»Ei tule mitään vastausta», vastasi Roma.
Tuntia myöhemmin hän kirjoitti Davido Rossille.
»Kirjeesi sisar Angelicalle tuli hyvästi perille ja sai aikaan enemmän
ihmeitä hänen luostarisydämessään kuin ikinä mikään 'pyhä lapsi.'
Ennen sen tuloa ajattelin yhtenään: 'Missä hän nyt lienee? Saako hän
aamiaista? Vai onko hän päivällisellä, koska aika ja pituusasteet ovat
meillä erilaiset?' En tiennyt muuta kuin että matkustit pohjoiseen
päin, ja vaikka päivä ei tavallisesti laske siihen suuntaan, hohti
pilvi Monte Marion yläpuolella aina minun erityiseksi ilokseni kuin
uuden Jerusalemin portit.
Sinun kirjeesi ovat niin kalliit, että pyytäisin, ettet täytä
niitä tarpeettomilla asioilla. Älä käske minua rakastamaan sinua.
Onpa sekin keksintö! Enkö sanonut, että ajattelen sinua aina? Niin
teen! Ajattelen sinua illalla levolle mennessäni, ja se on kuin
jalokivilippaan avaaminen kuutamolla. Ajattelen sinua nukkuessani,
ja silloin unelmien näkymätön siltä yhdistää meidät. Ajattelen sinua
aamulla herätessäni, ja silloin tuntuu kuin joukko laululintuja
alkaisi laulaa rinnassani koko päivän.
Mutta sinä tietysti tahdot tietää, mitä täällä Roomassa todella
tapahtuu, ja siis sinun oman erityisen edustajasi on pakko lähettää
raporttinsa vastapainoksi virallisille ilmoituksille. »Ei saa kulua
päivääkään aivan kirjoittamatta», ja siis minun kirjeeni on kuin
kirjallisessa pippurimyllyssä jauhettu sanatulva. Salli minun antaa
raporttini tähän päivään saakka.
Sotilasvalta on kovempi kuin koskaan, ja köyhyyttä ja kurjuutta on
kaikkialla. Reservisotilaitten perheet ovat nälkään nääntymässä
ja johtavat kaupunkilaiset pitävät kokouksia auttaakseen heitä.
Kuningas on lahjoittanut rahasumman, samoin »mustat» pyhän Pietarin
hyväntekeväisyysseurassa. Papitkin lähettävät roponsa, jotta kukaan
ei epäilisi heidän hyvää tahtoaan. Työtoimistoa ympäröi lauma
työttömiä miehiä ja sitä vartioivat karabinieerit. Kansa syö maissia
polentassaan ja granturcossaan tietäen varmaan, että sairaus seuraa.
Punaisen ristin yhdistys on järjestetty kuin sodan aikana, ja moni
sairas ja haavoitettu on piilossa rakennuksissa.
Semmoinen on asian synkkä puoli, mutta täällä on paljon ilon aiheita
myöskin. Puodit ovat avoinna kuten tavallisesti, ja ilmoituspilareille
ilmestyy teatteri- ja konsertti-ilmoituksia. Tanssiaisiakin odotetaan,
ja naiset valmistelevat pukujaan aivan kuin helmikuun 1 päivää ei
olisi koskaan ollutkaan. Voi näitä roomalaisia hetkenlapsia, jotka
aina elävät nykyhetkessä vain! Voi Davido Rossi! Kun ajattelen mitä
teet ja mitä olet tehnyt, kysyn itseltäni, kuinka kaikki on loppuva.
Mutta en nyt tahdo ajatella sitä. Miksi minä koettaisin johtaa sinua
siveelliseen erämaahan?
Nyt kerron hiukan persoonallisista tapahtumista. Julistuksesi on
toimitettu perille, maksettu ja huomisaamuna se naulataan julkisille
paikoille. Kirjanpainajan luota menin Piazza Navonalle ja löysin
siellä kaikki surun vallassa. Elena oli mennyt pois jättäen jälkeensä
epäselvän kirjeen, joka saattoi vanhukset uskomaan, että pojan
ja miehen kadottaminen oli saattanut hänet lopettamaan päivänsä.
Minä olin ajattelevinani toisin ja varoitin heitä puhumasta mitään
tyttären katoamisesta peläten, että Bruno voisi kuulla siitä ja ruveta
epäilemään entistä enemmän.
Asianajaja Napoleon F. on tavannut mies-paran taas ja kävi täällä
kertomassa käynnistään. Se tuntunee sinusta uskomattomalta. Hän puhuu
»petoksesta» ja »kuninkaan anteeksiannosta». Napoleon F. arvelee, että
camorra on vaikuttanut häneen ja kertoi kuinka rikoksellisilla Italian
vankiloissa on rikosyhdistys, jolla on kapteeninsa, korpraalinsa ja
sotamiehensä. Minä luulen, että camorra tässä tapauksessa on yhtä kuin
hallitus, ja ainoa tarkoitus on saada petoksella kiinni »suuremmat
rikokselliset, joita ei vielä ole vangittu». Tahtoisin tietää, missä
Charles Minghelli on tätä nykyä. Ei kukaan näy tietävän.
Mitä itseeni tulee, niin arvaapa mikä oli viimeinen urotekoni? Minä
olen myynyt jalokiveni! Eilen lähetin sanan eräälle strozzinille,
ja tuo vanha Shylock saapui tänään ja petkutti minua armottomasti.
Vähätpä siitä! Mitä minä teen jalokivillä ja komealla talolla ja
palvelijoilla juoksemassa kantapäilläni aivan kuin olisin kardinaali?
Jos _sinä_ tulet toimeen ilman niitä, niin kaipa minäkin. Mutta
sinun ei tarvitse sanoa, että olet levoton minusta. Minä olen niin
onnellinen, koska rakastan sinua, ja siinä kaikki.
Yksi asia vain huolestuttaa minua — sen tyttö-raukan asia, josta
kerroin. Hän seuraa minua kaikkialle ja on täällä alati, joten
minusta tuntuu kuin hänen salaisuutensa saattaisi minut vallan
ymmälle. Pelkään, että vielä ilmaisen sen jollekulle. Minä luulen,
että säälisit häntä, jos näkisit hänet. Hän koettaa uskotella
itselleen, että koska hänen sielunsa ei ole koskaan myöntynyt, ei
hänessä ole syytä. Mutta niinhän naiset aina sanovat. He vetävät
tuon rajaviivan silloin, kun on liian myöhäistä, ja koettavat sillä
peittää virheitään. Kyllä minä toruin häntä! Minä sanoin hänelle,
että hänen olisi tullut ajatella sitä ajoissa ja ennemmin kuolla kuin
suostua. Oli kyllä kaunista puhetta tuo selittely hetken heikkoudesta—
ruumiillisesta heikkoudesta, ei siveellisestä, mutta maailma ei
ymmärrä tuommoisia hiushienoja erotuksia. Jos nainen on langennut,
niin hän on langennut ja sillä hyvä, eikä siinä ole kysymys ruumiista
eikä sielusta.
Voi, voi, kuinka hän itki. Kun näin hänen punaiset silmänsä, tuntui
minusta kuin hänelle pitäisi antaa anteeksi. Enkä minä ole aivan
varma, pitäisikö hänen kertoa siitä miehelleen, koska se varmaan
tuottaisi miehelle hyvin paljon tuskaa. Tyttö arvelee, että kun on
tehnyt väärin, on parasta, ettei puhu siitä. Sitä sietää ajatella.
Eräs asia on minun esitettävä tyttö-raukan puolustukseksi. Hän on
ollut kuin aivan uusi olento siitä hetkestä lähtien. Se käännytti
hänet. Se on kauheata, mutta totta. Minä muistan, että kun olin
luostarissa enkä mennyt messuun, koska en ollut kastettu ja paronin
kanssa oli sovittu, että minua ei kastettaisi, oli minulla tapana
lukea pyhimyksien elämästä, että synnin pimeimmät hetket usein ovat
pelastuksen hetkiä. Ken tietää? Ehkä juuri tuo seikka, jonka mukaan
maailma tuomitsee sellaisen naisen huonoksi, on ollut syynä hänen
kääntymiseensä. Minun ystäväni ainakin oli ennen turhamielisin olento
koko Roomassa, mutta nyt hän ei välitä ollenkaan maailmasta ja sen
turhuudesta.
Kuinka epävarma minä olen häneen nähden! Hänen siveellisen
kohoamisensa syy on sama kuin minun. Rakkaus on herättänyt hänen
paremman olentonsa. Mikä demokraatti lempi on! Se ei välitä mitään
kaikista komeista neitosista, ja jos he tahtovat saavuttaa hänet,
täytyy heidän laskeutua vaatimattoman paimentytön tasalle, jolla ei
ole muuta kuin oman sydämensä sävel, millä lemmen voi kietoa. Se on
suloista.
Siitä muistan, että sinä tietysti tulet tapaamaan loppumattoman
paljon kauniita englantilaisia naisia. Minä muistan että ne ovat niin
hirmuisen kauniita, nuo vaaleat, pehmeät olennot, joilla on iho kuin
ruusun lehti ia siimat kuin kesäkuun taivas. Tietysti ne tulevat
ihailemaan sinua ja juoksemaan jälessäsi ja sitähän minä tahdonkin.
Mutta jos minun pitäisi ajatella, että joku toinen nainen on lähellä
sinua minun ollessani näin kaukana, niin minä kuolisin. Lempi on niin
täynnä vastakohtia. Sille ei ole koskaan opetettu logiikkaa.
Nyt minä taas puhun tyhmyyksiä, ja siksi minun pitää mennä maata.
Kahden päivän perästä saapuu kirjeeni sinulle — voi miksi minä
en itse voi seurata sitä? Rakasta, minua aina! Se kohottaa minut
sinun tasallesi ja osoittaa sinulle, ettet ollut vallan järjetön
rakastuessasi minuun. Minä en ole tänään niin vanha ja ruma kuin
eilen, ja missään tapauksessa ei kukaan rakasta sinua enemmän kuin
minä. Hyvää yötä! Minä avaan ikkunani sanoakseni viimeisen kerran
hyvää yötä Monte Marion yläpuolella välkkyville tähdille, sillä siellä
päin on Englanti! Kuinka kirkkaasti ne heloittavat tänä yönä! Kuinka
kauniit ne ovat!