Kaksi päivää myöhemmin Nattalina tuli Roman makuuhuoneeseen, avasi
ikkunaluukut ja sanoi:
»Tässä on kirje, siinä on vierasmaalainen postimerkki, teidän armonne,
'Sisar Angelica, portinvartijan huostaan'. Se vietiin luostariin ja
portinvartija toi sen tänne.»
»Anna se minulle», huusi Roma kiihkeästi. »Se on vallan oikein. Minä
tiedän kenelle kirje on menevä, ja jos muitakin kirjeitä tulee samalle
henkilölle, niin tuo ne heti minulle.»
Melkein ennenkuin tyttö oli poistunut huoneesta Roma avasi kirjeen. Se
oli kirjoitettu Sohossa.
»Rakas vaimoni! — Kuten näet, olen saapunut Lontooseen, ja nyt
ajattelen sinua yhtämittaa sekä niitä kärsimyksiä, jotka ehkä ovat
tulleet sinun osaksesi minun tähteni ja kuinka sinä mahtanet kestää
ne kaikki. Älä vihaa minua kaikkien niiden surujen tähden, joita saat
kärsiä. Kun ajattelen sinun oloasi siellä vihollistemme keskellä, saan
uutta voimaa ja intoa. Odota vain! Joskin poissaoloni on tuskallista
sinusta, on se vielä vaikeampaa minusta. Mutta kohta saan taas nähdä
sinun armaat kasvosi, ja silloin kaikki surumme loppuvat. Rakasta
minua, armas, niin voin tehdä ihmeitä. Se poistaa kaikki elämän
vaikeudet ja saattaa ne mitättömiksi. Ainoastaan ne, jotka rakastavat,
tuntevat tämän sydämen lain, mutta voi kuinka tosi se on ja kuinka
kaunis!
Minä pääsin ulos Roomasta viinikuorman ajurina, joka palasi erääseen
Campagnan kylään, ja muutaman tunnin ajan tunsin itseni kurjaa
kurjemmaksi. Tiesin, etten ollut syypää Rooman yölliseen kauhuun,
mutta kumminkin tunsin syyllisyyttä. Kuinka monta äitiä ja vaimoa
olin saanut itkemään? Kuinka monta lasta olin tehnyt isättömäksi:
Jos jatkan, mitä tulisi tapahtumaan? Jos pysähtyisin tähän, millä
lailla parantaisin asian? Ja nyt minä pakenin kansani luota, Roomasta
ja sinun luotasi! Oliko mahdollista, että olin väärässä ja maailma
oikeassa? Oliko aatteeni unelma vain? Ylpeyskö minua oli johtanut ia
voiton toive eikä Jumalan käsi?
Mutta kun nuo hirveät epäilykset saarsivat sieluani muistin, että
monta muuta miestä ennen minua — ja yksi heistä oli herrani ja
ystäväni — oli käynyt tämän Getsemanen läpi, niinkuin minä nyt, ja he
olivat jatkaneet.
Sitten seurasi useita tapauksia, joista tuskin maksaa vaivaa puhua
nyt. Sotamiehet tulivat rajalla junaan ja tutkivat joka vaunun. Yksi
heistä tunsi minut, mutta ei ollut tietävinään. Euroopan armeijat ovat
kansojen omia ja kun aika on tullut ja sana on julistettu, saa maailma
nähdä mitä armeijat tulevat tekemään. Kun olin päässyt rajan yli ja
lähettänyt sinulle sähkösanoman, ei muuta erinomaista tapahtunut.
Ei kuulunut muuta kuin junan yksitoikkoinen jyske, kun se kiiti yön
halki sivuuttaen joskus toisia junia ja pysähtyen siellä täällä, sekä
makaavien ihmisten hengitys vaunuissa.
Me saavuimme Lontooseen aikaisin aamulla, kun tuo harmaa, vanha
kaupunki juuri alkoi toipua unettoman lepoaikansa jälkeen. Olin
sähköttänyt tulostani seuramme johtokunnalle ja huolimatta aikaisesta
hetkestä oli pari sataa meidän puoluelaistamme minua vastassa Charmi
Grossin asemalla. He luultavasti hämmästyivät nähdessään miehen
astuvan ulos puettuna campagnalaisen viininkuljettajan pukuun, sillä
minulle ei ollut ilmaantunut tilaisuutta vaihtaa pukuani. Mutta ehkä
se toiselta puolen auttoi heitä paremmin ymmärtämään asemaa, sillä he
järjestyivät heti juhlakulkueeksi ja marssivat Trafalgar Squarelle
aivan kuin olisivat unohtaneet olevansa vieraassa maassa.
Minua se liikutti kovasti. Sumu vaappui huntuna suuren kaupungin yllä,
kalpeat tähdet tuikkivat yläpuolenamme päivä alkoi koittaa, etäältä
kuului heräävän elämän humu, englantilaiset työmiehet seisahtuivat
katsomaan meitä mennessään työpaikoilleen, ja meidän joukkomme jossa
oli mustapartaisia miehiä, siirtolaisia ja maanpakolaisia, lähetti
sydämensä hellimmän tervehdyksen veljilleen etelään. Kun astuin
Gordonin patsaan juurelle ja puhuin kasvot St. Martinin kirkkoa kohti,
olin näkevinäni valkohapsisen isäsi kirkon portailla, sylissään pieni
tytär.
Sinä et hämmästyne kuullessasi, että Rooman sähkösanomatoimisto
on ollut kyllin kauan hallituksen valvonnan alaisena, joten
Englanti on täydellisesti myrkytetty virallisilla sähkösanomilla.
Siis ainoa käsitys täällä helmikuun 1 päivästä on se, että se
oli anarkistien toimeenpanema meteli, jota oli johtamassa joukko
kauheita rikoksellisia, mitkä tahtoivat hävittää kaiken järjestyksen
sekä inhimillisen että taivaallisen. Ei tiedetä mitään hallituksen
väkivaltaisuuksista ja sorrosta, ja sanomalehdet soimaavat äänekkäästi
minua, vakuuttaen, että minun ohjelmani ei tarkoita muuta kuin
yläluokkain hävittämistä. Omituinen ja säälittävä kohtalon leikki,
että maailman sanomalehdistö, joka on kansojen ääni, sanomalehdistö,
joka on kansojen parlamentti, on ensimmäisenä vastustamassa kansojen
liikkeitä ja melkein viimeinen niihin liittymään.
Kirjoitan taas parin päivän perästä ja kerron kuinka asiat edistyvät.
Pyydän sinua painattamaan tähän liittämäni julistuksen ja antamaan
naulata sen julkisille paikoille. Vie se vanhan Albert Pellegrinon
luo Trevin Stamperiaan. Pyydä häntä ilmoittamaan hinta, niin lähetän
maksun. Käy Piazza Navonalla katsomassa Elenaa. Vaimo-raukka!
Bruno-raukka! Ja pikku lemmikkiraukkani!
Pidä huolta itsestäsi, armaani. Ajattelen sinua alati. On hirveätä,
kun ottaa kantaakseen lainhylkiön, maanpaossa olevan miehen kohtaloa
omanaan. En voi olla moittimatta itseäni. Oli aika, jolloin käsitin
velvollisuuteni sinua kohtaan toisella tavalla, mutta lempi tuli kuin
hirmumyrsky ja pyyhki pois kaiken velvollisuudentunteen. Vaimoni! Oma
Romani! Sinä olet uhrannut kaikki minun tähteni, ja kerran on se päivä
koittava, jolloin minä jätän kaikki sinun tähtesi.»
Myötäliitetty paperi sisälsi julistuksen kansalle:
_Roomalaiset!_ — Taivas on synkkä, me kuljemme myrskypilvien alla,
mutta tulipatsas kulkee edellämme. Te olette todistajina siitä,
että sanoin teille, ettei väkivaltaa voi kukistaa väkivallalla ja
että muuta kestävää vallankumousta ei ole olemassa kuin siveellinen
vallankumous. Mutta ollut on ollutta enkä minä tahdo vetäytyä pois.
Otan vastuunalaisuuden tapahtuneesta kantaakseni ja kiitän Jumalaa,
että ratkaiseva hetki vihdoinkin on tullut. Joskin sydämeni on murtua
ajatellessani teidän kärsimyksiänne, iloitsen teidän marttyriutenne
kunniasta. Te käytte pyhää sotaa, ja vanhurskauden Jumala on uskonut
teille pyhän tehtävän. Se, joka on sorrettujen, hyljättyjen,
ylenkatsottujen seassa, on Kristuksen valtakunnassa. Se on suurin ja
mahtavin valtakunta maan päällä.
Veljet, älkää alistuko! Vaatikaa kokoontumisoikeutta, sillä se on
vapauden kulmakiviä. Älkää pelätkö uhkauksia! Ne eivät ole muuta kuin
vihollisen pelon ilmauksia. Hallituksen sydänjuuriin on satutettu,
ja se tietää sen. Kunnioittakaa omaisuutta, kunnioittakaa uskontoa,
uskonnon vertauskuvia, kirkkoja, pappeja. Älkää tuomitko ankarasti
sotamiehiä, he ovat ihmisiä kuten mekin, joilta oikeudet on riistetty
ja jotka ainoastaan tekevät velvollisuutensa. Pankaa pois miekka
ja dynamiitti, ne turmelevat ainoan luotettavan aseenne, yleisen
mielipiteen. Eläkää suuren aatteenne voimasta, jonka päämääränä on
_Yhteys!_
Vaimot, tukekaa miehiänne! Äidit, tukekaa poikianne! Vaikka he
kärsivät nyt, tulee kerran palkinnon päivä. Jos he kaatuvat, kokoaa
Jumala heidän verensä. On jotain, joka on enemmän kuin Piazza del
Popolo, enemmän kuin jokapäiväinen leipämme. Se on ikuinen oikeuden
henki, ja siitä täytyy äitien pitää kiinni, jotta lapset kerran
voisivat tuntea sen.
Roomalaiset! Älkää luulko, että olen paennut pelosta, vaikka en nyt
ole luonanne. Tähdettömänä sydänyönämme, kun maanpakolaisten enkeli
sanoi minulle »Seuraa minua», se tiesi, että tuhat kertaa ennemmin
olisin tahtonut antaa elämäni. Mutta korkeampi voima määrää kaiken,
ja kerran on koittava se päivä, jolloin palaan taas. Odottakaa sitä
päivää, veljet, sillä kun tulen silloin, en tule yksin. Takanani
on oleva voima, joka avaa vankilain ovet ja panee hallitsijain
valtaistuimet vapisemaan.
_Davido Rossi_.»