»Rakkaani! — Sinä olet aina viimeinen henkilö, jolle puhun ennenkuin
menen maata, ja jos sanani voisivat liidellä Monte Marion yli yöllä
nukkuessani, saapuisivat ne luoksesi aamun siivillä. Kun kirjeeni
tulee luoksesi, on se kuin ikivanha päiväkirja, vaikkei se näytä
läheskään niin vanhalta kuin sen kirjoittaja, se kun ei tiedä
millaista on rakastaa ja olla erossa armaastaan.
Sinä tahdot tietää kaikki, mitä tapahtuu täällä. Sotilashirmuvalta
käy päivä päivältä pahemmaksi ja muutamat sen teoista tuntuvat
aivan uskomattomilta. Sotaoikeus istui koko eilispäivän ja tuomitsi
kahdeksankymmentäviisi uhria. Kymmenen sai kymmenen vuotta,
kaksikymmentä sai viisi vuotta ja noin viisikymmentä sai kuukauden tai
vuoden. Se on inhoittavaa, raakaa, ja minä olen aivan vakuutettu, että
vakinaisen armeijan ainoa tarkoitus on sen kansan sortaminen, joka
sitä ylläpitää, vaikka sille annetaan kaunis isänmaallisuuden varjo.
Asianajaja Napoleon F. kävi luonani iltapäivällä sanomassa, että hän
on alkanut työnsä Brunon hyväksi. Omituista kyllä häntä oli kohdannut
este semmoiselta taholta, josta hän ei olisi sitä ollenkaan odottanut.
Bruno itse käyttäytyy sillä tavalla, että Napoleon F. arvelee, että
häntä on jollain tavalla ärsytetty. Nähtävästi — sinä tuskin uskonet
sitä — hän puhuu epäilevästi sinusta ja kysyy uskomattomia seikkoja
vaimostaan. Herra Napoleon toden totta kysyi, onko siinä »mitään
perää», ja minusta se tuntui niin hullulta, että puhkesin nauruun
aivan vasten hänen kasvojaan. Oli hyvin tyhmää tietysti, etten
tullut mustasukkaiseksi, eikö niin? Koska olen nainen, olisi minun
tietysti pitänyt tarttua tuohon mielikuvaan kaikkien rakkauden lakien
mukaan. Mutta sydämeni on yhä vielä vallan tyyni. Bruno-raukka oli
inhimillisempi, ja Napoleon arvelee, että jotain tapahtuu vankilan
muurien sisäpuolella. Hän menee sinne taas huomenna ja ilmoittaa
sitten minulle.
Täällä kotona on jos jonkinlaisia puuhia. Minä olen ollut kaksi
vuotta velassa isännälleni ja jokaisen vuosineljänneksen tullessa
olen anonut, että minut unohdettaisiin, mutta nyt on tilinteon päivä
tullut ja minun pitää muuttaa pääsiäisenä. Madame De Trop on myöskin
alkanut kiristää minua, ja kaikki muut seuraavat esimerkkiä. Eilen
esimerkiksi minulla oli kunnia vastaanottaa kaikki, joille olin velkaa
kymmenen penniäkin. Kun muistelin, kuinka vaikeata ennen oli saada
laskuja samoilta henkilöiltä, tuntui tämä hiukan naurettavalta. Mutta
he eivät ainakaan petä minua. Minä näen, että arpa on heitetty, ja
kaikki tietävät sen. Olen pudonnut alas korkeasta asemastani, jossa
olin velkaa koko maailmalle, ja nyt olen ainoastaan rehellinen nainen.
Luuletko, että kärsin näistä onnen vaihteluista? En hiukkastakaan?
Kun olin rikas tai luulin olevani rikas, olin usein onnettomin nainen
maailmassa, ja nyt olen onnellinen, onnellinen, onnellinen!
Vain yksi seikka tekee minut hiukan onnettomaksi. Kerronko sen
sinulle? Kerron, sillä sinun sydämesi on niin uskollinen, ja kuten
kaikki uljaat miehet, olet sinä hellä naisille. Se koskee erästä
tyttötuttavaani, joka on hyvä, läheinen ystäväni ja joka on hyvin
huolissaan. Vähän aikaa sitten hän joutui naimisiin hyvän miehen
kanssa, ja he rakastavat toisiaan enemmän kuin elämäänsä eikä heidän
välillään saisi olla mitään erottavaa asiaa. Mutta on olemassa
hyvinkin vakava asia, josta ei kukaan muu tiedä kuin hän ja minä.
Kuinka minä voin sen kertoa sinulle? Armas, kuvittele että pääni on
rinnallasi ja että sinä et voi nähdä kasvojani, kun kerron sinulle
ystäväraukkani salaisuuden Kauan aikaa sitten — tuntuu kuin siitä
olisi hyvin kauan — hän joutui toisen miehen uhriksi. Se on juuri
oikea sana, sillä tyttö ei koskaan antanut suostumustaan siihen. Mutta
joka tapauksessa hän tuntee tehneensä syntiä eikä usko, että mikään
maailmassa voi pestä pois sitä tahraa. Pahinta on, että hänen miehensä
ei tiedä mitään siitä. Sen vuoksi hänen mielensä on pohjattoman tuskan
ja katumuksen täyttämä. Hän tuntee, että hänen olisi pitänyt kertoa se
miehelleen, ja hänen sydämensä itkee kyyneliä eikä hän ymmärrä nyt,
mikä olisi hänen velvollisuutensa.
Arvelin kysyä sinun ajatustasi siitä, armaani. Sinä olet ystävällinen,
mutta älä sääli häntä liiaksi. Minä en säälinyt. Hän tahtoi salata
rikoksensa, mutta minä en antanut hänen tehdä sitä. Luullakseni hän
tahtoisi tunnustaa kaikki miehelleen, avata hänelle koko sydämensä ja
aloittaa elämänsä aivan uudestaan, mutta hän pelkää. Tietysti hän ei
oikeastaan ole ollut uskoton, ja minä voisin vannoa, että hän rakastaa
yksinomaan miestään. Ja hänen surunsa on niin suuri, että hän näyttää
kuluneelta kaikesta valvomisesta, vaikka muutamat pitävät häntä
kauniina. Se on oikein hänelle, koska hän on pettänyt kunnon miehen.
Niin kai sinä sanot ja niin sanon minäkin joskus, mutta olen niin
epävarma ystävä-raukkaani nähden, ja nainenhan saa ollakin epävarma,
eikö niin? Sano minulle mitä minun tulee sanoa hänelle äläkä sääli
häntä siitä syystä, että hän on minun ystäväni.»
Hän nosti kynän paperista. »Hän ymmärtää», ajatteli hän. »Hän muistaa
edelliset kirjeeni ja voi lukea rivien välistä. Sitä parempi, ja Jumala
minua auttakoon!»
»Hyvää yötä! Hyvää yötä! Olen kuin lapsi — aivan kuin vuodet olisivat
vierineet taaksepäin, kuin elämä juuri olisi alkanut. Sinä olet
herättänyt sieluni, koko maailma on muuttunut. Melkein kaikki,
mikä ennen näytti oikealta, näyttää nyt väärältä, ja päinvastoin.
Elämääkö? Se ei ollut elämää. Se oli vain olemassaoloa. Minä luulen,
että joku vanhempi sisareni on kokenut kaiken tuon. Ajattelepa! Kun
sinä olit kaksikymmentä vuotta ja minä vain kymmenen! Olen iloinen,
että välillämme ei nyt ole niin suurta eroa. Minä saavutan sinut
iässä — suhteellisesti tietysti. Jospa minä voisin todellisuudessakin
saavuttaa sen! Mutta mitä turhia minä puhun! Huolimatta
ystävä-rankkani surusta en voi olla puhumatta turhia tänään!»