Roma heräsi aamulla tuskan tuntein. Jo miltei ennenkuin hän
oli täydellisesti muuttanut unelmien herttaisesta varjomaasta
todellisuuteen, kaikuivat paronin terävät sanat hänen korvissaan: »Olen
voittanut vaikeampiakin vastuksia elämässäni, ja ehkä tässä tapauksessa
luonto itse tulee minulle avuksi ja vie sinut takaisin oikealle
paikallesi ja velvollisuuksiisi.»
Hän rupesi ymmärtämään, minkä hinnan hän oli maksanut voitostaan. Tähän
saakka hän oli voitollisesti taistellut paronia vastaan. Mutta entä
Davido Rossi? Oliko Roma tehnyt syntiä Jumalaa ja miestään vastaan?
Hänen täytyi tunnustaa. Ei auttanut mikään. Eikä hän saanut enää
viivytellä eikä epäröidä.
Nattalina tuli makuuhuoneeseen ja avasi ikkunaluukut. Hän toi
sähkösanoman, ja Roma melkein repäisi sen hänen kädestään. Se oli
Rossilta ja lähetetty Chiassosta. »Rajan poikki onnellisesti.»
Roma huudahti ilosta ja hyppäsi vuoteeltaan. Koko päivän tuo
sähkösanoma antoi hänelle uutta voimaa ja reippautta.
Juodessaan kahviaan hän muisti, mitä velvollisuuksia hän oli ottanut
täyttääkseen edellisenä päivänä — hänen piti maksaa pojan hautajaiset
ja Brunon hoito vankilassa. Ensi kerran elämässään hän rupesi
ajattelemaan varojaan. Hänellä ei ollut enää paljon käteistä rahaa,
jotain piti tehdä.
Samassa Felice toi joukon papereita. Ne olivat laskuja, jotka oli heti
maksettava. Muutamia laskujen tuojia oli alhaalla odottamassa eivätkä
he tahtoneet poistua saamatta rahaa.
Ei auttanut mikään. Roma avasi kukkaronsa, maksoi laskut ja istui
laskemaan, paljonko hänellä oli jälellä.
Se oli hyvin pieni summa. Mutta entä sitten? Sähkösanoman neljä sanaa
olivat kirkkaana tähtenä, joka saattoi valaista paljon synkemmänkin
taivaan.
Ainoa asia, joka loukkasi häntä, oli viittaus, joka sisältyi velkojien
kiirehtimiseen, se nimittäin, ettei hän ollut mitään nyt enää,
kun paronin suosio oli menetetty. Roma muisti taiteensa, ja hänen
ylpeytensä nousi taas. Maailma on näkevä, että hän kumminkin on jotain,
jotain oman itsensä tähden, eikä ainoastaan henkilö, joka elää suuren
miehen hymyistä.
Reippain mielin hän astui ateljeehensa, joka nyt oli niin hiljainen,
kun Brunon iloinen ääni ei enää kajahdellut siellä ja hänen meisselinsä
ja vasaransa viruivat käyttämättöminä puolivalmiin marmorilohkareen
päällä. Vetäen verhon pois suihkukaivonsa päältä hän katseli sitä
uudelleen. Se oli hyvä teos. Hän tiesi, että se oli hyvä, hän oli varma
siitä. Se oli antava hänelle arvoa taas. Jonakin päivänä nuo samat
ihmiset, jotka nyt vetäytyivät hänestä pois, olisivat valmiit ryömimään
hänen jaloissaan.
Tämä johti hänen ajatuksensa pormestariin. Hän oli kirjoittava hänelle,
sillä sieltä hän saisi rahaa, millä hän saattoi maksaa eilispäivän
menot sekä myöskin mahdollisesti seuraavina päivinä sattuvat maksut.
Hän kirjoitti:
»Hyvä senaattori Palomba! Epäilemättä olette ihmetellyt, miksi en
ole ennen valmistanut arvoisaa tilaustanne. Asianlaita on se, että
sille sattui pieni onnettomuus muutamia päiviä sitten, mutta viikon
tai parin perästä se on oleva aivan valmis, ja jos tahdotte ryhtyä
johonkin valmistuksiin sen paljastamiseksi, voitte olla varma, että se
silloin on saatavissa. Koska juuri nyt olen rahan tarpeessa, olisin
iloinen, jos voisitte käskeä kaupungin rahastonhoitajaa maksamaan
minulle osan summasta. Kuten muistatte olimme sopineet 15,000 frangin
hinnasta, ja koska en ole nostanut mitään vielä, ei liene liikaa, jos
pyydän saada nostaa puolet nyt ja toiset puolet työn valmistuttua.»
Kun hän oli toimittanut tuon pienen julistuksen Felicen viemänä
pormestarille ja samalla lähettänyt sen myöskin itselleen,
ylpeydelleen, köyhyydelleen ja koko suurelle maailmalle yleisesti, puki
hän ylleen takkinsa ja hattunsa ja ajoi St. Angelon linnaan.
Palattuaan tunsi hän silmissään omituisen hehkun, joka melkein kävi
kuumeentapaiseksi, kun hän avasi salin oven ja näki kuka odotti siellä.
Se oli itse pormestari. Pieni, imelä herra kiiltävissä saappaissaan ja
silkkihattu kädessä oli nähtävästi hermostunut ja hämillään. Hän lausui
kohteliaisuuksia Roman ulkomuodosta, katsoi ulos ikkunasta, kehui
näköalaa ja lopulta alkoi selin emäntäänsä selittää asiaansa.
»Tulin tänne kirjeenne johdosta», sanoi hän hämillään. »Te näytte
hiukan erehtyneen. Tarkoitan siinä suihkukaivoasiassa.»
»En ole erehtynyt, herra senaattori. Te tilasitte sen. Minä olen
valmistanut sen. Asia on vallan selvä.»
»Mahdotonta, hyvä ystävä. Minä kehoitin teitä koettamaan. Senhän me
teemme kaikki. Roomassa koetetaan aina ottaa selville neroja. Mutta
yksi ainoa jäsen hallinnossa ei voi... se on... omalla vastuullaan...
ymmärrättehän...»
Roma hengitti nopeasti. »Tahdotteko sanoa, että te ette ole tilannut
suihkukaivoa?»
»Kuinka olisin voinut sen tilata, lapseni? Sellaiset asiat päätetään
määrätyssä järjestyksessä. Komitean täytyy valtuuttaa ja päättää...»
»Mutta jokainenhan tietää tämän asian, ja se on alusta alkaen ollut
päätetty.»
»Ahl Päätetty! Keskustelua ja puhetta vain!»
»Mutta minä voin hankkia vierasmiehiä — ylhäisiä vierasmiehiä —
kaikkein mahtavimpia, jos tarvitaan...»
Pikku mies hymyili säälivästi.
»En usko, että ainoakaan arvokas mies tässä valtiossa todistaisi, että
ilman kontrahtia ja parilla kehoittavalla sanalla tehty tilaus...»
Kiilto Roman silmissä muuttui vihaksi. »Sanotteko kirjeitänne pariksi
kehoittavaksi sanaksi?» sanoi hän.
»Kirjeitäni?» Kiiltävä silkkihattu rutistui hiukan.
»Kirjeitänne, joissa puhutte tuosta asiasta ja niistä
suosionosoituksista, joita minun tuli pyytää pääministeriltä?»
»Rakas lapsi», sanoi pormestari hetken kuluttua, »olen pahoillani, jos
olen herättänyt teissä turhia toiveita, ja vaikka minulla ei ole mitään
valtaa... jos se tuottaa asialle hyvän lopun... voisin ehkä luvata
hiukan rahaa teidän ajanhukkanne korvaukseksi».
»Luuletteko, että pyydän armolahjoja?»
»Armolahjojako?»
»Mitä se sitten olisi? Ellen saa kaikkea, en huoli mistään. En välitä
teidän rahoistanne. Voitte mennä.»
Pikku mies sivahutti jalallaan ja poistui kumarrellen ja anteeksi
pyytäen ja kiitellen, mutta Roma ei kuunnellut häntä. Huolimatta
ylpeistä sanoistaan hän oli murtumaisillaan ja hän koetti väkisin
tukahduttaa nyyhkytyksen. Tuo komea tuulentupa, jonka hän oli
rakentanut, oli nyt murtunut. Hän oli pettynyt uskoessaan
olevansa jotain itsensä tähden. Tultuaan alas ateljeehensa hän
peitti suihkukaivonsa. Se oli muuttunut hänen silmissään vallan
toisenlaiseksi. Hän ei ollut mitään. Se oli hyvin, hyvin tuskallista.
Mutta sähkösanoma kahisi hänen povellaan aivan kuin vangittu
laululintunen, ja ennen maatapanoaan hän kirjoitti taas Davido Rossille.
»Sanomasi saapui ennenkuin olin noussut ylös tänä aamuna ja ennenkuin
olin täysin palannut todellisuuteen unelmien maasta, ja minusta tuntui
kuin se olisi ollut enkelin kuiskaus. Se on hyvin mieletöntä, mutta
minä en vaihtaisi suurimpaan viisauteen pienintä osaakaan lemmestäni.
Asiat ensin ja sitten muut seikat. Useimmat sanomalehdet ovat
ilmestyneet tänään ja jotkut niistä huutavat äänensä käheäksi
soimatessaan sinua ja ulvovat kovemmin kuin Capitoliumin sudet sateen
edellä. Sotaoikeus alkoi istuntonsa tänään, ja viisikymmentä uhria on
jo saanut tuomionsa. Palkinnot ilmiannoista eivät vielä ole muuttuneet
uhkauksiksi, että sitä rangaistaan, joka ei anna ilmi. Kenraali Morra,
sotaministeri, on anonut eroa virastaan, ja Palazzo Braschin ilma
alkaa tuntua raittiilta. Yksi sanomalehdentoimittaja on vangittu,
monta lehteä ja seuraa on lakkautettu ja kaksikymmentätuhatta
maalaista, jotka saapuivat Roomaan Colosseumin kokoukseen, on
lähetetty kotiseuduilleen. Lopuksi kuninkaallinen komissaari on
kirjoittanut paaville pyytäen hänen apuaan kansan tyynnyttämiseksi,
ja huhu kertoo, että muutamat piispat ovat pyytäneet pyhää virastoa
julistamaan »Ihmisten tasavallan» samanlaiseksi salaiseksi seuraksi
kuin vapaamuurarien seurakin on sekä ehdottaneet sen pannaan
julistamista.
Siinä yleiset uutiset ja nyt seuraa hiukan persoonallisia tietoja.
Menin tänä aamuna St. Angelon linnaan ja sain puhutella kuninkaallista
komissaaria. Hän näkyi olevan aivan vanhan mallin miehiä ja juoksevan
paronin kintereillä. Kurja raukka — hän katsoo kieroon ja poltti
sikaria koko ajan minun puhutellessani häntä — ei voinut sallia minun
tavata Brunoa ennenkuin hänen asiansa tulee esille, ja kun kysyin,
kuinka kauan siihen vielä on, sanoi hän: »Luultavasti kestää kauan,
sillä asia on monimutkainen, koska se on yhteydessä erään toisen
henkilön asian kanssa, joka henkilö ei vielä ole vangittu.» Sitten
kysyin, enkö saisi hankkia erityistä asianajajaa Brunolle, mutta hän
vastasi, että se on turhaa. Se määräsi päätökseni, ja minä läksin
suoraan kuuluisan lakimiehen Fusellin toimistoon, lupasin hänelle
viisisataa frangia huomisaamuna ja pyysin häntä viipymättä ryhtymään
toimiin.
Mutta hoh-hoo! Tullessani kotiin olin kuin yksi Macbethin noidista.
»Peukaloni syhymisestä tunsin, että paha oli tulossa.» Siellä oli
senaattori Tyhmeliini, Rooman pormestari. Hänen suurin ilonsa on
kahden ritarimerkin kantaminen, mitä seikkaa ei kukaan tiedä paremmin
kuin minä itse. Koska olisin tarvinnut maksun suihkukaivostani, olin
kirjoittanut tuolle vanhalle lurjukselle, mutta heti tavattuamme
ymmärsin, mitä oli tulossa ja niinpä pakotin hänet sanomaan sen ja
nostin melun. Se onkin muka erehdys! Eivät he koskaan ole mitään
minulta tilanneet! Mutta jos hän saa tarjota minulle hiukan rahaa
korvaukseksi ajanhukasta...
En minä välitä niin paljon tuon palkkani menettämisestä, vaikka
olisinkin nyt tarvinnut rahaa. Se vain harmitti minua, että olin
antanut noiden paronin loiskärpästen uskotella minulle, että olin
taiteilija, vaikken ole ollenkaan mitään.
Tuota tuulta kesti iltaan asti ja se turmeli ruokahaluni
päivällisillä, mikä oli hyvin paha, koska meillä sattui olemaan ihanaa
parsaa. Mutta sitten ajattelin sinua ja työtäsi ja tulevaisuutta,
jolloin palaat Roomaan ja jolloin kaikki kumartavat sinua. Silloin
hävisi paha mieleni enkä tahtonut ollakaan mitään muuta kuin tyttö,
jota sinä rakastat ja joka rakastaa sinua, ja se oli enemmän kuin
mikään muu maailmassa. ₍
En viitsi kertoa paljon siitä asiasta, mutta arvaapa, mitä olen
tehnyt? Olen myynyt vaunuhevoseni! Se on totta! Herra ostaja ahtaine
housuineen, lyhyeksi leikattuine hiuksineen ja nahkaliiveineen on
juuri mennyt pois petkutettuaan minut perinpohjin. Entä sitten! Mitä
minä tekisin komeilla vaunuilla, kun sinä vaellat yksin maanpaossa.
En tahdo mitään, mitä sinulla ei ole, ja minä tahdon, että sinulla
on kaikki mitä minulla on, sekä sydämeni että sieluni kaikkine
ajatuksineen...»
Hän lakkasi kirjoittamasta. Nyt hänen piti kertoa suuri salaisuutensa.
Mutta hän ei ymmärtänyt miten aloittaa. »Huomenna minä sen teen»,
ajatteli hän ja laski pois kynänsä.