Italiassa ruumis haudataan pian kuoleman jälkeen. Viranomaisten
käskystä pikku Giuseppe haudattiin samana päivänä. Oli noin Ave Marian
aika, kun Roma palasi Piazza Navonalle. Hautauksen toimittaja oli
tullut, ja pikku ruumis lepäsi sievässä arkussa, jonka metallilevyyn
oli kirjoitettuna: »Giuseppe Mazzini Bruno, seitsenvuotinen, kuoli
helmikuun 1 p:nä.»
Rooman kellojen soidessa ajoivat ruumisvaunut ovelle. Pappi tuli
yläkertaan valkoisessa messupaidassaan ja mustassa viitassaan. Hänen
takanaan kulki hänen apulaisensa kantaen ristiä ja vihkivettä. Kaksi
ruskeata munkkia, kynttilät käsissä, oli jo aikaisemmin astunut
huoneeseen.
Jokainen polvistui. Pappi ruiskutti vihkivettä ruumiille ja alkoi
laulaa virttä:
»Syvyydestä Sulle huudan.
Kuule mua Luojani!»
Elena oli polvillaan arkun ääressä, ja Roma seisoi hänen vieressään
pitäen kiinni hänen vapisevista käsistään. Vanhukset polvistuivat papin
takana, ja oven suussa sekä portailla seisoi naapureita.
Hautaajat nostivat pienet paarit, munkit kynttilöineen asettuivat
niiden taakse, ja pappi johti kulkuetta alas portaita laulaen virttä.
Elena ja Roma jäivät paikolleen, kun kulkue astui ulos talosta. Papin
ja hänen apulaistensa äänet kuuluivat kaukaisena hyminänä.
Hetkeä myöhemmin portaat olivat tyhjät ja talo ääneti. Elena tunsi
syvän yksinäisyytensä ja puhkesi nyyhkytyksiin. Vähän ajan perästä hän
tyyntyi, ja Roma vei hänet yläkertaan hänen omaan asuntoonsa. Sieltä
he saattoivat katsoa alas piazzalle ja nähdä kuinka pieni saatto kulki
kirkkoon.
Hautajaiset olivat suurenmoisemmat kuin mitä oli tavallista tässä
kaupunginosassa. Ensin kulkivat ruumisvaunut komeasti koristettuina
kukkaseppeleillä, sitten vaunut, joita univormuun puetut lakeijat
ohjasivat, sitten munkit sytytettyine kynttilöineen ja vihdoin joukko
naapureita paljain päin ja juhlallisen näköisinä. Elenaa lohdutti tuo
loisto, ja hän kuivasi silmänsä sekä koetti hymyilläkin.
Mutta kun saattojoukko oli mennyt, valtasi yksinäisyyden tunne hänet
taas, ja hän lankesi polvilleen pienen maalatun Madonnan kuvan eteen,
joka oli pöydällä vuoteen vieressä.
»Oi pyhä Neitsyt», rukoili hän, »miksi annoit pienokaiseni elämän
sammua? Sinä olet niin hyvä ja armollinen, kuinka saatoit ottaa hänet
pois minulta? Ota minutkin, pyhä Neitsyt! Aarteeni on mennyt! Iloni on
mennyt! Mieheni on mennyt! Miksi minun pitäisi elää enää? Pyhä Maria,
täynnä armoa, Herra kuulee sinua... Amen!»
Voimatta nähdä mitään kyyneliltään Roma kääntyi pois ja lähti hiljaa
huoneesta. Sinä iltana hän kirjoitti ensimmäisen kirjeensä Davido
Rossille: —
»Davido — oma Davidoni! — On kovin aikaista vielä kutsua sinua
armaammalla nimellä, vaikka se suloinen sana on vallan kynäni kärjessä
ja minun on vaikea olla kirjoittamatta sitä tähän. Sinä pyysit minua
kertomaan, mitä Roomassa tapahtuu, ja nyt minä aloitan heti, vaikk'en
ollenkaan tiedä milloin ja miten ja missä tämä kirje sinut tapaa. Sen
päättäköön kohtalo itse. Mutta ajattelepa, että vasta kahdeksantoista
tuntia olemme olleet erossa! Se on melkein käsittämätöntä! Minusta
tuntuu kuin siitä olisi vuosia.
En mennyt nukkumaan, kun erosin sinusta. Oli niin paljon
ajattelemista. Ja vaikka olin väsynyt, en voinut nukkua, vaan olin
liikkeellä jo varhain. Aamu oli mitä suloisin. Se oli minusta niin
surullista. Mikä päivänpaiste tuon murhayön jälkeen! Ei kuulunut
kärryjen ratinaa, ei sähkövaunujen kilinää, ei vedenkantajien
huutoja eikä katukauppiaitten melua. Se muistutti aivan meren jylhää
hiljaisuutta myrskyn jälkeen, kun aurinko tyynenä luo säteensä
haaksirikkoiseen laivaan.
Muistin mitä sanoit Elenasta ja menin häntä katsomaan. Hän raukka
on juuri eronnut lapsestaan. Hän oli uljas, Elena-parka, ja haki
lohdutusta pyhältä Neitsyeltä, taivaan äidiltä, joka tuntee kaikki
meidän surumme ja rukoilee puolestamme Jumalaa. Kuinka suloista, kun
voi uskoa! Uskotko sinä sitä?»
Tässä hän tahtoi sanoa jotain salaisuudestaan. Hän koetti, mutta ei
voinut.
»En saanut tavata Brunoa tänään, mutta toivon saavani nähdä hänet
huomenna. Lähetän ruokaa hänelle ja pidän huolta hänestä. Jospa vain
voisin toimittaa jotain kunnollista! Mutta viisisataa sinun ystävääsi
on Regina Cœlissä, ja minun pienet ponnistukseni ovat kuin pisara
meressä.
Rooma on autio kaupunki tänään. Täällä ei ole muita kuin sotamiehiä,
joita on joka paikassa, muutoin tämä olisikin kuin kuollut meri,
Piazza di Spagnan portaat ovat tyhjät, ei ole ainoatakaan taiteilijan
mallia eikä kukkakauppiasta näkyvissä, ja suihkukaivo lorisee
hiljaisuudessa. Auringonlaskun jälkeen maa värähtelee kylmästä, ja
metelien jälkeen tuntuu kaupunki myöskin värisevän vilusta. Kirkot
ja sairaalat ovat ainoat paikat, jotka ovat avoinna, ja lääkärit ja
heidän lähettinsä ainoat ihmiset, jotka liikuskelevat.
Yksi ainoa sanomalehti on ilmestynyt tänään, ja se on täynnä
julistuksia. Jokaisen täytyy olla sisällä kello yhdeksän, ja
kahvilat suljetaan kello kahdeksan. Aseet otetaan takavarikkoon,
ja korkeintaan neljä henkeä saa olla koossa kaduilla. Anteeksianto
luvataan kaikille metelöitsijöille, jotka suostuvat ilmiantamaan
johtajansa, ja rahaa luvataan kaikille kansalaisille, jotka tekevät
ilmiantoja kapinoitsijoista. Sotaoikeus aloittaa istuntonsa huomenna,
ja kotitarkastuksia on jo tehty. Sinun oma asuntosi on tarkastettu ja
suljettu sinetillä, ja poliisit ovat vieneet pois kaikki paperisi.
Sellaiset ovat näiden pahojen päivien tapahtumat, enkä minä itsekäs
olento kumminkaan voi pitää niitä pahoina. Olenhan saanut sinut
omakseni. Ja vaikka olen nyt kadottanutkin sinut, jaksan odottaa,
jaksan kärsiä! Missähän lienet nyt? Ajatteletkohan minua nyt, kun minä
ajattelen sinua? Oi, kuinka suloista! Ajattelepa, että vaikka juna
kuljettaa sinut tunti tunnilta yhä kauemmaksi, saamme kohta yhtyä
taas. Ensi uinahdukseen vaipuessani olen luonasi ja sitten olemme
yhdessä poski vasten poskea ja rinta vasten rintaa. Hyvästi, oma
armaani!»
Ja taas hän koetti kertoa jotain salaisuudestaan, mutta ei voinut.
»Ei tänään», arveli hän ja sammuttaen valon ja heittäen sormisuukon
pimeässä pohjoisella taivaalla näkyviin tähtiin päin hän nauroi omaa
hulluuttaan ja meni levolle.