Roomalainen vankila, jolla on omituinen nimi »Taivaan kuningatar»,
on laaja, keltainen rakennus Trasteveren puolella jokea. Sen takana
kohoaa Janiculum ja sen edessä virtaa Tiber, ja molemmin puolin sitä
on kapeat, korkeiden muurien rajoittamat kadut. Ensin tullaan laajaan
eteiseen, jonka portaat ja rautainen portti erottaa itse vankilasta.
Neljä karabinieeria seisoo ulko-ovella, katujen vartioina on jalkaväkeä
ja kukkula on myöskin vartioitu.
Aamulla katumetelin jälkeen oli suuri joukko väkeä kokoontunut tuon
vankilan ovelle. Vanhoja miehiä, jotka olivat raajarikkoja tai melkein
sokeita, seisoi muurin luona, joka erottaa kadun Tiberistä, ja he
katselivat välinpitämättöminä tuota kaikkea. Nuorempia miehiä seisoi
lähempänä ovea lukien julistuksia, joita oli naulattu pylväisiin.
Siinä oli prefektin julistus, joka ilmoitti, että kaupunki oli
piiritystilassa, ja kenraalikuvernöörin käsky, että kaupungin kaikkien
asukkaiden on vietävä aseensa poliisipäällikön huostaan vankeuden
uhalla.
Käytävässä oli joukko naisia, kukin kantaen koppaa tai nyyttiä. Heitä
oli nuoria ja vanhoja, puettuina eri lailla, aivan kuin kotoisin eri
maakunnista, mutta melkein kaikki olivat köyhiä ja kurjan näköisiä.
Heidän keskellään ja heidän yläpuolellaan heiluivat vahtisotamiesten
punaiset ja valkoiset sulkatöyhdöt, ja tuontuostakin sai karabinieerien
käsky heidän lörpöttelevät kielensä vaikenemaan.
»Jumala on lähettänyt meille kovan rangaistuksen», sanoivat naiset
eteisessä miesten purressa hammasta ulkona ja mutistessa: »Tästä syntyy
vielä kova mellakka.»
»Vaiti!»
»Leipää ja vettä vain aamiaiseksi, lautasellinen lientä päivälliseksi
eikä mitään sitten enää ennen aamua», sanoivat naiset. Ja miehet
mutisivat: »Hän on Italian verenimijä, kirottu mies! Mutta odotahan,
odotahan!»
»Vaiti!»
»Minä olen ostanut kopallisen ruokaa, mutta makaroni jäähtyy, eivätkä
he avaa ovea.»
»Vaiti!»
Rautaovi avattiin, ja upseeri sekä kaksi sotilasta ja vahti tulivat
ulos vastaanottamaan ne ruuat, joita naiset olivat tuoneet siellä
vangittuina oleville sukulaisilleen. Sitten syntyi hirveä meteli. »Hyvä
herra upseeri!» »Rakas upseeri!» »Olkaa ystävällinen Giuseppelle, ja
kaikki pyhimykset suojelkoot teitä!» »Nyt on minun vuoroni!» »Eipähän,
minun!» »Ei saa työntää!» »Itsehän sinä työnnät!» »Sinä revit kopan
käsistäni!» »Pois tieltä!» »Senkin peto!» »Sinä...»
»Vaiti! Vaiti! Vaiti!» huusi upseeri saaden naiset vaikenemaan, mutta
sillävälin miehet kadulla rypistivät huuliaan ja koettivat nauraa.
Tuon hurjan näytelmän kestäessä, jota Jumalan sormi johti, vaikka ilma
oli täynnä ihmisten hengitystä ja likaisten ruumisten hajua, Roman
vaunut seisahtuivat vankilan ovelle ja niistä astui ulos Donna Roma,
joka oli tullut Brunoa katsomaan.
Portailla oleva upseeri näki hänen tulevan ja päätti hänen
ulkomuodostaan, että hän tuli muille asioille, ja käski karabinieerin
auttaa häntä.
»Tahtoisin tavata tirehtööriä», sanoi Roma.
»Heti paikalla, teidän armonne», sanoi karabinieeri ja johti hänet
kumarrellen erään sivuoven kautta toisessa kerroksessa oleviin
virastohuoneisiin.
Regina Cœlin tirehtööri oli keski-ikäinen, ystävällisen näköinen mies,
mutta tämän uuden järjestelmän vallitessa hän ei voinut tehdä mitään.
»Kaikki, mikä koskee valtiollisia vankeja, on kuninkaallisen komissarin
vallassa», sanoi hän.
»Missä voin hänet tavata, cavalliere?»
»Hän on sotaministerin luona tänään järjestämässä sotaoikeutta, mutta
ehkä hän on huomenna St. Angelon linnan virastohuoneissa...»
»Kiitos! Saanko lähettää kirjelipun vankilaan?»
»Kyllä.»
»Ja saanko pyytää erityistä koppia eräälle vangille sekä ruokaa ja
valoa, jos tarvitaan?»
»Tietysti.»
Roma otti maksaakseen nuo menot ja kirjoitti Brunolle:
»Rakas ystävä! — Älä pelkää. Sinun omistasi pidetään huolta. Hän, jota
rakastat, on turvassa ja pikku lemmikkisi on taivaassa. Nuku rauhassa!
Nämäkin päivät loppuvat kerran.