Roma heräsi seuraavana aamuna tuntien iloa. Viime yön vaarat olivat
ohi, ja Davido Rossi oli paennut. Missähän hän lienee tällä hetkellä?
Hän katsoi pientä pyöreätä kelloaan ja laski kuinka monta tuntia oli
kulunut ja missä juna mahtoi olla nyt.
Mutta äkkiä tuo sanomaton voitontunne vaihtui katkeraan muistoon. Hän
muisti, mitä paroni oli sanonut lähtiessään: »Minä olen aina ajatteleva
sinua vaimonani luonnon lain mukaan ja sitä miestä, joka on tullut
meidän väliimme, sinun rakastajanasi.» Tuo synnytti kiihkeän häpeän
tunteen ja saattoi hänet kuumeisesti pelkäämään.
Mitä häneen itseensä tuli, olivat asiat pahemmalla kannalla kuin
koskaan ennen. Hän oli mennyt naimisiin Davido Rossin kanssa, joka
kumminkaan ei tiennyt hänen sielunsa salaisuutta. Tosin kyllä Davido
Rossi ei ollut tahtonut kuunnella, kun Roma olisi sen kertonut hänelle.
Mutta joka tapauksessa hänen täytyy tunnustaa kaikki. Se oli ainoa tie,
Mutta milloin? Ja kuinka?
Nattalina toi sisään teetä ja aamulehdet. Tytön kieli liikkui nopeammin
kuin hänen kätensä, kun hän kertoi yön kauheuksista ja aamun uutisista.
Roma oli pian katsellut oliko lehdissä mitään Rossista. Hän on mennyt.
Viranomaisten on mahdoton sanoa, miten hänelle on käynyt.
Sanomattoman riemun vallassa Roma rupesi katsomaan muita uutisia.
Hänellä oli hallituksen äänenkannattaja kädessään, ja siinä oli ote
virallisesta lehdestä ja prefektin kirjoittama julistus. Edellisessä
kerrottiin, että meteli oli lopussa ja Rooma tyynenä. Jälkimmäinen
ilmoitti kansalaisille, että kaupunki oli kuninkaallisella
määräyksellä julistettu piiritystilaan ja että kuningas oli nimittänyt
kuninkaallisen vallanpitäjän ja myöntänyt hänelle rajattoman vallan.
Paitsi näitä seikkoja sisälsi lehti yleisen selonteon metelistä.
Sen johtajat olivat anarkisteja, sosialisteja ja ateisteja, joiden
tarkoituksena oli hävittää sekä valtaistuimet että alttarit kuinka
kamalilla keinoilla tahansa. Noiden kaikkien uhrit olivat tulleet
tietämättään vedetyiksi hämmennyksen pyörteeseen, ja sotamiehet olivat
puolustaneet yhteiskuntaa ja lakia. Onneksi tapaturmia ei ollut
sattunut monta. Ikävintä oli se, että seitsenvuotinen työmiehen lapsi
oli saanut surmansa. Rooman kansa saattoi tyydytyksekseen todeta,
että sen hallitus oli toiminut nopeasti ja saanut aikaan järjestyksen
vähällä verenvuodolla.
Roma muisti, mitä Rossi oli sanonut Elenasta — »ajattele Elenaa, kun
hän herää aamulla yksin kauheassa surussaan» — ja puettuaan yllensä
yksinkertaisen, tumman verkapuvun hän läksi Piazza Navonalle.
Kello oli yksitoista ja aurinko paistoi sulavalle lumelle. Kaupunki oli
kuin kuollut. Vallankumouksen henkäys oli huokunut sen yli. Murtuneita
tiilenpalasia oli jokaisten katujen käytävillä, ja siellä täällä näkyi
jätteitä särjetyistä vallituksista. Puodit, jotka ovat kaupunkien
silmiä, olivat melkein kaikki suljetut ja nukuksissa. Talot, joilla
oli oikeus saada nauttia vieraan vallan suojelusta, olivat ripustaneet
kansallislippunsa näkyviin, ja väsyneen näköisiä poliiseja sekä
sotamiehiä kulki kaikilla kaduilla.
Eräästä kukkapuodista, jonka ovi avattiin Roman koputtaessa, hän
osti valkoisen päivänkukkaseppeleen. Ryhmä miehiä ja naisia seisoi
talon ovella Piazza Navonalla, ja he suutelivat Roman kättä. Vanha
garibaldilainen seurasi häntä portaita ylös, ja eukko, joka seisoi
portaitten yläpäässä, kutsui häntä »pikku sisareksi» ja puhkesi sitten
kyyneliin.
Roma oli hyvin liikutettu astuessaan huoneeseen. Elena näki hänen
tulevan, ja hän suuteli Romaa poskelle osoittaen arvokkuutta, jonka
kuolema tuo seurassaan köyhimmällekin ja vähäpätöisimmälle. Sitten
surun murtama äiti tarttui Roman käteen ja talutti hänet ruokasaliin.
Poika makasi samalla sohvalla, missä Roma ensi kerran oli nähnyt hänet,
kun Davido Rossi nosti hänet nukkuvana syliinsä. Olisi luullut hänen
nytkin nukkuvan, niin rauhallinen oli kuolon luoma ilme. Uutimet olivat
alhaalla, ja auringon valo tunkeutui keltaisena niiden läpi. Neljä
kynttilää paloi tuoleilla, kaksi pääpuolessa ja kaksi jalkapuolessa.
Pikku ruumis oli vielä koreaan juhlapukuunsa puettuna, ja hattu sekä
kultanuppuinen sauva olivat vieressä. Mutta pienet pyöreät kädet oli
asetettu pitelemään pikkuista ristiä, ja tuuhea tukka oli kammattu
sileäksi.
»Siinä hän on», sanoi Elena murtuneella äänellä ja laskeutui polvilleen
kynttilöiden väliin.
Roma ei voinut puhua, vaan asetti kukkaseppeleen pienelle, uljaalle
rinnalle ja polvistui äidin viereen. Vihdoin molemmat puhkesivat
itkuun. Vanha vaimo oli ensimmäinen, joka saattoi puhua.
»Madonna Santa! Se on kovaa, mutta tehköön Pyhä Neitsyt niinkuin hän
tahtoo! Minä pesin itse pojan. En antanut kenenkään koskea häneen.
Hänen suloinen pikku ruumiinsa oli niin valkea. Ja kuinka ylpeä hän oli
tuosta puvusta, jonka te annoitte hänelle...»
»Älkää, äiti, älkää!» huusi Elena.
Ja sitten Elena rupesi vuorostaan kertomaan pojasta, hänen pikku
tavoistaan, hänen luonteestaan, hänen taipumuksistaan, hänen
puheistaan, hänen tuumistaan ja mitä hän oli luvannut tehdä äidille
suureksi tultuaan, kun hän läksisi asumaan Donna Roman luo.
»Ja nyt... tuossa hän on!» sanoi hän murtuneella äänellään, ja
kyyneleet alkoivat taas vuotaa.
»Hän hymyilee, eikö hymyile? Hän hymyilee! Ehkä hän ei tuntenut
mitään... Niin. Luuletteko, ettei hän tuntenut mitään? Voi, jos
minulla olisi hänen kuvansa! Jospa olisin ajatellut sitä ajoissa! Oli
hänen syntymäpäivänsä, ja hän nousi yhtaikaa auringon kanssa aamulla
saadakseen uuden pukunsa. Ja nyt... tuossa hän on.»
Vanha garibaldilainen pyyhki punaisia silmiään ja alkoi puhua Davido
Rossista. Hän oli rakastanut Giuseppeä kuin omaa lastaan. Mutta
kuinkahan herra Rossin nyt on käynyt? Ennen aamunkoittoa poliisi oli
pitänyt kotitarkastuksen hänen asunnossaan, vienyt pois kaikki hänen
paperinsa ja lukinnut ovet.
»Olkaa huoleti hänestä», sanoi Roma ja sitten hän kysyi Brunoa. He
eivät tienneet muuta kuin että Bruno oli vangittu ja suljettu Regina
Cœlin vankilaan.
»Bruno-raukka! Hän nääntyy ikävään, kun hän ei tiedä mitä täällä
tapahtuu», sanoi Elena.
»Minä menen häntä katsomaan», sanoi Roma.
Oli hyvä, että hän oli tullut niin aikaisin. Surunsa valtaamina nuo
ihmisraukat olivat kuin lapset eivätkä olleet toimittaneet mitään.
Roma lähetti garibaldilaisen terveyshoito-asemalle hakemaan tohtoria,
joka antaisi kuolintodistuksen. Sitten oli mentävä ilmoittamaan
siitä viranomaisille ja hautaus oli järjestettävä. Se oli oleva n.s.
kolmannen luokan hautaus, johon kuului ruumisvaunut ja kaksi hevosta
sekä livreaan puetut ajurit. Hauta oli kaivettava Fornellin hautausmaan
lasten osastoon. Papin piti ostaa monta kynttilää ja pyytää useita
veljiä apulaisikseen. Kyllähän tuo kaikki tuli maksamaan paljon, mutta
Roma lupasi pitää huolen maksusta, ja kun hän läksi pois talosta,
suuteli vanha pariskunta yhä uudelleen hänen käsiään siunaten häntä
siunaamistaan.