»Oli hyvin suloista uneksia. Miten onnellisia hetkiä olenkaan elänyt.»
»Se, mikä on sallittu, on sallittu. Mutta olkaamme rohkeat, armas! Me,
jotka käsitämme elämän tällä tavoin, saamme tottua kieltäytymiseen...
Itketkö, Romani?»
»En, en! Kieltäytymiseen. Niin — kieltäytymiseen.» Hän kuuli oman
sydämensä tykytyksen Rossin sydäntä vastaan. »Rakkaus tulee kaikkien
luo, mutta muutamien luo se tulee liian myöhään, ja silloin se tulee
turhaan.» Hän koetti tukahduttaa nyyhkytyksensä. »Heidän täytyy silloin
voittaa se ja kieltäytyä ja rukoilla, että Jumala antaa heidän yhtyä
rakastetun kanssa toisessa maailmassa.» Hän oli tukehtua, mutta hän
koetti jatkaa. »Jos ajattelen, että minun kohtaloni on sellainen...
Toiset naiset saavat uneksia rakkaudesta ja kodista ja lapsista...»
»Älä masenna mieltäni, Roma.»
»Armas, lupaa, että sinulla on aina mitä parhaat ajatukset minusta,
tapahtuipa mitä tahansa.»
»Roma!»
»Lupaa, että jos joku puhuu päinvastaista sinulle, niin uskot, että
minä olen aina rakastanut sinua.»
»Miksi me puhumme sellaisesta, mikä ei koskaan voi tapahtua?»
»Jos me eroamme iäksi... jos saamme sanoa pitkät jäähyväiset
maallisille tunteille, lupaa minulle...»
»Jumalan tähden, Roma!»
»Lupaa minulle!» huusi Roma säälittävän rukoilevasti.
»Minä lupaan!» sanoi Davido Rossi. »Ja sinä?»
»Minä lupaan myöskin — minä lupaan, että koko elinaikani, käyköönpä
minulle kuinka tahansa... niin, en voi muuta... rakastan sinua
viimeiseen hengenvetoon asti.»
Roma sanoi tämän kiihkeällä äänellä, veti alas Rossin pään ja suuteli
häntä.
»Se on meidän avioliittomme, Rossi. Toiset menevät naimisiin kirkossa,
käsi kädessä ja sormukset sormessa. Me menemme naimisiin hengessämme ja
sielussamme.»
Pitkä aika kului, jolloin he eivät puhuneet. Heittovalo välähti heihin
tuontuostakin kuin yliluonnollinen silmä, ja silloin Rossi aina katsoi
Romaan omituisin rakkauden ja säälin ilmein.
Roma leikkasi kiharan tukastaan, sitoi sen nauhalla ja pani sen
Rossin taskuun hänen kellonsa viereen. Sitten hän kuivasi silmänsä
nenäliinallaan ja pani sen Rossin poveen.
Yö kului eikä kuulunut muuta kuin kellojen lyönti ulkona. Vihdoin alkoi
hiljaisuuden läpi kuulua etäistä kolinaa kaduilta.
»Sinun täytyy mennä nyt», sanoi Roma, ja kun heittovalo seuraavan
kerran valaisi heitä, katsoi hän Rossiin vakavasti aivan kuin
painaakseen mieleensä viimeisen muiston hänen kasveistaan.
»Hyvästi!»
»Ei vielä.»
»Nyt on vielä pimeä, mutta kaikki portit ovat suljetut ja katuja
vartioidaan. Kuinka sinä voit paeta?»
»Jos sotamiehet olisivat tahtoneet vangita minut, olisivat he voineet
satoja kertoja sen tehdä.»
»Mutta kaupungissa aletaan jo liikkua. Ole varovainen minun tähteni.
Hyvästi!»
»Roma», sanoi Rossi, »en ota sinua mukaani ja niin teen osittain siitä
syystä, että tarvitsen sinun apuasi täällä Roomassa.»
Roma rupesi vapisemaan.
»Ajattelepa noita köyhiä raukkoja, jotka olen jättänyt jälkeeni
kurjuuteen ja vankilaan. Ajattele Elenaa, kun hän herää aamulla yksin
kamalaan suruunsa. Jonkun pitäisi täällä edustaa minua ainakin vähän
aikaa — vastaanottaa sanomia, joita lähetän, ja ohjeita, joita annan.
Se on vaarallinen toimi, Roma, toimi, jonka ainoastaan sellainen voi
ottaa tehtäväkseen, joka rakastaa minua ja...»
»Jo riittää. Sano minulle mitä minun tulee tehdä», sanoi Roma ja
itsekseen hän kuiskasi: »Minä voin odottaa.»
He sopivat, kuinka järjestäisivät kirjeenvaihtonsa, ja sitten Roma
alkoi uudestaan sanoa, hyvästi.
»Roma», virkkoi Rossi, »koska minun täytyy mennä, ennenkuin
siviiliavioliittomme on järjestetty, eikö ole parasta, että henkinen
avioliittomme saa kirkon siunauksen?»
Roma katsoi häneen vavisten.
»Jumala ties mitä voi tapahtua, kun minä olen poissa. Paroni voi joutua
vapaaksi minä päivänä tahansa ja kiusata sinua naimisiin kanssansa.
Siinä tapauksessa saisit voimaa ja rohkeutta siitä tiedosta, että
Jumalan edessä olet jo toisen vaimo. Se tuottaisi myöskin minulle onnea
ja lohdutusta, kun olen kaukana sinusta ja yksin.»
»Mutta se on mahdotonta.»
»Ei ole. Lupaus seurakunnan papin edessä riittää. 'Isä, tämä on minun
vaimoni.' 'Tämä on minun mieheni.' Siinä kaikki. Sillä ei ole mitään
arvoa lain edessä, mutta se on kirkollinen avioliitto joka tapauksessa.»
»Ei ole aikaa. Et voi odottaa...»
»Hst!» Kellot löivät juuri kolme. »Kello kolme on messu St. Andrea
delle Frattessa. Se on sinun seurakuntasi kirkko, Roma. Pappi ja hänen
apulaisensa ovat ainoat todistajat, jotka tarvitsemme.»
»Jos arvelet... se on... jos se tuottaa sinulle onnea ja antaa minulle
voimaa...»
»Mene ottamaan päällystakkisi, rakkaani — kymmenessä minuutissa se on
tehty.»
»Mutta ajattele vielä kerran.» Roma hengitti kuuluvasti. »Kuka tietää
mitä tapahtuu ennenkuin palaat. Etkö koskaan tule katumaan?»
»En koskaan!»
»Mutta... on jotain... jotain, jota minun pitäisi kertoa sinulle —
jotain kiusallista. Se koskee menneisyyttä.»
»Mennyt on mennyttä. Ajatelkaamme nyt tulevaisuutta.»
»Etkö tahdo kuulla sitä?»
»En, jos se on kiusallista sinulle.»
»Eikö mikään eikä kukaan voi meitä erottaa?»
»Ei mikään eikä kukaan koko maailmassa.»
Roma tukahdutti vielä nyyhkytyksen ja kiersi kätensä Davido Rossin
kaulaan.
»Ota minut siis. Olen vaimosi Jumalan ja ihmisten edessä.»