Kun paroni oli mennyt, istui Roma kauan aikaa särkemänsä veistokuvan
sirpaleitten keskellä. Huolimatta uljaasta käytöksestään hän oli
menehtyä pelosta. Tuo suuri asia oli muuttumatta. Paroni oli puhunut
totta. Hän tiesi, että se oli totta. Sisimmässä sydämessään hän oli
aina tiennyt sen. Jos hän siis menisi naimisiin Davido Rossin kanssa,
olisi hänen sydämessään aina komero, johon Rossi ei koskaan voinut
päästä. Olisiko tuo rakkautta, luottamusta, avioliittoa, täydellistä
antautumista?
Kun kello löi kaksitoista, tunsi hän kuumetta, ja huolimatta yön
kylmyydestä hän avasi ikkunan. Lumisade oli lakannut, ukkonen ei
jyrissyt, ja kaupunki oli hiljaa. Tyynen ilman läpi kuului urkujen
etäinen kaiku ja äänien hyminä. Trinità dei Montin nunnat lauloivat
keskiyömessuaan.
Roma sulki silmänsä ja kuunteli. Hän saattoi nähdä ja kuulla kaikki.
Himmeä kirkko, rauta-aitaus sen keskellä, valkoiset, haamumaiset
olennot polvistuen varjossa, alttari parin kolmen pienen kynttilän
valaisemana ja sitten yhden nunnan ääni, joka kohosi ylemmäksi kaikkia
muita. Kuinka suloista! Kuinka juhlallista! Rauhaa! Kirkko antoi rauhaa
— rauhaa ja lepoa elämän melun ja riehunnan keskellä. Jos sisaret
tahtoisivat ottaa hänet vastaan, menisi hän luostariin. Se oli nyt
hänen ainoa toivonsa, hänen ainoa leposijansa.
Hän ajatteli Rossia. Hän oli mennyt eikä ehkä milloinkaan saisi kuulla,
mitä Romalle oli tapahtunut. Tai ehkä hän kerran tulisi rauta-aitauksen
eteen rukoilemaan ja kuulisi _hänen_ äänensä, niinkuin hän itse nyt
kuuli nunnan äänen, ja tuntisi hänet ja saisi tietää kaikki. Ja sitten
hän kärsisi. Tuo ajatus, että Rossi kärsisi kuullessaan, missä Roma
oli ja mitä hän oli tehnyt, tuotti tällä hetkellä omituista, suloista,
salaista, käsittämätöntä iloa Romalle.
Kyyneleet valuivat hänen käsilleen, kun laulu lakkasi. Samassa etsivä
valo Mariolta välähti huoneen yli. Sen valkoinen hohto valaisi hänen
edessään olevat särkyneet sirpaleet ja herätti uusia mietteitä. Tuo
kuvapatsas, jonka hän oli särkenyt, oli vain kipsinen jäljennös.
Alkuperäinen muotti oli jäljellä ja saattoi tuottaa vaaraa.
Hän sulki ikkunan, otti kynttilän ja meni alas ateljeehensa
toimittaakseen pois muotin. Hän teki niin ja istuutui sitten
levähtämään, kun Rossin koputus kuului ovella. Silmänräpäyksessä hänen
unelmansa olivat hävinneet. Hän oli Rossin sylissä ja tarjosi suunsa
suudeltavaksi.
»Sinäkö siinä olet?»
»Roma!»
Hän ei ensin käsittänyt, että he todellakin olivat yhdessä taas, vaikka
kaikki jo näytti olevan lopussa. Mutta hetken perästä hän tointui
ja sammutti kynttilän, jotta Rossia ei voitaisi nähdä ulkoa. Sitten
hän puristautui uudestaan kiinni häneen ja Rossi sulki hänet lujasti
syliinsä.
He olivat pimeässä, mutta väliin heittovalo kiertäessään kaupunkia
sattui ateljeehen ja valaisi heidän kasvonsa salaman tavoin. Rossi
näytti olevan aivan lamassa. Näytti siltä kuin valo hänen väsyneissä
silmissään olisi sammunut.
»Sinä olet turvassa ja olet terve?» kysyi Roma.
»Voi hyvä Jumala niitä näkyjä!» sanoi Rossi. »Olethan kuullut mitä on
tapahtunut?»
»Olen, olen. Mutta ethän ole vain vahingoittunut?»
»Kansa oli rauhallista ja tarkoitti hyvää, mutta sotilaat saivat
määräyksen ampua ja meidän pieni poikamme on kuollut.»
»Ei puhuta siitä... Poliisi sai käskyn vangita sinut, mutta sinä olet
päässyt näin pitkälle ja nyt...»
»Bruno on vangittu ja satoja muita samoin.»
»Mutta sinä olet turvassa. Ja olethan terve? Etkä ole haavoittunut?»
»Olen», vastasi Rossi hampaittensa välitse ja peitti kasvonsa
käsillään. »Jumala tietää, että tein parhaani estääkseni
verenvuodatusta — olisin antanut oman elämäni estääkseni sitä.»
»Jumala _tietää_ sen.»
»Ota tämä.»
Hän antoi jotain povitaskustaan ja pani sen Roman käsiin. Se oli
revolveri.
»En voi luottaa itseeni enää.»
»Ethän ole käyttänyt sitä?»
»En.»
»Jumalan kiitos!»
»Olisin käyttänyt sitä, jos olisin tavannut sen miehen.»
»Paroninko?»
»Hain häntä joka paikasta, mutta en löytänyt. Jumala vei hänet pois
minun tieltäni pelastaakseen minut synnistä ja häpeästä.»
Huudahtaen säikähdyksestä Roma pani pois revolverin ja kiersi kätensä
Rossin kaulaan. Rossi alkoi vähitellen tointua ja silitteli Roman
kostealle otsalle valahtanutta tukkaa.
»Roma-parkani! Sinä et luullut, että meidän piti erota näin.»
Roman kädet herposivat, ja hänen päänsä vaipui Rossin olkapäälle.
»Eilis-iltana sinä pyysit minua pakenemaan, mutta minä en tahtonut.
Silloin ei ollut ainoatakaan ihmistä Roomassa, jota olisin pelännyt.
Mutta nyt minä pelkään yhtä, nimittäin itseäni.»
»Aiotko mennä?» kysyi Roma kohottaen päänsä.
»Aion. Minusta tuntuu aivan kuin olisin kapteeni, joka hylkää hukkuvan
laivan. Voi, jospa olisin saanut hukkua sen mukana!... Mutta ei!»
huudahti hän kiivaasti. »Se ei ole hukkunut vielä. Kaikki on Jumalan
kädessä. Ehkä minulle on varattu työtä ulkomailla nyt, kun tieni on
katkaistu täällä kotona. Odottakaamme, niin saamme nähdä.»
He olivat molemmat ääneti hetken.
»Kaikki on siis lopussa», sanoi Roma koettaen tukahduttaa
nyyhkytyksensä.
»Jumala sen estäköön! Tämä musta yö Roomassa on ainoastaan lopun alkua.
Se on oleva ylösnousemuksen aamunkoittona kaikkialla.»
»Mutta onko kaikki lopussa sinun ja minun välillä?» kysyi Roma
epävarmasti.
»Ei, ei. Ei ikinä! En voi viedä sinua kanssani. Se on mahdotonta.
En voisi nähdä sinun kärsivän nälkää ja janoa ja maanpakolaisuuden
kurjuutta, mutta...»
»Emme voi mennä naimisiin nyt, ja siis...»
»Kuulutus on voimassa puoli vuotta, Roma, ja sitä ennen minä
palaan. Älä pelkää. Tämän vanhan kaupungin raunioitten alla elävä
kuolemattomuus auttaa meitä voittamaan Italian. Minä palaan, ja me
tulemme onnellisiksi. Voi, kuinka onnellisiksi!»
»Niin, niin», vastasi Roma.
»Ole uljas, oma tyttöni, ole uljas!»
»Olen, olen.»
Heittovalo sattui huoneeseen, ja Roman pää vaipui alas.
»Rakkaani», sanoi hän heikosti, »ellen olisi täällä, kun palaat...»
Rossi säpsähti ja tarttui Roman käsivarteen.
»Roma, ethän aio alistua tuon miehen tahtoon?»
Roma pudisti päätään, joka nojasi Rossin olkapäähän.
»Tuo mies on hirviö. Hän voi käyttää väkivaltaa.»
»Oh, en ajatellut sitä.»
»Hän saattaa sinulle kärsimyksiä minun tähteni.»
»En ajatellut sitäkään.»
»Hän ehkä vaatii sinua vannomaan uskollisuuden valan kuninkaalle.»
»Minä olen jo vannonut — _omalle_ kuninkaalleni.»
»Roma, jos tahdot minua jäämään, jään kaikesta huolimatta.»
»Ei, tahdon että menet, armas.»
»Mitä sinä siis pelkäät?»
»Oh — en mitään — mutta...»
»Sinä olet niin surullinen. Mikä siihen on syynä?»
»Aavistus. Minusta tuntuu kuin eroaisimme iäksi.»