Oli pimeä vielä, ja kadut lumipeitteessään olivat hiljaiset kuin
katakombit. Kirkon oven läpi paistoi alttarilla palavien kynttiläin
keltainen valo. Pappi kullalla kirjaillussa puvussaan seisoi kasvot
loistavaa pyhimysarkkua kohti kääntyneinä, ja hänen apulaisensa
polvistui hänen vieressään. Kirkossa oli ainoastaan yksi rukoilija,
vanha vaimo, joka oli polvillaan sivukappelin varjossa. Apulainen
soitti joskus kelloa, ja pappi luki hymisten rukouksia, mutta muita
ääniä ei kuulunut hiljaisuudessa.
Rossi ja Roma astuivat varpaisillaan, ja kun pappi oli lopettanut
messunsa ja kääntyi mennäkseen pois, he kertoivat asiansa hänelle.
Vanha mies oli hämmästynyt ja levoton, mutta pappi ei tee mitään
rikosta kuunnellessaan omantunnon ääntä, ja hän kirjoitti heidän
nimensä ja siunasi heidät. He erosivat kirkon ovella.
»Kirjoitathan minulle, kun pääset rajan yli?»
»Kirjoitan.»
»Hyvästi siis, kunnes jälleen tapaamme toisemme!»
»Jos viivyn kauan poissa luotasi, Roma...»
»Et voi viipyä kauan. Olet luonani joka päivä ja joka hetki.»
Roma koetti puhua vilkkaasti rohkaistakseen Rossia, mutta hänen
silmänsä hehkuivat omituisesti ja hänen äänensä vapisi.
Davido Rossi puristi hänen pyöreän, täyteläisen vartalonsa vielä kerran
syliinsä. »Jos minut tämän yön tapahtumien johdosta vangitaan ja
palautetaan takaisin kahleissa...»
»Minä jaksan odottaa sinua», vastasi Roma.
»Jos minut ajetaan maanpakoon elinajaksi...»
»Minä voin seurata sinua.»
»Jos pahin kohtaa minua ja kuolema minut tapaa...»
»Voin seurata sinua kuolemaankin.»
»Jos tapaamme toisemme taas, nauramme tälle kaikelle, Roma.»
»Niin», sanoi Roma epävarmasti.
»Ellei — — hyvästi!»
»Hyvästi!»
Roma irroitti kätensä hyväillen häntä vielä kerran. Sitten hän oli
hetken melkein tiedotonna, ja kun hän taas tointui, oli Rossi mennyt.
Seuraavana hetkenä kuului vahtien tasainen astunta pimeässä. Roma
seisoi sykkivin sydämin ja kuunteli. Syntyi tuskin huomattava
seisahdus sotilaitten kulussa, ja sitten astunta alkoi jälleen. Rossi
katsoi taakseen kääntyessään kadunkulmassa ja näki Roman vaaleassa
päällystakissa kiirehtivän hiljaista katua myöten kuin henki.
Muutaman sadan sylen päässä eräästä Rooman portista, puolivalmiissa
vuokrakasarmissa kaupungin laidassa on ravintolapaikka, missä viiniä
kuljettavien maalaisten on tapana syödä ja levätä. Se näytti olevan
ainoa paikka, jossa valvottiin, kun Rossi kulki kaupungin valleja
kohti. Kahdeksan, yhdeksän viininkuljettajain karkeaan pukuun puettua
miestä joko torkkui tai tarinoi lattialla. Heidän oli täytynyt jäädä
Roomaan yöksi, kun portit suljettiin, ja he odottivat nyt niiden
avaamista.
Epäilemättä hetkeäkään Davido Rossi astui ravintolaan ja puhutteli
miehiä.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »te tiedätte kuka olen. Olen Rossi.
Poliisilla on käsky vangita minut. Tahdotteko auttaa minut ulos
Roomasta?»
»Mikä on?» kuului uninen ääni savuisessa huoneessa.
»Se on parlamentinjäsen Rossi», sanoi poikanen, joka oli noussut ylös.
»Verenimijät ovat hänen kintereillään ja autammeko me häntä pakenemaan?»
»Autammeko? Kysymys on _voimmeko_ auttaa, herra Rossi», sanoi tanakka
mies, joka kohotti päätään ylösalaisin käännetyn satulan päältä.
Silmänräpäyksessä kaikki miehet olivat pystyssä kysellen ja aprikoiden.
Portti avataan kello kuusi ja ensimmäinen juna pohjoiseen lähtee puoli
kymmenen. Mutta vaikeus on siinä, että jokainen Roomassa tuntee Rossin.
Jos hän pääseekin portista, ei hän voi mennä junaan ennenkuin parin
penikulman päässä Roomasta, sillä muutoin hänet varmaan tunnettaisiin.
»Nyt tiedän», virkkoi tanakka mies unisella äänellään. »Täällä on nuori
Carlo. Hän sai haavan jalkaansa viime yönä hallituksen koirilta, ja
hänen täytyy maata ainakin viikon verran. Hän voi antaa vaatteensa
herra Rossille. Ja herra Rossi voi ajaa hänen hevostaan Monte
Rotondolle sekä lähteä sieltä sitten minne mieli tekee.»
»Se on hyvä», sanoi Rossi, ja asia oli päätetty.
Pari minuuttia ennen kello kuutta rivi viinirattaita ajoi portille.
Pienellä kuomulla peitetyillä istuimilla istuivat viininkuljettajat
punavuorisissa takeissa, valkoiset vyöt vyöllä, siniset housut jalassa,
korkeat hatut päässä ja tyhjät viinitynnyrit ladottuina taakse sekä
pienet vahtikoirat juosten ja haukkuen rattaiden vieressä.
Ensin ajoi poikanen, sitten tanakka, uneliaan näköinen mies ja sitten
Davido Rossi.
Taivas oli vielä synkkä ja lyijynvärinen, mutta aamunkoiton tuoksu
tuntui ilmassa, ja katukauppiaat alkoivat huutaa.
Puoli tusinaa univormuihin puettua poliisivirkamiestä seisoi portilla,
toisilla terässauvat kädessä, toisilla pyssyt ja pistimet. Yhdellä
oli avonainen muistikirja kädessä ja tullihuoneen ikkunasta tulevassa
valossa hän kirjoitti kaikkien niiden nimet, jotka poistuivat
kaupungista.
Tuo oli uutta ja tavatonta, jota ajajat eivät olleet edeltäkäsin
arvanneet.
Kun Rossilta kysyttiin, epäröi hän eikä vastannut heti.
»Nimesi — etkö kuule?» huusi poliisi.
Tanakka mies tuli Rossin avuksi. »Carlo!» huusi hän »Carlo Conti,
herrat kysyvät nimeäsi.» Ja sitten hän kääntyen poliisiin kosketti
korvaansa ja sanoi: »Kuuro, hyvä herra», ja osoitti sormellaan olkansa
yli.
»Saatte mennä», sanoi poliisi, ja Rossi ajoi portista.
Päivä alkoi koittaa, ja Rossi katsoi taakseen Roomaan ajaessaan
pienillä viinirattailla. Kaupunki oli aivan lumen peitossa nyt.
Aamusumussa, joka ympäröi kukkuloita, se uinui kuin kuollut ruumis
kääriliinoissaan. Kirkot, tornit, kupolit, Colosseumin leveät
ääripiirteet, Pincion puut ja Palatinon aaltoilevat kummut, kaikki
olivat valkoisena kuin kuolema. Passionistien luostarin kello alkoi
soida, ja sitten kuului hitaana kuin hautauskello Pyhän Pietarin kirkon
kellon kaiku.
Tämä oli katkera hetki Rossille. Hän katseli Roomaa himmein silmin ja
pakottavin sydämin. Hän jätti sen surumielin, murheellisena, melkeinpä
häpeää tuntien. Kansa, joka oli uskonut häneen ja seurannut häntä,
ystävät, jotka olivat rakastaneet ja tukeneet häntä — missä ne nyt
olivat? Kuolleina tai vankilassa. Ja hän pakeni! Hän häpesi ja tunsi
itsensä syylliseksi, ja hänen teki melkein mieli kääntyä takaisin.
Aurinko nousi, ja poika, joka ajoi ensimmäisenä, alkoi laulaa. Rossi
katsoi toisen kerran kaupunkia, ja nyt kimmeltelivät kirkot ja kupolit
auringon paistaessa lumelle. Viime yön muisto oli katkerimmillaan nyt
aamun sarastaessa, mutta samalla alkoi myöskin toivo elpyä, kun Rossi
muisteli menneisyyttä.
Rooma, keisarien kaupunki, paavien kaupunki, kuninkaitten kaupunki
oli kerran oleva kansojen kaupunki! Rooma, josta eriämisen sana oli
lähtenyt, kun ihminen alkoi jakaa ihmiskuntaa kahtia, rikkaisiin ja
köyhiin, orjiin ja vapaisiin, ystäviin ja vihollisiin, sama Rooma oli
kerran lausuva yhtymisen sanan, joka oli ilmoittava maailmalle, että se
oli yksi ainoa.
Se on Jumalan säädös, jota ei kukaan voi vastustaa. Se on hyökyaalto
meren rannalla, eikä kukaan pidättää sitä. Paavit, jotka hallitsevat
erehtymät nimessä ja siitä syystä välttämättömästi ovat despootteja
— kuninkaat, jotka hallitsevat vapauden nimessä ja riistävät
alamaisiltaan oikeuksia, mihin heillä ei ole mitään valtaa — kaikki,
kaikki on häviävä!
Kun Rossi taas katsoi Roomaa, oli aurinko sulattanut ohuen
lumikerroksen ja kaupunki loisti pilvettömän taivaan alla. Nyt
viinirattaat olivat ennättäneet erään kukkulan harjalle Campagnalle.
Poikanen, joka ajoi edellä, helähytteli laulua niin että vanhat rauniot
kaikuivat, ja toiset ajajat torkkuivat.
Rossi katsoi viimeisen kerran sielunsa kaupunkia. Siellä oli kaikki,
mikä oli hänelle kallista maailmassa. Saisiko hän koskaan nähdä sitä
enää. Roma! Roma! Hänen kaksi Roomaansa!
Kyynelet kohosivat hänen silmiinsä ja estivät häntä näkemästä.
Viinirattaat hävisivät kukkulan taakse, ja hevoset juosta hölkyttivät.
Kun juna, joka puoli kymmenen aamulla läksi Roomasta Firenzeen ja
Milanoon päin, saapui Monte Rotondon maaseutuasemalle parin penikulman
päähän Roomasta, astui sinisiin housuihin, valkoiseen vyöhön ja
punaisella vuorattuun takkiin puettu mies vaunuun rahvaan osastoon.
Juna oli täynnä muukalaisia, jotka pakenivat mahdollisesti syttyvää
kapinaa, ja kolmannenkin luokan vaunut olivat täynnä hyvin puettuja
muukalaisia. He puhuivat katkerasti edellisen yön kokemuksista.
Useimpien heidän oli täytynyt tukkia sulkuvarustuksilla makuuhuoneensa
ovet hotelleissa, ja joku oli viettänyt koko yönsä rautatieasemalla.
»Kaikkeen on syynä se, että Rossin kaltaiset miehet saavat olla
vapaina», sanoi, eräs nuori englantilainen kanamaisella äänellä. »Minä
panisin kaikki nuo anarkistit asumattomalle saarelle ja antaisin heidän
siellä taistella keskenään.»
»Rossi ei ole anarkisti», sanoi toinen mies amerikkalaisella murteella.
»Mikäs hän on?»
»Uneksija.»
»Paha uneksija ainakin», huusi kanamainen ääni, ja kaikki rupesivat
nauramaan.