Kun Rossi läksi kotoa, raivosi hän kuin mielipuoli. Hänen polvensa
vapisivat ja silmiä peitti kuin sumu, mutta hänen sydämensä sykki
raivoa ja vihaa.
Hän läksi suoraan Palazzo Braschiin piazzan toiselle puolelle ja
noustessaan marmoriportaita jäsenin, jotka tuskin kannattivat häntä,
hän muisti sekavasti äskeiset tapahtumat.
»Meidän pikku poikamme on kuollut! Kuolleena äitinsä sylissä! Oi,
Jumala, anna minun tavata se mies!... Meidän viaton lemmikkimme!
Silmiemme valo sammutettiin! Suloinen, pikku Giuseppemme!... Eikö ole
mitään kostoa? Hyvä Jumala! Se mies, joka oli syynä tähänkin rikokseen,
olkoon ensimmäinen, jota kosto kohtaa. Ei maksa vaivaa ajaa takaa noita
koiria, jotka täyttivät hänen käskynsä. He olivat ainoastaan poliisin
käskyläisiä, ja heidän ylin käskijänsä on tämä sisäasiainministeri. Hän
yksin on vastuunalainen, ja hän on täällä.»
Kun hän saapui eteisen vihreälle ovelle, seisahtui hän pyyhkimään pois
hikipisaroita, jotka olivat kertyneet hänen otsalleen, vaikka hänen
kasvoillaan oli lumihiutaleita. Palvelijat katsoivat häneen hämmästyen,
kun hän astui sisään, ja vastasivat hänen kysymyksiinsä ilmeisesti
epäröiden. Ministeri ei ollut käynyt siellä koko iltana.
Mahdollisesti herra parlamentinjäsen tapaisi hänen ylhäisyytensä kotona.
Rossi kääntyi heti pois ja läksi nopeasti alakertaan. Hän aikoi mennä
Palazzo Leoneen. Ei saanut menettää hetkeäkään. Mies voisi piiloutua
pimeässä kuin sammakko kiven alle.
Lähtiessään sisäasiainministeriöstä hän kuuli etäältä Garibaldi-hymnin
sävelen ja kääntyen Corso Victor Emanuelille hän kohtasi väkijoukon,
joka melusi aika paljon.
Eräs ryhmä oli murtautunut asepuotiin ja ryöstänyt itselleen pyssyjä
ja patruunia, toinen ryhmä oli saanut käsiinsä kaksi raitiovaunua ja
koetti kääntää niitä poikkipuolin katua muodostaakseen vallituksen, ja
kolmas ryhmä repi rikki itse katua saadakseen kiviä aseiksi. »Nyt on
meidän vuoromme!» huusivat he, ja sitten kuului hurjaa naurua.
Kun Rossi kulki St. Angelon sillan yli, laukaistiin kanuuna linnassa,
ja hän tiesi, että tuo oli merkki sotilaille. »Ei vielä hätää»,
ajatteli hän. »On liian myöhäistä, kun sotilaat saapuvat.»
Huolimatta muualla vallitsevasta metelistä oli Pyhän Pietarin piazza
hiljainen ja autio. Ei kuulunut askeltakaan eikä pyörien ratinaa,
ainoastaan suihkukaivojen lorina, kun vesisateet kimaltelivat lamppujen
valossa lumihiutaleitten välitse. Kirkonkellon lyönti kajahti kumeasti.
Palazzo Leonen portinvartija oli nukkunut kojuunsa, ja Rossi astui
yläkertaan.
»Nyt on mies astuva tuomioistuimen eteen», ajatteli Rossi. »Hän luuli
meitä kesyiksi kissoiksi, joille voi tehdä mitä tahansa. Se oli
erehdys. Me näytämme hänelle kuinka julmureita rangaistaan. Emmekö aina
ole tehneet samoin, roomalaiset? Hän puhuu terävää kieltä kansalle,
mutta nyt minä puhun hänelle vielä terävämpää.»
Ja hän kosketti povitaskussa olevaa revolveriaan ollakseen varma, että
se oli siellä.
Lakeija, polvihousut ja keltaiset sukat jalassa, tuli avaamaan ovea ja
joutui melkein sanattomaksi nähdessään nuo kalpeat kasvot ovella. Ei,
paroni ei ole kotona. Hän kävi täällä aikaisin iltapäivällä, ei sen
jälkeen. Onko hän mennyt prefekturaan? Ehkä. Tai consultaan? Ehkä.
»Kummassako hän on, sano, mies?» huusi Rossi, ja lakeija änkytti jotain
sentapaista kuin »consultassa», sekä sulki oven.
Rossi läksi ulkoasiainministeriöön päin. Paavin yksityiskappelin
maalatun ikkunan läpi loisti valo — pyhä isä rukoili. Paareilla
kuljetettiin sotamiehien haavoittamaa miestä Santo Spiriton sairaalaan,
ja vieressä kulki nainen ja lapsi itkien.
Kaduilla oli tiilenpalasia, joilla oli heitetty ratsumiehiä heidän
ratsastaessaan pääkadulla. Karabinieerejä revolverit kädessä
hiipi vatsallaan katoilla koettaen yllättää metelöitsijöitä,
jotka piiloutuivat savupiippujen taakse. Joku huusi: »Katkaiskaa
sähkölangat!» ja heti kiipesi miehiä sähköpatsaille särkien sähkölamput.
Consulta, ulkoasiainministerin virastotalo, on Kvirinaalin piazzalla,
ja kun Rossi saapui sinne, oli kuninkaan laaja tori yhtä hiljainen kuin
paavin tori oli ollut.
Kaksi vahtia seisoi molemmin puolin kuninkaallista porttia, ja
karabinieeri oli porttikäytävässä. Tuolla näkyi tummia varjoja
puutarhoissa, mutta sähkölamppu valaisi suihkukaivon veistettyjä
hevosia ja lorisevaa vettä sekä myöskin rakennuksen etuseinää aivan
kuin kimmeltävä kuu.
Rossi pysähtyi kuuntelemaan kaupungilta kuuluvaa meteliä ennenkuin
kääntyi hiljaiselle pihamaalle. Miehet lauloivat ja naiset kirkuivat.
Pyssyjen pauke sekaantui lasten huutoon. Ja samalla koko ajan putoili
lumi ja jyrisi ukkonen kaukana.
Rossi puristi päätään käsillään estääkseen järkeään sekaantumasta.
Hänen raivonsa alkoi haihtua, ja hän rupesi vapisemaan. Mutta
kumminkin hän pakottautui menemään eteenpäin. Kun hän soitti
ulkoasiainministeriön ovea, toivoi hän salaisesti, että ministeri ei
olisi siellä.
Portinvartija ei tiennyt varmaan. Paronin vaunut olivat juuri lähteneet
sieltä. Hän kysyisi telefonissa... Ei, siellä oli vain käynyt
ministerin lähetti, itse ei hän ollut siellä käynyt sinä iltana.
Rossi hengitti kuin vapautuneena ja läksi pois. Hän läksi valoisammalle
puolelle piazzaa, kun yhtäkkiä kaikki valot sammuivat kuin
näkymättömästä kosketuksesta ja koko kaupunki oli pilkkoisen pimeä.
Seuraavassa silmän räpäyksessä joukko ratsumiehiä ajoi Kvirinaaliin
päin ja palatsin sekä ulkoasiainministeriön portit suljettiin.
Kello löi kaksitoista.
Kaksi tuntia olivat sotamiehet lyhtyjen ja soihtujen valossa
ahdistelleet joukkoja. Satoja oli vangittu. Kahlehdittuina yhteen
kaksittain oli metelöitsijöitä kuljetettu poliisivankiloihin naisten ja
lasten huutaessa. »Ken tietää saammeko enää tavata toisiamme!» sanoivat
vangit mennessään »tuskan taloon». Eräs vanha vaimo lankesi polvilleen
sotamiesten eteen ja rukoili heitä säälimään kansaa. »He ovat teidän
veljiänne, poikani», huusi hän.
Kello löi yksi.
Kadut olivat vielä pimeät, mutta tuli Monte Mariolta välähteli
kaupungin yli kuin yliluonnollinen silmä. Vapisevin jäsenin ja pää
kumarassa Davido Rossi kulki alas Via due Macellia pitkin, kun nuori
tyttö puhutteli häntä.
»Herra parlamentinjäsen», sanoi hän, »onko totta, että se pieni poika
on kuollut?... Onko? Voi, voi! Minä kohtasin hänet Corsolla ja saatoin
hänet varieteehen asti ja jos olisin saattanut hänet koko matkan...
Voi, en ikinä anna anteeksi itselleni!»
Epätoivoisesta sydämestään Rossi koetti kylvää lohdutusta tytön
mieleen. Ei hänen tarvinnut moittia itseään. Se oli Jumalan tahto, ja
pikku Giuseppe on nyt taivaassa.
»Ajattelen aina sanojanne, herra», sanoi tyttö. Ja sitten hän kohotti
pienet kasvonsa, jotka olivat maalatut kuin nuken kasvot, mutta
viattomat kuin enkelin, ja kysyi eikö Rossi tahtoisi suudella häntä.
Rossi suuteli hänen otsaansa, ja tyttö läksi.
Kaupunki oli aivan hiljaa, kun Rossi huomasi seisovansa portailla
Roman talon takana. Noilta portailta vei ovi ateljeehen. Osa ovea oli
lasista, ja sisältä loisti valo. Mennen varovasti eteenpäin Rossi
katsoi huoneeseen. Roma istui tuolilla, kädet ristissä sylissään,
ja hänen tukkansa riippui irrallaan. Hän oli hyvin kalpea, ja hänen
kasvonsa osoittivat suurta surua.
Rossi kuunteli hetken, mutta ei mitään ääntä kuulunut paitsi kellon
lyönti, joka ilmaisi neljännestunnin. Sitten hän koputti hiljaa
ikkunaan.
»Roma!» sanoi hän hiljaa. »Roma!»
Roma nousi ja säpsähti. Sitten hän lähestyi ovea, varjosti silmiään
kädellään ja katsoi ulos ikkunasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän
avasi oven.
»Sinäkö siellä olet?» sanoi hän vavisten, ja ottaen kiinni Rossin
kädestä Roma veti hänet nopeasti huoneeseen.