XI.

Kun Rossi läksi kotoa, raivosi hän kuin mielipuoli. Hänen polvensa

vapisivat ja silmiä peitti kuin sumu, mutta hänen sydämensä sykki

raivoa ja vihaa.

Hän läksi suoraan Palazzo Braschiin piazzan toiselle puolelle ja

noustessaan marmoriportaita jäsenin, jotka tuskin kannattivat häntä,

hän muisti sekavasti äskeiset tapahtumat.

»Meidän pikku poikamme on kuollut! Kuolleena äitinsä sylissä! Oi,

Jumala, anna minun tavata se mies!... Meidän viaton lemmikkimme!

Silmiemme valo sammutettiin! Suloinen, pikku Giuseppemme!... Eikö ole

mitään kostoa? Hyvä Jumala! Se mies, joka oli syynä tähänkin rikokseen,

olkoon ensimmäinen, jota kosto kohtaa. Ei maksa vaivaa ajaa takaa noita

koiria, jotka täyttivät hänen käskynsä. He olivat ainoastaan poliisin

käskyläisiä, ja heidän ylin käskijänsä on tämä sisäasiainministeri. Hän

yksin on vastuunalainen, ja hän on täällä.»

Kun hän saapui eteisen vihreälle ovelle, seisahtui hän pyyhkimään pois

hikipisaroita, jotka olivat kertyneet hänen otsalleen, vaikka hänen

kasvoillaan oli lumihiutaleita. Palvelijat katsoivat häneen hämmästyen,

kun hän astui sisään, ja vastasivat hänen kysymyksiinsä ilmeisesti

epäröiden. Ministeri ei ollut käynyt siellä koko iltana.

Mahdollisesti herra parlamentinjäsen tapaisi hänen ylhäisyytensä kotona.

Rossi kääntyi heti pois ja läksi nopeasti alakertaan. Hän aikoi mennä

Palazzo Leoneen. Ei saanut menettää hetkeäkään. Mies voisi piiloutua

pimeässä kuin sammakko kiven alle.

Lähtiessään sisäasiainministeriöstä hän kuuli etäältä Garibaldi-hymnin

sävelen ja kääntyen Corso Victor Emanuelille hän kohtasi väkijoukon,

joka melusi aika paljon.

Eräs ryhmä oli murtautunut asepuotiin ja ryöstänyt itselleen pyssyjä

ja patruunia, toinen ryhmä oli saanut käsiinsä kaksi raitiovaunua ja

koetti kääntää niitä poikkipuolin katua muodostaakseen vallituksen, ja

kolmas ryhmä repi rikki itse katua saadakseen kiviä aseiksi. »Nyt on

meidän vuoromme!» huusivat he, ja sitten kuului hurjaa naurua.

Kun Rossi kulki St. Angelon sillan yli, laukaistiin kanuuna linnassa,

ja hän tiesi, että tuo oli merkki sotilaille. »Ei vielä hätää»,

ajatteli hän. »On liian myöhäistä, kun sotilaat saapuvat.»

Huolimatta muualla vallitsevasta metelistä oli Pyhän Pietarin piazza

hiljainen ja autio. Ei kuulunut askeltakaan eikä pyörien ratinaa,

ainoastaan suihkukaivojen lorina, kun vesisateet kimaltelivat lamppujen

valossa lumihiutaleitten välitse. Kirkonkellon lyönti kajahti kumeasti.

Palazzo Leonen portinvartija oli nukkunut kojuunsa, ja Rossi astui

yläkertaan.

»Nyt on mies astuva tuomioistuimen eteen», ajatteli Rossi. »Hän luuli

meitä kesyiksi kissoiksi, joille voi tehdä mitä tahansa. Se oli

erehdys. Me näytämme hänelle kuinka julmureita rangaistaan. Emmekö aina

ole tehneet samoin, roomalaiset? Hän puhuu terävää kieltä kansalle,

mutta nyt minä puhun hänelle vielä terävämpää.»

Ja hän kosketti povitaskussa olevaa revolveriaan ollakseen varma, että

se oli siellä.

Lakeija, polvihousut ja keltaiset sukat jalassa, tuli avaamaan ovea ja

joutui melkein sanattomaksi nähdessään nuo kalpeat kasvot ovella. Ei,

paroni ei ole kotona. Hän kävi täällä aikaisin iltapäivällä, ei sen

jälkeen. Onko hän mennyt prefekturaan? Ehkä. Tai consultaan? Ehkä.

»Kummassako hän on, sano, mies?» huusi Rossi, ja lakeija änkytti jotain

sentapaista kuin »consultassa», sekä sulki oven.

Rossi läksi ulkoasiainministeriöön päin. Paavin yksityiskappelin

maalatun ikkunan läpi loisti valo — pyhä isä rukoili. Paareilla

kuljetettiin sotamiehien haavoittamaa miestä Santo Spiriton sairaalaan,

ja vieressä kulki nainen ja lapsi itkien.

Kaduilla oli tiilenpalasia, joilla oli heitetty ratsumiehiä heidän

ratsastaessaan pääkadulla. Karabinieerejä revolverit kädessä

hiipi vatsallaan katoilla koettaen yllättää metelöitsijöitä,

jotka piiloutuivat savupiippujen taakse. Joku huusi: »Katkaiskaa

sähkölangat!» ja heti kiipesi miehiä sähköpatsaille särkien sähkölamput.

Consulta, ulkoasiainministerin virastotalo, on Kvirinaalin piazzalla,

ja kun Rossi saapui sinne, oli kuninkaan laaja tori yhtä hiljainen kuin

paavin tori oli ollut.

Kaksi vahtia seisoi molemmin puolin kuninkaallista porttia, ja

karabinieeri oli porttikäytävässä. Tuolla näkyi tummia varjoja

puutarhoissa, mutta sähkölamppu valaisi suihkukaivon veistettyjä

hevosia ja lorisevaa vettä sekä myöskin rakennuksen etuseinää aivan

kuin kimmeltävä kuu.

Rossi pysähtyi kuuntelemaan kaupungilta kuuluvaa meteliä ennenkuin

kääntyi hiljaiselle pihamaalle. Miehet lauloivat ja naiset kirkuivat.

Pyssyjen pauke sekaantui lasten huutoon. Ja samalla koko ajan putoili

lumi ja jyrisi ukkonen kaukana.

Rossi puristi päätään käsillään estääkseen järkeään sekaantumasta.

Hänen raivonsa alkoi haihtua, ja hän rupesi vapisemaan. Mutta

kumminkin hän pakottautui menemään eteenpäin. Kun hän soitti

ulkoasiainministeriön ovea, toivoi hän salaisesti, että ministeri ei

olisi siellä.

Portinvartija ei tiennyt varmaan. Paronin vaunut olivat juuri lähteneet

sieltä. Hän kysyisi telefonissa... Ei, siellä oli vain käynyt

ministerin lähetti, itse ei hän ollut siellä käynyt sinä iltana.

Rossi hengitti kuin vapautuneena ja läksi pois. Hän läksi valoisammalle

puolelle piazzaa, kun yhtäkkiä kaikki valot sammuivat kuin

näkymättömästä kosketuksesta ja koko kaupunki oli pilkkoisen pimeä.

Seuraavassa silmän räpäyksessä joukko ratsumiehiä ajoi Kvirinaaliin

päin ja palatsin sekä ulkoasiainministeriön portit suljettiin.

Kello löi kaksitoista.

Kaksi tuntia olivat sotamiehet lyhtyjen ja soihtujen valossa

ahdistelleet joukkoja. Satoja oli vangittu. Kahlehdittuina yhteen

kaksittain oli metelöitsijöitä kuljetettu poliisivankiloihin naisten ja

lasten huutaessa. »Ken tietää saammeko enää tavata toisiamme!» sanoivat

vangit mennessään »tuskan taloon». Eräs vanha vaimo lankesi polvilleen

sotamiesten eteen ja rukoili heitä säälimään kansaa. »He ovat teidän

veljiänne, poikani», huusi hän.

Kello löi yksi.

Kadut olivat vielä pimeät, mutta tuli Monte Mariolta välähteli

kaupungin yli kuin yliluonnollinen silmä. Vapisevin jäsenin ja pää

kumarassa Davido Rossi kulki alas Via due Macellia pitkin, kun nuori

tyttö puhutteli häntä.

»Herra parlamentinjäsen», sanoi hän, »onko totta, että se pieni poika

on kuollut?... Onko? Voi, voi! Minä kohtasin hänet Corsolla ja saatoin

hänet varieteehen asti ja jos olisin saattanut hänet koko matkan...

Voi, en ikinä anna anteeksi itselleni!»

Epätoivoisesta sydämestään Rossi koetti kylvää lohdutusta tytön

mieleen. Ei hänen tarvinnut moittia itseään. Se oli Jumalan tahto, ja

pikku Giuseppe on nyt taivaassa.

»Ajattelen aina sanojanne, herra», sanoi tyttö. Ja sitten hän kohotti

pienet kasvonsa, jotka olivat maalatut kuin nuken kasvot, mutta

viattomat kuin enkelin, ja kysyi eikö Rossi tahtoisi suudella häntä.

Rossi suuteli hänen otsaansa, ja tyttö läksi.

Kaupunki oli aivan hiljaa, kun Rossi huomasi seisovansa portailla

Roman talon takana. Noilta portailta vei ovi ateljeehen. Osa ovea oli

lasista, ja sisältä loisti valo. Mennen varovasti eteenpäin Rossi

katsoi huoneeseen. Roma istui tuolilla, kädet ristissä sylissään,

ja hänen tukkansa riippui irrallaan. Hän oli hyvin kalpea, ja hänen

kasvonsa osoittivat suurta surua.

Rossi kuunteli hetken, mutta ei mitään ääntä kuulunut paitsi kellon

lyönti, joka ilmaisi neljännestunnin. Sitten hän koputti hiljaa

ikkunaan.

»Roma!» sanoi hän hiljaa. »Roma!»

Roma nousi ja säpsähti. Sitten hän lähestyi ovea, varjosti silmiään

kädellään ja katsoi ulos ikkunasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän

avasi oven.

»Sinäkö siellä olet?» sanoi hän vavisten, ja ottaen kiinni Rossin

kädestä Roma veti hänet nopeasti huoneeseen.

Ikuinen kaupunki · 第 102 / 216 题