X.

Kaupungin kellot löivät kymmenen. Felice oli sytyttänyt tulen Roman

kammion uuniin, ja puu paloi leikkivin punaisin ja sinertävin liekein.

Huoneessa ei ollut muuta valoa, ja Roma makasi lattialla nojaten

päätään pehmeään tuoliin.

Ulkoa kuului peloittavia, tavattomia ääniä. Lunta satoi, ja sen läpi

kajahtavat äänet kuuluivat melkein nyyhkytyksiltä. Etäältä kuului

ukkosen jyrinää aivan kuin hitaasti vyöryvän aallon loiske kaukaista

rantaa vastaan. Väliin jysähti pyssyjen pauke niinkuin ilmaan laskettu

raketti, ja joskus kuului valittavia huutoja, joita putoava lumi

hiljensi.

Roma kuuli kasvot peitossa nuo äänet kamalan muiston valossa. Hän näki

kuin peloittavassa unessa tapahtumat, jotka olivat sattuneet eräänä

iltana noin kuusi viikkoa takaperin. Yksitellen selvenivät seikat

hänelle synnyttäen polttavaa häpeän tunnetta, ja hän tunsi olevansa

syntinen ja rikoksellinen.

Oli kuninkaalliset tanssiaiset Kvirinaalissa. Valkeat loistivat,

jalokivet hohtivat, kauniita naisia ja miehiä liikkui sinne tänne,

musiikki soitti, tanssi huumasi, ja lopuksi kuningas hymyili ja lausui

hänelle kohteliaisuuksia. Sitten hän läksi kotiin vaunuissa aamupuoleen

yötä, nahkaviitta valkoisen silkkipuvun yllä, ja paroni istui hänen

vieressään kunniamerkeillä koristettuna. Vaunujen ikkunoista paistoi

kalpea kuu, tähdet tuikkivat ja kadut olivat hiljaiset.

Tässä huoneessa, tällä lepotuolilla hän istui hyvin väsyneenä,

silmät hymyillen ja puoleksi ummessa, ja hän oli melkein uneen

vaipumaisillaan. Ja paroni hänen jalkainsa juuressa suuteli sitä kohtaa

hänen ranteestaan, missä valtasuoni tykytti. Ja sitten hän suuteli

hänen käsivarsiaan ja olkapäitään... »Oh, rakas! Te olette mieletön!

En tahdo kuunnella teitä. Antakaa minun mennä!» Ja sitten seurasi

paronin hehkuvat, intohimoiset sanat: »Vaimoni! Sinä olet tuleva

vaimoni!»... »Oh, Jumala, mitä minusta tulee? Minä vihaan teitä!»...

Ja sitten täti huusi viereisestä huoneesta: »Roma!» Ja vihdoin hän

vavisten ja vastaamatta hyväilevään ääneen läksi ulos huoneesta ääneti

ja kauhuissaan niinkuin ihminen, joka on ollut maanjäristyksessä, joka

paljastaa sukupuolien salaisuuden.

Ulkoa kuuluvat äänet keskeyttivät Roman tuskallisen unen, ja kun hän

taas palasi muistoihinsa, loivat ne hänen eteensä aamun, jolloin

kreivitär lohdutti häntä ikävystyttävällä äänellään:

»Jumala on kumminkin armollinen, ja semmoiset asiat, jotka tapahtuvat

kaikille, voidaan sovittaa rukouksilla ja paastolla. Paitsi sitä paroni

on kunnon mies, ja tuo mielipuoli vaimo-raukka ei voi elää enää kauan.»

Taas kuului valittavia huutoja ulkoa sekä pyssyjen pauketta ja ukkosen

jyrinää. Luonnonvoimat ulkona näkyivät riehuvan hänen ympärillään hänen

suuressa tuskassaan. Hän kohotti päätään ja kuuli ääniä viereisestä

huoneesta.

Paroni oli vielä siellä kirjoittamassa käskyjään, joita sananviejät

kävivät noutamassa tuoden samalla muualta vastauksia ja viimeisiä

uutisia. Väestö oli noussut vastarintaan kaikissa osissa kaupunkia,

ja sotilaat oli komennettu sitä vastaan. Oli tapahtunut monta

onnettomuutta, ja useita oli vangittu. Suuri poliisikamari St. Andrea

delle Fratten varrella oli jo täynnä, mutta kansa ei rauhoittunut.

Kiihoittunut väkijoukko oli särkenyt kaasujohdon ja katkaissut

sähkölangat, joten kaupunki oli aivan pimeä.

»Käskekää sähköyhtiön sytyttää heittovalo Monte Mariolla», sanoi paroni.

Ja kun äänet lakkasivat salissa, kuului kreivittären pelokas valitus

seinän takaa:

»Pyhä Neitsyt, ole armollinen, pelasta minut! Olisi hirveätä, jos

minun pitäisi kuolla tänä yönä! Pyhä Neitsyt, kuule! Olen antava

kaksi kynttilää vielä. Etkö ole tyytyväinen? Pelasta minut murhaajien

käsistä, Jumalan äiti!»

Roma näki toisen jakson unestaan. Hän näki uudet kasvot, jotka

saattoivat hänet samalla onnelliseksi ja onnettomaksi, ylpeäksi ja

masentuneeksi. Tähän saakka hän oli voinut kantaa elämänsä salaisuutta

ainoastaan siten, ettei hän ajatellut sitä ollenkaan. Nyt hänen

täytyi ajatella, ja hän kysyi itseltään, oliko hänen velvollisuutensa

tunnustaa.

Ennenkuin hän menee naimisiin Davido Rossin kanssa, täytyy hänen

tunnustaa kaikki. Hän näki itsensä sitä tekemässä. Davido Rossi

tuijotti eteensä, ja hänen otsassaan oli tuo syvä ryppy, joka aina

ilmestyi siihen, kun hän oli hyvin liikutettu. Roma oli kertonut

asiansa nyyhkyttäen, salaamatta mitään, puolustautumatta, ja nyt hän

odotti Davido Rossin puhuvan. Davido oli asettuva hänen puolelleen,

sanova hänelle, että häntä kohtaan oli tehty enemmän syntiä kuin hän

itse oli tehnyt, että hän oli nuori ja yksin ja huonon miehen armoilla

ja että hänen tahtonsa oli lamautunut.

Ja sitten hän puhuisi: »Minä luulin, että Giuseppe Rosellin tytär

olisi ennemmin nähnyt nälkää!» Roma alkoi itkeä, mutta Rossi ei

tuntenut armoa. »Minä luulin, että minun pikku Romani...» niin hän

sanoi, ja sitten Roma ei kuullut muuta, sillä hänen äänensä tukehtui

ja nyyhkytykset nousivat hänen rinnastaan. Sitten oli Rossi katsova

häneen, ja Roma toivoi, että hän heltyisi. Mutta ei! »Miksi tulit

kertomaan minulle sitä valhetta?» sanoi hän, eikä Roma voinut jatkaa

enää. Hän ei voinut tunnustaa, kuinka hän oli aikonut pettää hänet.

Roman sydän oli murtua, mutta kun hän kosketti Rossiin, niin tämä

vetäytyi pois. »Sitä ei voi enää auttaa! Hyvästi!» Ja sitten maailma

oli tyhjä, ja kaikki oli tomua ja tuhkaa.

»Ei, ei! Se on mahdotonta!» huusi Roma ääneensä, ja säikähtäen

kuullessaan Roman äänen riensi paroni huoneeseen.

»Rakas lapseni!» sanoi hän ja nosti Roman ylös lattialta. »En koskaan

voi antaa anteeksi itselleni, jos otat asiat noin syvästi. Joka kyynel,

jonka vuodatat, polttaa minua kuin tuli. Tule ja pyyhi nuo kauniit

silmät ja ole tyyni!»

»Olen päättänyt», sanoi Roma. »Päätökseni on äkillinen, mutta se on

järkähtämätön, ja siksi älkää koettako muuttaa sitä. Minä menen pois.»

»Niin, niin», vastasi paroni, »mutta ei puhuta siitä nyt. Sinä olet

levoton. Kaikki on tapahtunut niin äkkiä. Vähitellen tyynnyt, ja

silloin kaikki näyttää toiselta.»

»Elämäni täällä on lopussa, ja minun täytyy mennä. Se on ollut väärää

ja valheellista eikä sitä saa jatkua enää. En moiti teitä enemmän kuin

itseäni, mutta häpeän sitä, mikä on tapahtunut, enkä jaksa ajatella

sitä enää.»

»Olet ollut uneton, lapseni. Tunnusta, ettet ole nukkunut viime

aikoina. Kun hiukan olet nukahtanut näyttää maailma toisenlaiselta.»

Roma ei kuunnellut häntä, vaan nojautuen uuniin ja leikkien toisella

kädellään isänsä kuvalla hän sanoi:

»Minä ymmärrän nyt, että onni ei ole luotu minulle. Jokainen synti saa

rangaistuksensa, vaikka itse ei olisikaan paljon syypää siihen syntiin;

Jumala ehkä vaatii sellaista sovitusuhria. Se on ankaraa, hyvin

ankaraa... minusta tuntuu kuin en olisi ansainnut niin paljon... mutta

eihän sitä voi auttaa.»

Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä tukahduttaen hänen äänensä.

»Tuskallisinta siinä on, että muutkin saavat kärsiä minun tähteni.

Hänen täytyy kärsiä, joka on rakastanut minua ja luottanut minuun.

Hänen rakkautensa minuun ja minun rakkauteni häneen on vetänyt häntä

alaspäin siitä päivästä saakka, jona ensiksi hänet näin. Ehkä hän on

vankilassa tällä hetkellä.»

Nyyhkytykset keskeyttivät hänet hetkeksi, ja paroni koetti hyväillen

lohduttaa häntä. On luonnollista, että hän oli huolissaan, hyvin

luonnollista ja hyvin naisellista. Mutta aika on paras lääkäri. Se

saattaa parantaa kaikki.

»Kaikki näyttää olevan lopussa nyt», sanoi Roma. »En tule vaivaamaan

ketään kauan enää. Katkaisen menneisyyden kokonaan ja jätän kaikki

taakseni. Joka tapauksessa minun täytyy jättää tämä talo kohta.

Olen velkaa isännälleni ja rouva Sellalle ja... kaikille. Ehkä te

minun lähdettyäni lähetätte jonkun järjestämään ne asiat. En ota

mitään mukaani muuta kuin sen puvun, joka on ylläni. Jalokivet,

hevoset, vaunut ja huonekalut tuottavat jotain. Tehkää mitä tahdotte

tavaroilleni, ja jos jotain puuttuu, tahdotte ehkä sen korvata,

muistoksi kaikesta, mitä on ollut. Teidän ei sitten enää tarvitse

maksaa mitään isäni tiluksien tuloista... Ikävä minun on jättää

täti-parka, vaikka me emme koskaan ole olleet ystäviä. Mutta hänen

on parempi olla teidän suojassanne, ja ehkä hän joskus muistaa minua

ystävyydentuntein. Ellei, en voi sille mitään. Minä lähden huomenna

ja aloitan uuden elämän, ja antakoon Jumala minulle anteeksi ja

puhdistakoon sieluni menneisyyden liasta.»

Hänen ääriensä sortui ja hän vaipui alas taas.

»Roma», sanoi paroni, »sinä et ole terve nyt. Kun tapaamme jälleen

toisemme...»

»Me emme koskaan tapaa toisiamme siellä, jonne menen.»

Hän kohotti kauniin päänsä, ja paroni ymmärsi heti. »Sitäkö tarkoitat?»

kysyi hän.

Roma kumarsi päätään.

»Aiot hautautua luostariin?»

»Jos he ottavat minut vastaan, niin menen. Se on ainoa turvapaikkani

nyt. Minnekä muuanne voisin piiloutua? Kun nainen ei voi katsoa sitä

miestä suoraan silmiin, jota hän... kun hän on tuottanut surua ja

tuskaa ja vankeuden sille, joka rakastaa häntä...»

»Roma», sanoi paroni, »_minä_ rakastan sinua myöskin. Unohdatko sen?

Minä rakastan sinua enkä voi sinua kadottaa.»

Jäykkä mies oli muuttunut. Hän koetti syleillä Romaa, mutta tämä työnsi

hänet pois.

»En tahdo moittia teitä, mutta kuunnella teitä en voi», sanoi hän.

»Teidän täytyy ajatella minua kuin kuollutta.»

»Sitä en tahdo. Tahdon sinut — sinut — sinut! Tahdon saada sinun

sydämesi sykkimään omaani vastaan. Tahdon hiuksiesi tuoksun, silmiesi

loiston, huuliesi suutelon! Sinä et saa mennä luostariin. Kun taivas on

antanut naiselle sellaisen kauneuden, sellaiset lahjat kuin sinulle, ei

hänellä ole oikeutta haudata niitä luostarin koppiin. En voi ajatella

sitä. Olen odottanut sinua niin kauan! Eikö se merkitse mitään, että

ennenkuin tuo mies tuli elämääsi, olin aina ollut luonasi? Ajattele

lapsuuttasi... enkö ole koettanut pitää huolta sinusta parhaan kykyni

mukaan? Ja nyt, kun olet nainen, en pyydä muuta kuin asettaa sinut

sille paikalle, jonka kauneutesi ja lahjasi ovat ansainneet — ylemmäksi

kaikkia Italian naisia, jotka eivät istu valtaistuimella.»

Taas hän koetti syleillä Romaa, ja taas Roma työnsi häntä pois, mutta

heikommin kuin äsken.

»Roma, sinä olet haavoittanut ja nöyryyttänyt ja solvaissut minua,

mutta sinä olet ainoa nainen maailmassa, jonka tahtoisin omistaa. Minä

teen sinut Italian diktaattorin vaimoksi, ja kun kaikki nämä huolet

ovat ohi ja sinä olet suuri ja olet unohtanut menneisyyden...»

»En voi koskaan unohtaa sitä enkä tahdo tulla suureksi. Tahdon tulla

hyväksi vain. Jättäkää minut!»

»Sinä _olet_ hyvä. Sinä olet aina ollut hyvä. Se, mikä tapahtui, oli

minun syyni vain, sinussa ei ollut mitään syytä. Minä näin sinun

kasvavan naiseksi ja luistavan pois valvonnastani, kun taas itse olin

sidottu kurjaan, avuttomaan, elävään ruumiiseen. Jonakin päivänä

saatoit tavata nuoremman, vapaamman miehen, ja minä menettäisin sinut

iäksi. Eikö ollut inhimillistä, että koetin pitää sinusta kiinni,

kunnes se aika oli tuleva, jolloin saatoin vaatia sinua omakseni

kokonaan? Ja jos tuo mies nyt on tullut väliimme...»

Hän osoitti jalustalla olevaa veistokuvaa. Roma katsoi siihen ja painoi

alas päänsä.

»Älkää puhuko enää», sanoi tyttö. »Tahtoni on lamassa — minulla ei ole

mitään voimia enää — jättäkää minut yksin.»

Paroni antoi hetken kulua, ja kun hän puhui taas, oli hän jälleen

saavuttanut vanhan, jäykän tapansa.

»Unohda se mies, rakkaani, niin kaikki käy hyvin. Luultavasti hän on

jo poliisin käsissä. Jumala suokoon, että asiat olisivat niin! Nyt ei

ole huolta hänen vangitsemisestaan! Nyt ei uhkaa mikään häväistys! Ei

kenenkään nimi eikä maine tule sotketuksi siihen asiaan. Ja jos voin

masentaa vaarallisen vastustavan politikoitsijan, olen valmis antamaan

muitten asiain unohtua.»

Hän vaikeni hetkiseksi ja jatkoi sitten ääni mahdollisimman terävänä:

»Mutta jos kohtaan vastustusta, annan lain tehdä tehtävänsä, ja Davido

Leone saa lopettaa, minkä Davido Rossi on aloittanut.»

Samassa Felicen vartalo kuvastui valoa vasten avonaisessa ovessa.

»Commendatore Angelelli ja herra Charles Minghelli, teidän

ylhäisyytenne.»

Paronin mentyä saliin Roma palasi ikkunan luo. Lumihiutaleet tarttuivat

lasiin, ja oli vaikea nähdä ulos. Monet varjot olivat hävinneet ja

samoin tuikkivat valot. Koko kaupunki oli pilkkosen pimeä. Nyyhkyttävät

äänet, pyssyjen pauke ja ukkosen jyrinä olivat samoin vaienneet, ja

ilma oli tyhjä ja kolkko.

Seuraavana hetkenä kuului pehmeätä astumista, aivan kuin lammaslauma

olisi kulkenut ikkunan alitse. Joukko sotamiehiä marssi nopeasti

lumessa kantaen tulisoihtuja ja lyhtyjä.

Viereisestä huoneesta kuului ääniä, ja Roma kuunteli.

»Nähtävästi kapina on nyt tukahdutettu, teidän ylhäisyytenne.»

»Toivotan onnea.»

»Sotamiehet vartioivat katuja, kaikki on hiljaa.»

»Hyvä!»

»Muutamia satoja metelöitsijöitä on lukon takana, ja huomenna

sotaoikeus aloittaa istuntonsa.»

»Mainiota!»

»Onnettomuuksia ei ole tapahtunut monta. — Tuo lapsi, josta puhuin, on

ainoa surmattu.»

»Oletteko saanut selville kenen lapsi se oli?»

»Olemme. Onnetonta kyllä...»

Romaa pyörrytti. Aavistus täytti hänen mielensä.

»Se oli Donna Roman palvelijan Bruno Roccon lapsi, ja nähtävästi...»

Tukahdutettu huuto kuului huoneesta. Roma ei tiennyt, oliko hän itse

huutanut.

»Jatkakaa, commendatore.»

»Lapsi oli puettu jonkinmoiseen karnevaali-pukuun ja oli nähtävästi

tulossa tähän taloon.»

Romaa pyörrytti vielä enemmän, ja pysyäkseen pystyssä hän tarttui

kiinni pöytään, joka oli veistokuvan vieressä.

Siinä oli kuvanveistäjän aseita — meisseli ja pieni vasara, joilla hän

oli työskennellyt.

Nyt kuului hiljaisempia, hämmästyneitä ääniä. Sitten ne taas kävivät

kirkkaiksi.

»Mutta tärkeintä seikkaa ette vielä ole kertonut. Toivon että olette

vain tahtoneet säästää sen viimeiseksi. On kai herra Rossi vangittu?»

»Onnetonta kyllä... teidän ylhäisyytenne...»

»Eikö ole?»

»Hän oli mennyt kotoaan heti melun alkaessa eikä ole palannut. Kohta

tulee heittovalo Monte Mariolta valaisemaan kaupungin, ja joka nurkka

haetaan. Mutta pelkään, että hän on paennut.»

»Paennut?»

»Ehkä siinä junassa, joka läksi juuri ennen merkkiä?»

Roma oli huutaa taas, mutta hän pakotti itsensä tyyntymään.

»Ei ole vaarallista, commendatore. Lähettäkää sähkösanoma kaikille

asemille rajalle asti, ettei kukaan saa poistua junasta ennenkuin

kaikki vaunut on tarkastettu. Minghelli, menkää heti pyytämään, että

ulkoasiainministeri toimituttaa Rossin valokuvan kaikille vieraille

hallituksille.»

»Ei ole olemassa mitään valokuvaa hänestä, teidän ylhäisyytenne. Sen

vaikeuden keksin Englannissa.»

»On yksi kuva. Tulkaa tänne.»

Roma luuli kaatuvansa, kun paroni astui sisään ja sytytti sähkövalon.

»_Tuossa_ on ainoa kuva siitä mainiosta herrasta, ja meidän emäntämme

lainaa varmaan sen valokuvattavaksi.»

»En ikinä!» sanoi Roma, ja tarttuen vasaraan hän iski veistokuvaan niin

että se hajosi sirpaleiksi lattialle.

Puoli tuntia myöhemmin Roma istui sirpaleiden keskellä, kun paroni

turkki yllään ja vetäen hansikkaita käsiinsä tuli kammioon.

»Minun täytyy vieläkin kiusata sinua hiukan läsnäolollani», sanoi hän,

»ilmoittaakseni sinulle, kuinka tulevaisuudessa tulen menettelemään

ja mitkä tunteet tulevat toivoakseni sinua johtamaan. Olen ajatteleva

sinua vaimonani luonnon lain mukaan ja pidän sitä miestä, joka tulee

meidän väliimme, sinun rakastajanasi. Minä en aio luovuttaa sinua

hänelle, tapahtukoonpa mitä tahansa, ja jos hän koettaa viedä sinut

pois tai jos sinä koetat mennä hänen luokseen, voit olla varma, että

sinua kohtaa kova vastarinta. Kaksi intohimoa on nyt toiminnassa sitä

miestä vastaan, enkä minä aio epäröidä käyttää mitä keinoja tahansa

masentaakseni hänet tai sinut tai ehkä molemmat.»

»Tehkää mitä tahdotte», vastasi Roma. »Häväiskää minua, polkekaa minut

maahan, jos tahdotte, mutta minä en ole auttava teitä masentamaan

Davido Rossia.»

»Sen saamme nähdä. Olen voittanut vaikeampiakin esteitä elämässäni ja —

kenties — kenties tässä tapauksessa luonto itse tulee avukseni ja tuo

sinut oikealle paikallesi ja velvollisuuksiisi.»

Tahtomattaan Roma vavahti ja katsoi paroniin kauhuissaan.

»Joka tapauksessa, lapseni, muista, että minun silmissäni olet puhdas

kuin Madonna — ja tulet aina olemaan. Hyvää yötä!»

Hetkeä myöhemmin Roma kuuli vahdin piazzalla pysähdyttävän paronin ja

sitten huudahtavan: »Anteeksi, teidän ylhäisyytenne!» Sitten kuului

vaunujen pyöräin hiljaista kahinaa lumessa.