Hiivittyään alas portaita ja juostuaan kadulle yleisessä sekasorrossa
väkijoukon ja Rossin palatessa Colosseumista pikku Giuseppe nauroi
itsekseen, kun hän noin sukkelasti oli päässyt pakoon äitinsä luota,
joka oli katsellut makuuhuoneen ikkunasta, ja myöskin osannut välttää
nuo kaksi vanhaa vartijaa, vaarin ja muorin, jotka melkein aina
seisoivat ovella.
Vasta sitten kun hän oli joutunut kauaksi kaupungin ihmismereen ja kun
hänen päänsä oli aivan huumautunut noista lukemattomista tuikkivista
valoista, hän muisti olleensa tottelematon ja rikkoneensa lupauksensa
olla menemättä ulos. Mutta sittenkään hän ei mielestään ollut
vastuunalainen siitä. Hän oli Donna Roman portinvartija nyt. Eihän hän
siis voinut olla Giuseppe, ei toki!
Siis komea sauva kädessään tuo seitsenvuotinen vakava mies marssi
eteenpäin ja tyyntyi vähitellen eikä enää ajatellut ollenkaan
tottelemattomuuttaan. Ihmiset katsoivat häneen ja hymyilivät hänen
kulkiessaan Piazza Madaman läpi, jossa senaatin talo on. Silloin hän
kohotti päätään ja jatkoi matkaansa ylpeästi, mutta kun hän astui
Panteonin Piazzan läpi, tuli eräs tarjotinta kantava poika ulos
pienestä ruokapaikasta ja huusi: »Hei, hei, pikku penikka, joka olet
olevinasi Pulcinello!» ja se loukkasi Giuseppen juhlallista arvokkuutta
monta minuuttia vielä sen jälkeen.
Alkoi sataa lunta, ja valkoiset hiutaleet hänen kultanauhakkeillaan
himmensivät ensin hänen sieluaan, mutta kun hän muisti, että
portinvartijan täytyy olla työssä kaikenlaisella säällä, nyökäytti
hän pyöreätä päätään ja tallusteli eteenpäin. Hän oli menossa Donna
Roman luo, koska tämä oli käskenyt häntä tulemaan, ja hän löysi tien
muistellessaan mitä kaikkea hän oli nähnyt tehdessään saman matkan
viime sunnuntaina. Tuossa kääntyi raitiovaunu, tuossa oli pylväitä
kapean kadun päässä, ja tuossa seisoi paksu, sameaääninen mies huutaen
jotain erään trattorian ovella.
Eräässä kadunkulmassa oli puoti, jonka ikkuna oli täynnä veitsiä ja
revolvereita. Giuseppe ei välittänyt veitsistä, ne vain leikkaavat
haavoja sormiin, mutta hän piti pyssyistä, ja kun hän kerran kasvaisi
suureksi, ostaisi hän itselleen pyssyn ja tappaisi jonkun.
Tullessaan Piazza Monte Citoriolle hän muisti parlamentin talon
edustalla olevat sotamiehet. Heillä oli pitkät pyssyt, joihin oli
pistetty veitsi (painetti) suuhun. Yksi sotamiehistä nauroi, sanoi
häntä »sedäksi» ja puhui jotain arvannostosta, mutta Giuseppe löi
varmasti sauvallaan maahan ja jatkoi matkaansa.
Piazza Colonnan kulmassa hänen täytyi odottaa hetkinen, ennenkuin hän
pääsi Corson poikki, sillä ihmisjoukkoja tuli molemmilta tahoilta ja
Giuseppea peloitti tuo suuri liike. Hän oli jo monta kertaa yritellyt
kadun yli ja työntynyt takaisin, kun pehmeä käsi äkkiä tarttui hänen
lihavaan nyrkkiinsä ja johti hänet varmasti joukon läpi. Sitten hän
katsoi auttajaansa. Se oli tyttö, jolla oli suuret valkoiset höyhenet
hatussa ja kasvot maalatut valkoisiksi ja punaisiksi aivan kuin
seimessä makaavan pienen Jesuksen kuvassa jouluaamuna kirkossa. Tyttö
kysyi Giuseppen nimeä, ja hän sanoi sen. Hän tahtoi myöskin tietää,
minne Giuseppe oli menossa, ja senkin Giuseppe kertoi. Nyt oli pimeä,
ja pikku mies oli iloinen, kun hänellä oli seuraa.
»Eikö sinua peloita kantaa tuota raskasta keppiä?» kysyi tyttö.
Se ei ollut mikään keppi, vaan sauva, eikä hän pelännyt.
»Mutta eikö sinua väsytä?» sanoi tyttö taas, ja Giuseppe myönsi, että
ehkä häntä väsytti hiukan.
Silloin tyttö nosti hänet syliinsä ja kantoi häntä, kun taas Giuseppe
kantoi sauvaansa, ja hetken ajan molemmat olivat tyytyväisiä. Mutta kun
he saapuivat Via Tritonelle, huusi joku: »Halloo, tuolla tulee pyhä
lapsukainen», ja silloin Giuseppe taas tunsi arvonsa loukatuksi ja
tahtoi maahan.
Ukkonen alkoi jyristä ja hiukan salamoikin. Silloin Giuseppe
puristautui lähemmäksi tyttöä.
»Pelkäätkö sinä salamoita, Giuseppe?» kysyi tyttö.
Ei, ei hän pelännyt. Hän näki usein salamoita kotona mennessään
levolle. Hänen äitinsä piti aina silloin häntä kädestä ja peitti hänen
päänsä, ja se oli niin hauskaa.
Tyttö tarttui taas pieneen, lihavaan käteen, ja pikku jalat
tallustelivat eteenpäin.
Turhaan koeteltuaan ryöstää pienen suukon, kun pyöreä pää katosi aivan
hatun sisään, tyttö jätti pikku pojan Via due Macellille kirkkaan
sähkölampun viereen, joka riippui varietee-kahvilan ovella.
Giuseppe tiesi nyt olevansa lähellä Donna Roman asuntoa ja rupesi
miettimään mitä hän tekisi saavuttuaan sinne. Jos se suuri ovenvartija
koettaa estää häntä, tuli hänen sanoa: »Minä olen pieni roomalainen
poika», ja silloin miehen oli päästettävä hänet menemään ylös. Sitten
hänen piti vartioida eteistä, ja silloin kun hänen ei tarvinnut avata
ovea, hän aikoi leikkiä koiran kanssa ja joskus Donna Roman kanssa.
Ollen käytännöllinen mies hän ajatteli palkkaansa. Saisikohan hän
kymmenen penniä viikossa vai kaksikymmentä? Kyllä kai hän saisi
kaksikymmentä. Miehet eivät tee palkatonta työtä näihin aikoihin. Niin
oli isä sanonut.
Sitten hän muisti äitiään, ja pikku huuli venyi pitkäksi. Mutta hän
hymyili taas ajatellessaan, että tietysti äiti tuli joka ilta viemään
hänet levolle, kuten ennenkin. »Hyvää yötä, äiti, huomiseen asti», hän
sanoi aina, ja kun hän aukaisi silmänsä, oli aamu.
Häntä alkoi nukuttaa nyt, ja silmät tuskin pysyivät auki enää. Mutta
nyt hän oli jo Piazza di Spagnalla, ja pikku jalat alkoivat kiivetä
ylös lumisia portaita.
Noissa portaissa on kolme pääjaksoa, ja pikku mies oli jo ennättänyt
toisen jakson päähän, kun melu alhaalla kadulla sai hänet seisahtumaan
ja kääntämään päänsä.
Suuri väen paljous kantaen satoja tulisoihtuja marssi piazzalle. He
lauloivat, huusivat ja puhalsivat pilleihin ja torviin. Yht'äkkiä
melu hiljeni — sitten tuli sotamiehiä — sitten koko hänen ruumiinsa
jysähti, ja hän luuli vaipuvansa uneen — sitten jotain lämmintä —
sitten surisevaa ääntä — sitten hyvin kova jysähdys niinkuin Angelon
linnan kanuunanlaukaus päivällisaikaan... sitten syvä, tuttu ääni,
joka puhutteli häntä, ja hänen silmänsä aukenivat hetkeksi nähden isän
kasvot.
»Hyvää yötä, isä, huomiseen asti! Nukuttaa!»
Ja sitten ei mitään enää.
* * * * *
Kun Elena odotti Brunon tuloa, hän keksi syitä yhtämittaa kulkeakseen
Davido Rossin asunnon ja oman asuntonsa väliä. Samalla hän koetti
masentaa levottomuuttaan koettamalla ylläpitää suuttumustaan. Giuseppe
oli niin vallaton. Kun hän nyt tulee kotiin, täytyy hänen saada vitsaa
ja mennä levolle ilman illallista. Tosin oli hänen _verduransa_ jo
valmiina uunilla, mutta hän ei saisi siihen koskea. Lapsille täytyy
olla ankara. He kiittävät siitä sitten, kun kasvavat aikaihmisiksi.
Mutta hetki hetkeltä tuo uljas rohkeus masentui, kunnes halu rangaista
Giuseppeä hänen tottelemattomuudestaan oli kokonaan hävinnyt. Elena
seisoi portailla ja odotti kuulevansa hänen äänensä ja pienten jalkojen
astuntaa. Jos hän olisi kuullut tuon, olisi levoton ilme hänen
kasvoissaan muuttunut suuttuneeksi, ja hän olisi torunut sekä isää
että poikaa. Mutta ei kumpaakaan kuulunut, ja hän palasi ruokasaliin
surullisena.
»Missä he voivat viipyä? Voi jos saisin hänet takaisin! En koskaan
päästä häntä näkyvistäni enää. En koskaan!»
Davido Rossi, joka käyskenteli huoneessaan tyynnyttääkseen hermojaan
tuon ankaran ponnistuksen perästä, koetti lohduttaa häntä. Kyllä kaikki
on hyvin. Elena saattaa olla varma siitä, että Giuseppe on mennyt Donna
Roman luo. Hän muistaa mitä Bruno oli kertonut sunnuntaina. »Pikku
roomalainen poika.» Giuseppe ei ollut ajatellut mitään muuta kolmeen
päivään, ja koska tänään oli hänen syntymäpäivänsä...
»Niinkö arvelette? Arveletteko tosiaankin...»
»Olen varma siitä. Bruno palaa kohta kantaen Giuseppeä selässään. Tai
ehkä Donna Roma lähettää pojan kotiin vaunuissa ja pieni mies astuu
ylös kuin pormestari. Donna Roma on nyt leikkinyt hänen kanssaan...»
»Niin, niin se on», sanoi Elena loistavin silmin. »Signorina on
leikkinyt hänen kanssaan. Hän ehkä juuri nyt leikkii signorinan kanssa!»
Samassa kuului avonaisesta ovesta raskaita askelia portaista sekä
vieraita ääniä. Elenan loistavat kasvot synkistyivät, ja Rossi, joka
arvasi hänen ajatuksensa, astui portaille. Bruno astui ylös portaita
kantaen jotain sylissään, ja hänen takanaan kulki vanha garibaldilainen
vaimoineen sekä joukko vieraita.
Rossi juoksi alas heitä vastaan. Hän ymmärsi kaikki silmänräpäyksessä.
Poika makasi isänsä sylissä. Hän oli kalpea ja kylmä. Pää oli vaipunut
alas, ja tukassa oli lumihiutaleita. Hänen takkinsa oli auki, ja pieni
tahrainen paita oli rikki rinnan kohdalta. Vieras kantoi hattua ja
sauvaa.
Elena, joka nyt seisoi portailla, huusi.
»Viekää hänet pois, herra», sanoi Bruno. Mies-raukka koetti pysyä
lujana, mutta hänen äänensä kuului kuin haudan toiselta puolen.
He veivät pojan ruokasaliin ja asettivat hänet sohvalle. Äitiä ei
voinut pitää poissa. Hän riensi väkisin lapsen luo.
»Menkää pois! Hän on minun», huusi hän hurjasti.
Ja sitten hän heittäytyi polvilleen pojan viereen, kiersi kätensä hänen
ympärilleen ja huusi häntä nimeltä.
»Giuseppe! Puhu minulle! Avaa silmäsi ja puhu!... Mitä he ovat tehneet
lapselleni! Hän on sairas. Miksette hae tohtoria? Älkää seisoko kuin
hullut! Menkää heti hakemaan tohtoria!... Giuseppe! Sano yksi ainoa
sana!... Eikö hänellä ollut hattua, kun kannoitte häntä? Ja siellä
sataa lunta! Hän kylmettyy kuoliaaksi... mitä tuo on? Verta hänen
paidassaan. Ja haava! Katsokaa tuota punaista pilkkua! Ovatko he
ampuneet häntä? Ei, ei, se on mahdotonta! Lapsi! Giuseppe! Giuseppe!
Puhu minulle... Hänen sydämensä tykyttää vielä.» Hän puristi korvaansa
pojan rintaan. »Vai minun päänikö vain tykyttää? Voi, missä on tohtori?
Miksei kukaan mene häntä noutamaan?»
He eivät hennoneet kertoa hänelle, että se oli turhaa. Tohtori oli jo
nähnyt pojan, hänelle ei voinut enää mitään. He seisoivat vain hänen
ympärillään, kauhu kasvoissa. Hän ymmärsi heidät, vaikkei mitään
sanottu. Hänen tukkalaitteensa irtautui, ja hänen silmänsä kiilsivät
kuin mielipuolen.
»He ovat surmanneet lapseni!» huusi hän. »Hän on kuollut! Pieni poikani
on kuollut. Seitsenvuotinen vain, ja tänään on hänen syntymäpäivänsä!
Hyvä Jumala! Lapseni! Mitä hän oli tehnyt, että heidän piti surmata
hänet?»
Silloin Bruno, joka seisoi vieressä outo tuli silmissä, sanoi
hampaittensa välit; e: »Tehnyt? Sitä hän on tehnyt, että hän eli tämän
murhaajahallituksen aikana.»
Huone tuli väkeä täyteen. Naapureita, joita ei koskaan ennen ollut
nähty siellä, tuli sisään pelotta, sillä kuolema oli heidän seassaan.
He seisoivat enimmäkseen äänetönnä katsellen pientä hattua ja sauvaa ja
huoahdellen syvästi. Mutta joku kertoi Rossille, mitä oli tapahtunut.
Poika oli ollut n.s. espanjalaisilla portailla. Poliisi komensi
ampumaan, ja karabinieerit ampuivat väkijoukon yli. Mutta luoti sattui
lapseen ja surmasi hänet. Hänen pikku sydämensä oli murtunut.
»Ja minä aioin antaa hänelle vitsaa», sanoi Elena. »Vielä minuuttia
ennen minä puhuin vitsasta ja siitä, etten antaisi hänelle illallista.
Hyvä Jumala! En voi koskaan antaa anteeksi itselleni.»
Ja sitten tulivat siunatut kyyneleet, ja hän itki katkerasti.
Davido Rossi pani kätensä hänen ympärilleen, ja Elenan pää vaipui
Rossin rinnalle. Kaikki erottavat aidat olivat murtuneet, ja vaimo
puristautui kiinni Rossiin ja itki. Rossi silitti hänen tukkaansa ja
lohdutti häntä sanoen matalalla, värähtelevällä äänellä: »Hän kokoo
karitsansa syliinsä ja kantaa heitä rinnallaan.»
Vieraat alkoivat hiljaa ja pää kumarassa poistua. »Ihminen on luotu
kärsimään», sanoi garibaldilainen pyyhkien silmiään ja työntäen
ystävällisesti väkeä ulos. Hänen vanha vaimonsa, joka oli ottanut
Giuseppen hatun ja sauvan huostaansa, kuunteli muutamien naisten
lohdutussanoja ovella. »Hän oli niin iloinen», selitti eukko. »Hänen
oli tapana sanoa, 'kuule mummo'...» Mutta hän ei voinut jatkaa sen
enempää. »Me tulemme kaikki itkien maailmaan, eikä kukaan meistä poistu
hymyillen täältä», vastasivat vaimot.
Juuri silloin kuului huutoja piazzalta — »Hurraa! Eläköön
vallankumous!» ja »Alas kansan sortajat!» — Äänet kaikuivat kumeasti
lumisateessa. Joku portailla selitti, että eräs nuori mies kulki ympäri
kantaen veristä nenäliinaa ja että se oli kiihoittanut kansan raivoon.
Naiset marssivat pitkin katuja ja koko kaupunki oli kapinan partaalla.
Ruokahuoneessa seisoivat Giuseppen läheiset vielä sohvan ympärillä.
Silloin kuului laulua ulkoa. Suuri joukko marssi piazzalle laulaen
Garibaldi-hymniä. Bruno kuuli sen, ja hehku hänen silmissään muuttui
hurjaksi iloksi. Kamalasti kiroten hän syöksyi ulos huoneesta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä kuultiin hänen kovalla äänellä laulavan
kadulla:
»Haudat jo halkee
Kuolleitten.
Nousevat haamut
Marttyyrien.»
Vanha garibaldilainen kohotti päätään kuin sotaratsu kuullessaan
torventoitotuksen, ja hänen tutisevat jalkansa suuntautuivat ovea kohti.
»Jääkää tänne, isä», sanoi Rossi, ja vanha mies totteli häntä.
Elena oli tyynempi nyt. Hän istui lapsen vieressä silitellen sen kylmää
kättä.
Davido Rossi, joka tuskin oli puhunut sanaakaan, meni
makuuhuoneeseensa. Hänen huulensa olivat tiiviisti kokoonpuristuneet,
silmät veristyneet ja hengitys raskas ja vaivalloinen. Epätoivoisen
miehen raivo oli kamala.
»Nyt en kestä enää», ajatteli hän. »Olen koettanut kaikkia rauhallisia
keinoja turhaan. Sen miehen täytyy kuolla... _ja minun täytyy surmata
hänet_!»
Hän otti paperiveitseksi muutetun tikarin, koetti sen terää ja
heitti sen sitten pois pöydälle. Sitten hän haeskeli jotain
sanomalehtipakkojen seasta ikkunan luota ja löysi vihdoin, mitä haki.
Se oli kuusipiippuinen revolveri, joka oli lähetetty hänelle lahjaksi.
»Minä surmaan tuon miehen kuin koiran», ajatteli hän.
Hän latasi revolverin, pisti sen povitaskuunsa, meni takaisin
vastaanottohuoneeseensa ja valmistautui menemään ulos.
»Katsokaas!» sanoi Elena, kun Rossi kulki ruokasalin läpi. Äiti oli
kääntänyt nurin pojan taskut ja itki nähdessään hänen pienet aarteensa
— siellä oli korkki, kivi, ruostunut naula ja rautalangan pätkä.
Tuo oli enemmän kuin mitä Rossi saattoi kestää. Katsomatta Elenaan hän
kääntyi ovelle.
»En viivy kauan», sanoi hän. Hänen äänessään oli jotain, joka sai
Elenan kohottamaan katseensa, ja Rossi näytti vieraalta kuin vallan
toinen ihminen.
»Herra Rossi... Veljeni!... Mitä aiotte tehdä?» huudahti Elena, mutta
Rossi oli mennyt ennenkuin sanat oli lausuttu.