Roma saapui kotiin ilon huumaamana. Hän tiesi, että Rossi tulisi hänen
luokseen hänen käskystään. Heidän täytyi yhdessä syödä päivällistä
tänään. Kaikki kellot ulkona löivät nyt seitsemän, ja antaakseen
Rossille aikaa tulla määräsi hän päivällisen kello kahdeksaksi.
Kreivitär tahtoi syödä omassa huoneessaan, ja siis Roma ja Rossi saivat
olla kahdenkesken. Roma ei ollenkaan enää välittänyt seuraelämän
säännöistä.
Mutta hänen täytyi ensin pukeutua ja ehkä kylpeäkin. Epämääräinen
likaisuuden tunne, jota hän ei voinut voittaa, oli seurannut häntä tuon
loistavan kokouksen jälkeen. Häntä hävetti, mutta hän ei sittenkään
päässyt siitä, ja hän sanoi itselleen: »Ne olivat _hänen_ väkeään»,
mutta siitä huolimatta hän oli iloinen riisuessaan pois ne vaatteet,
joita hän oli käyttänyt Colosseumilla.
Hänelle tuotti melkein aistillista nautintoa pukeutua uudestaan sinä
iltana. Viimeisten päivien jännitys oli ohi, eikä hän aavistanut
piilevän mitään vaaraa tulevaisuudessa.
Ennenkuin parlamentti lopetti istuntonsa oli hän tuleva Davido
Rossin vaimoksi eikä kukaan voinut käyttää häntä aseena Rossin
vahingoittamiseksi. Hän nautti jo tulevaisesta onnestaan ja antautui
koko sielullaan sille.
Punaposkisena liikunnon ja kylvyn jälkeen hän oli suloisempi sinä
iltana kuin koskaan ennen. Innostus ja onnistuminen enensivät hänen
kauneuttaan, ja hänellä oli se tunne, että hän oli onnellisesti
päättänyt luvun sielunsa elämässä. Veri tykki hänen suonissaan, hänen
rintansa kohosi ja laski, ja hänen silmänsä säteilivät rakkautta
silmäkulmien mustan kaaren alla. Hän tunsi olevansa kaunis, ja tuo
tunne teki hänet heti ylpeäksi ja onnelliseksi.
Hän kampasi mustat kiharansa, otti ylleen väljän teepuvun ja punaiset
tohvelit, katsahti vielä kerran kuvastimeen ja meni sitten saliin,
jossa hän uneksien asettui ikkunan luo odottamaan. Lunta satoi vielä
suurin hiutalein, mutta kaupunki kohisi ja piazza tuolla alhaalla oli
täynnä väkeä.
Vähän ajan perästä ulko-oven sähkökello soi, ja Roman sydän alkoi
tykkiä kovemmin. »Se on hän», ajatteli hän ja käsivarret kohotettuina
syleilyyn hän riensi häntä vastaan.
Mutta kun ovi aukeni, astuikin huoneeseen paroni Bonelli. Hän oli
iltapuvussa, kaulassa musta kravatti ja mustat paidannapit rinnassa.
Hän näytti kylmältä ja tyyneltä kuten tavallista.
»No», sanoi hän istuttuaan tuolille.
»No», vastasi Roma, tuskin koettaenkaan peittää pettymystään.
Villakoira, joka oli nukkunut valkean edessä, heräsi, venyttelihe,
tunsi paronin ja tuli hänen luokseen hyväillen, mutta paroni työnsi sen
pois.
»Olen pahoillani», sanoi hän, »että meidän täytyy puhua kiusallisesta
asiasta».
»Kuten tahdotte», vastasi Roma istuutuen tuolille uunin eteen ja
nojaten kyynärpäitään polviinsa sekä katsoen suoraan eteensä.
»Eilisiltainen kirjeesi sai aikaan juuri sen vaikutuksen, jota tahdoit.
Lähetin hakemaan Commendatore Angelellia, keksin sopivia syitä ja
peruutin edelliset käskyni. Samoin lähetin hakemaan Minghelliä ja
annoin hänelle käskyn pitää huolta sinusta vaarallisella matkallasi.
Asia on siis siihen saakka päättynyt toiveesi mukaan ja otaksun, että
olet tyytyväinen.»
Roma nyökäytti päätään kääntymättä ympäri, ja hänen käytöksensä ilmaisi
vihamielisyyttä.
»Mutta on aivan välttämätöntä, että me nyt ymmärrämme toisemme», jatkoi
paroni. »Sinä olet koetellut minua kovasti, lapsi. Huolimatta kaikesta
hellyydestäni sinua kohtaan minun täytyy puhua suoraan. Toivoin voivani
säästää tunteitasi, mutta sinä et salli sitä.»
Hänen puheensa terävyys vaikutti kuin jääpuikkojen putoileminen, ja
Roma tunsi kalpenevansa kamalan aavistuksen vallassa.
»Omien suunnitelmiesi mukaan Rossi tulee ottamaan sinut vaimokseen
viikon kuluttua, vaikka hän kuukausi sitten julkisesti kutsui sinua
huonoksi naiseksi. Tahtoisitko olla hyvä ja selittää minulle kuinka tuo
ihme on tapahtunut?» —
Roma nauroi ja koetti pysytellä rohkeana.
»Jos se on ihme, niin kuinka minä sen voisin selittää?»
»Salli siis minun selittää se. Hän aikoo ottaa sinut vaimokseen siitä
syystä, ettei hän enää ajattele samoin kuin kuukausi sitten ja siksi
että hän otaksuu olleensa väärässä silloin ja tahtoo poistaa tekemänsä
pahan kokonaan.»
»Hän aikoo ottaa minut vaimokseen siksi, että hän rakastaa minua»,
vastasi Roma kiivaasti. »Juuri siksi hän aikoo naida minut.» Ja kiihkeä
tuli silmissä hän kääntyi ympäri ja lisäsi: »Sillä hän rakastaa minua
puhtaalla ja pyhällä rakkaudella.»
Seuraavassa silmänräpäyksessä sumu peitti hänen silmänsä ja häntä
pyörrytti. Vihassaan hän oli paljastanut salaisen nurkan sydämestään,
ja jotain hänen menneestä elämästään näytti syöksyvän esiin kuin
haudasta.
»Sinä et siis ole kertonut hänelle?» sanoi paroni niin hiljaa, että
tuskin saattoi kuulla hänen sanojaan.
»Kertonut hänelle — mitä?» kysyi Roma.
»Totuutta.»
Roma hengitti syvään ja vaikeni.
»Lapseni, sinä olet tehnyt onnettomasti. Teidän välillänne on nyt jo
salaisuus. Se on huono elämän perustus, ja rakkaus, joka on sille
rakennettu, on kuin hiekalle rakennettu talo.»
Roman sydän sykki rajusti, mutta hän kääntyi paroniin hehkuvin katsein.
»Mitä te tarkoitatte?» sanoi hän ja hänen otsansa ja poskensa kävivät
tulipunaisiksi. »Minä olen kunniallinen nainen. Te tiedätte sen.»
»Minun silmissäni olet. Paras nainen maailmassa», vastasi paroni.
Roma oli noussut seisomaan ja nojautui uuniin.
»Ymmärrä minua, lapsi», sanoi paroni hellästi. »Kun sanon, että teet
väärin, tarkoitan ainoastaan sitä, että salaat jotain siltä mieheltä,
jonka kanssa aiot mennä naimisiin. Sinun ja minun välillä... ei ole
mitään salaisuuksia.»
Roma katsoi häneen kauhuissaan.
»Minun silmissäni sinä olet suloinen ja hyvä, mutta entä toisen, jos
hän tietää? Kun mies aikoo ottaa naisen vaimokseen, on olemassa yksi
seikka, jota hän ei koskaan anna anteeksi. Täytyykö minun sanoa, mikä
se on? Ei auta vakuuttaa hänelle, että naisen sydän on puhdas — että
hänen tahtonsa silloin oli lamautunut. Joko — tahi... muuta mies ei
kysy.»
Roman kasvojen hehku muuttui kalman kalpeudeksi, ja kääntyen paroniin
hän seisoi hänen edessään korkeana kuin ruhtinatar.
»Tekö tuota sanotte minulle?» kysyi hän. »Te! te! Eikö nainen
koskaan saa unohtaa? Täytyykö toisen synnin seurata häntä koko hänen
elinaikansa? Se on julmaa! Se on armotonta... Mutta mitäpä siitä!»
lisäsi hän toisella äänellä. Ja kääntyen pois paronista hän sanoi
melkein itsekseen: »Hän uskoo kaiken mitä sanon hänelle. Miksi surisin?»
Paroni loi häneen katseen, joka tunkeutui hänen sielunsa sisimpään.
»Sinä olet siis sanonut hänelle jotain, joka ei ollut totta?» sanoi hän.
Roma puristi huulensa yhteen eikä vastannut.
»Se oli mieletöntä. Vähitellen tulee joku, joka kertoo hänelle
totuuden.»
»Mitä kukaan voisi hänelle kertoa, jota hän ei jo ole kuullut? Hän on
kuullut kaiken eikä ole siitä välittänyt.»
»Eikö kukaan voisi vakuuttaa häntä? Eikö ollenkaan kukaan? Joku, joka
ei mitenkään tahtoisi puhua pahaa sinusta?»
Roma katsoi häneen pelokkaasti.
»Te ette tarkoita, että te...»
»Miksikä en? Hän on tullut meidän väliimme. Mikä olisi luonnollisempaa
kuin että minä kertoisin hänelle?»
Kauhun ilme levisi Roman kasvoille.
»Mutta te ette voi tehdä niin», änkytti hän. »Ette voi. Se on
mahdotonta! Te tahdotte vain koetella minua.»
Paronin kasvot eivät liikahtaneet. Roma tarttui hänen käsivarteensa.
»Ajatelkaa! Ajatelkaa toki! Ette hyödyttäisi itseänne ollenkaan. Te
voisitte estää vihkimisen — — niin! Mutta valtiollista tarkoitustanne
ette saavuttaisi. Ette voi niin tehdä! Itseänne te ette hyödyttäisi,
mutta minua te vahingoittaisitte siten. Hän rakastaa minua, ja te
järkyttäisitte hänen uskonsa minuun, ja minä kuolisin surusta ja
häpeästä.»
Hän vaikeni ja katsoi paronin kasvoihin, jotka ilmaisivat tuskaa.
»Ja minä rakastan häntä! Voi kuinka äärettömästi rakastan häntä!»
Roma puhui nopeasti ajattelematta sanojensa vaikutusta:
»Sinä olet julma, lapseni», sanoi paroni puhuen arvokkaasti. »Sinä
sanot _minua_ kovaksi ja tunteettomaksi, mutta _sinä_ olet itsekäs ja
julma. Sinä ajattelet vain omia tunteitasi etkä vähääkään muista, että
ehkä haavoitat minun tunteitani.»
»Oh, niin, se on paha», sanoi Roma langeten polvilleen paronin eteen.
»Olettehan te ollut hyväkin minulle, ja oli osittain oma syyni, että
asiat loppuivat niin. Niin, tunnustan sen: Olin turhamainen ja ylpeä.
Tahdoin omistaa koko maailman. Ja kun annoitte minulle kaikki ja itse
olitte niin sidottu, arvelin että voisin antaa anteeksi teille... Mutta
minä olin väärässä — ei mikään maailmassa voi puolustaa teitä — sen
ymmärsin heti sitten. En ollut ajatellut sitä ennen — mutta silloin
sieluni heräsi. Ja sitten...»
Roma käänsi päänsä pois, jottei paroni näkisi hänen kasvojaan.
»Sitten lempi tuli, ja minä olin kuin nainen, joka on naimisissa
kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa, jota hän ei rakasta —
on naimisissa vain turhamaisuudesta ja ylpeydestä. Mutta lempi, oikea
lempi ajoi pois tuon tunteen. Se on poissa nyt. En toivo muuta kuin
saada elää hyvää elämää, olkoonpa se kuinka vaatimatonta tahansa.
Antakaa minun tehdä niin!... Älkää ottako häntä minulta! Älkää...»
Hän vaikeni ymmärtäen äkkiä, mitä hän nyt teki. Hän rukoili
rakastettunsa henkeä tämän viholliselta, joka sanoi rakastavansa häntä.
»Kuinka hullu minä olen!» huudahti hän nousten seisomaan. »Mitä te
voisitte kertoa hänelle, jota hän uskoisi?»
»Minä voin kertoa hänelle, että luonnon ja järjen lain mukaan olet
minun omani», sanoi paroni.
»Hyvä on! Teidän sananne minun sanaani vastaan, eikö niin?»
»Minä voin kertoa hänelle», lisäsi paroni, »että Jumalan edessä minä
olen sinun aviomiehesi, ja jos hän tulee meidän väliimme, ei hän voi
olla muuta kuin sinun rakastajasi».
»Kertokaa vain», sanoi Roma, »niin hän heittää solvauksenne vasten
kasvojanne».
Paroni nousi ja alkoi astua huoneessa, eikä muutamaan hetkeen kuulunut
muuta ääntä kuin hänen kiiltonahkakenkiensä hiljainen narina. Sitten
hän sanoi:
»Siinä tapauksessa minun täytyisi vaatia hänet kaksintaisteluun.»
»Kaksintaisteluun!» Roman ääni oli ivallinen. »Onko se todennäköistä?
Unohdatteko, että kaksintaistelu on rikos, että te olette ministeri ja
että teidän täytyisi luopua virastanne ja saada rangaistus?»
Paronin pää kumartui alas. »On hetkiä miehen elämässä, jolloin hän
ei ajattele sellaisia asioita — kun persoonalliset tunteet nielevät
hänen valtiolliset tarkoituksensa. Tiedän, että maailman silmissä olen
ensimmäisiä valtiomiehiä. Mutta sinun... sinun pitäisi tietää, että
olkoonpa valtiollinen kunnianhimoni kuinka voimakas tahansa, olen ennen
kaikkea mies.»
Roman kasvot, joilla oli ollut voittoisa hymy, himmenivät taas.
»Jos joku mies loukkaa kovasti tunteitani tai kunniaani, vaadin hänet
kaksintaisteluun», sanoi paroni.
»Mutta hän ei taistele — se on hänen periaatteitaan vastaan», sanoi
Roma.
»Siinä tapauksessa hän ei ikinä enää voi kohottaa päätään Italiassa.
Mutta älä erehdy siinä asiassa, lapseni. Mies, jolle kerrotaan, että se
nainen, jonka hän aikoo naida, on salaisesti toisen vaimo, joko uskoo
sen tai ei usko. Jos hän uskoo sen, hylkää hän naisen ikipäiviksi.
Jos hän ei usko sitä, taistelee hän hänen nimensä ja oman kunniansa
puolesta. Ellei hän tee kumpaakaan, ei hän ole mies.»
Roma oli palannut tuolille, nojasi taas kyynäspäillään polviinsa ja
tuijotti tuleen.
»Etkö ole ajatellut sitä?» sanoi paroni. »Jos tuo mies suostuu
kaksintaisteluun, puolustaa hän sitä, mitä olet kertonut hänelle.
Sokeassa uskossa sinun sanoihisi hän on valmis uhraamaan elämänsä.
Aiotko sinä antaa hänen taistella valheen tähden?»
Roma peitti kasvonsa käsillään.
»Sanokaamme, että hän haavoittuu — haavoittuu valheen tähden!
Sanokaamme, että hän haavoittaa vastustajansa — sekin tapahtuu valheen
tähden!»
Roma kuunteli tuntien pelkoa ja syyllisyyttä.
»Sanokaamme, että Davido Rossi surmaa minut — mitä sitten? Hänen täytyy
paeta Italiasta ja hänen uransa on lopussa. Jos hän on yksin, on hän
kurja maanpakolainen, joka on niittänyt sitä, mitä hän ei saa nauttia.
Jos sinä olet hänen kanssaan, olette molemmat onnettomia, sillä teidän
välillänne on valhe. Elämäsi joka hetki on myrkytetty, sillä sinulla
on salaisuus, jota et voi hänelle ilmaista. Sinä pelkäät sanovasi sen
nukkuessasi. Vihdoin menet hänen luokseen ja tunnustat kaikki. Kuinka
sitten käy? Ihanne, jota hän jumaloi, on muuttunut savimöhkäleeksi.»
Roma kuunteli masentuneena.
»Ajattelepas hänen katumustaan! Tuo työ, jota hän luuli oikeutetuksi
kostoksi, olikin rikos. Surmattu mies oli puhunut totta, ja hän, Davido
Rossi, on tehnyt murhan uskonsa tähden naiseen, joka on petturi —
langennut nainen.»
Roma kohotti kätensä otsalleen aivan kuin välttääkseen iskua. Paroni
lähestyi häntä ja seisoi aivan hänen edessään herättäen yhä uutta
kauhua hänessä.
»Tai sanokaamme, että minä surmaan Davido Rossin — kuinka sitten käy?
Sinä olet sallinut hänen kuolla valheen vuoksi. Mutta siinä ei ole
kaikki. Kuolleet tietävät kaikki. Kuoltuaan Davido Rossi tietää, ja
sinä pelkäät omaa kuolemaasi, sillä sinä luulet hänen odottavan sinua
toisessa maailmassa ja vaativan sinua vastaamaan valheestasi.»
»Vaiti! Vaiti!» huusi Roma käheästi ja kohottaen kärsivät kasvonsa,
ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Roman itku herätti ainoan
hellyyden tunteen, jota paronin rautainen luonto saattoi tuntea. Hän
taputti kaunista päätä ja sanoi hyväilevästi:
»Miksi pakotat minua näyttämään kovalta, lapseni? Ei tarvitse puhua
noista asioista. Eiväthän ne tule koskaan tapahtumaan. Kuinka minä
voisin tahtoa solvaista sinua, koska minun samalla täytyisi solvaista
itseäni? En tahdo kertoa kenellekään salaisuutta, joka on vain sinun ja
minun. Eihän se ollut sinun syysi. Kaikki oli minun syytäni. Minä olin
nääntyä tuon häpeällisen lain painosta, joka sitoi minut kuolleeseen
ruumiiseen, ja minä koetin kiinnittää sinut minuun, ja sinä olit niin
kaunis — niin himoava...»
»Oh, miksi minä en kuollut!» huudahti Roma. Hän tuijotti tuleen, ja
suuret kyynelpisarat valuivat hänen poskilleen.
»Eiväthän asiat nyt ole niin pahat kumminkaan. Mutta ellei tuo
avioliitto ole mahdollinen ilman niitä seurauksia, joista puhuin, on
parempi, ettei siitä tule mitään. Lykkää se tuonnemmaksi. Älä sure
sitä, että kuulutus on julaistu. Avioliiton voi solmia milloin tahansa
sadan ja kahdeksankymmenen päivän kuluessa. Ennen parlamentin loppua
tuo mies vangitaan ja laki tekee tehtävänsä. Jätä loput ajan huostaan.
Aika parantaa kaikki meidän pienet sydänkipumme, lapseni!»
Silloin Felice tuli ja ilmoitti Commendatore Angelellin odottavan. Roma
meni ikkunan luo ja nojasi kasvonsa ruutuun. Lunta satoi vielä, ja
etäältä kuului ukkosen jyrinä.. Siellä täällä kimmelteli valoa, mutta
kaikki muu oli pimeätä. Tulisikohan Davido Rossi tänä iltana? Roma
melkein toivoi, ettei hän tulisi.