Puoli tuntia ennen Ave Mariaa Roma oli pukeutunut hyvin yksinkertaiseen
päällystakkiin ja hattuun ja pannut tumman harson silmilleen sekä
lähtenyt Colosseumiin. Sotamiehiä seisoi rakennuksen ympärillä, ja
suuri joukko väkeä oli jo sisällä. Se oli köyhää, huonosti puettua
joukkoa, joka tuoksui sipulille ja lialle. »Se on kumminkin _hänen_
väkeään», ajatteli Roma ja voitti vastenmielisyytensä.
Pilvi, joka oli liidellyt kaupungin yli koko päivän, oli kuin
kattona amfiteatterissa, ja yön saapuessa kävi alin osa rakennusta
pimeäksi ja kylmäksi. Tulisoihdut sytytettiin ja asetettiin näkyville
paikoille pitkien, vaatteella tai ruskealla paperilla päällystettyjen
soihtukeppien päähän. Ihmiset olivat kärsivällisiä ja iloisia, mutta
saadakseen ajan kulumaan he alkoivat laulaa. Ne olivat enimmäkseen
työlauluja, mutta eräs mies alkoi laulaa _Te Deum'ia_ ja koko
joukko yhtyi siihen. Se oli kuin meren kohina synkkänä päivänä, kun
hyökyaallot huuhtovat hiekkaista rantaa.
Vähän ajan kuluttua kuului etäinen kohina ulkoa. Kulkue lähestyi. Se
tuli kuin suuri aalto ja vyöryi tuon laajan paikan yli pimeän tullessa
tuoden mukanaan satoja tulisoihtuja.
Ei viipynyt puolta tuntiakaan, ennenkuin vanha amfiteatteri oli täpösen
täynnä väkeä ylhäältä alas saakka. Sinistä savua leijaili ihmisten
päiden yli, ja vanhat kivet välähtivät soihtujen oikullisessa valossa.
Ihmislauma kohotti Roman melkein ylös lattiasta. Hän tunsi, että
joku takaapäin työnsi väkeä pois tehden tilaa hänelle. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän huomasi, että kesken äänien surinaa joku hänen
lähellään koetti aloittaa puhetta.
Ihmiset lakkasivat puhumasta, ja sitten kuului kova kättentaputus,
jonka jälkeen kaikki oli hiljaa. Silloin kajahti kirkas, värähtelevä
ääni sanoen: »Roomalaiset! Veljet!» ja tuhat ääntä vastasi
tervehdykseen.
Samassa tusina tulisoihtuja kohosi ilmaan ja puhuja seisoi kaikkien
näkyvissä keskellä valopiiriä. Se oli Davido Rossi. Hän seisoi paljain
päin korkealla kivellä, ja hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat. Hän
oli puettu väljään puseroon työmiehen tavoin, ja Bruno seisoi hänen
vasemmalla puolellaan kohottaen lippua korkealle. Hänen oikealla
puolellaan oli kaksi muuta miestä, jotka osittain peittivät hänet
joukon näkyvistä. Roma huomasi seisovansa juuri alapuolella heitä,
parin kolmen askelen päässä.
Vähän ajan perästä huudot lakkasivat eikä muuta ääntä kuulunut kuin
hiljainen, nopea hyssytys. Sitten Rossi alkoi puhua.
»Ensiksi ja ennen kaikkea», sanoi hän, »pyydän, että pysytte
rauhallisina. Yksi ainoa askel harhaan tänä yönä saattaa tuhota kaiken.
Vihollisemme tahtoisivat nimittää meitä kapinallisiksi. Ketä vastaan
me kapinoisimme? Kapinoida ei voi muuta kuin kansaa vastaan. Kansa on
oikea hallitsija, ja ne vain ovat kapinallisia, jotka sortavat kansaa.
Kantakootpa he sotamiehen univormua tai ministerin hovipukua, ovat he
kapinallisia, elleivät ole kansan alamaisia ja kansan palvelijoita.
Tämä on syvä totuus, jota kukaan ei voi kieltää.»
Hyväksymisen sorinaa kuului joukossa, ja Rossi vaikeni hetkeksi ja
katsoi sotilaihin.
»Roomalaiset», sanoi hän, »älkää antako valtion aseellisten
kapinoitsijain houkutella teitä väkivaltaan. He tekisivät sen
mielellään. Älkää pettykö. Te olette tulleet tänne heidän pyssyjensä
ja painettiensa eteen osoittamaan, että te ette pelkää kuolemaa. Mutta
minä pyydän, että pelkäätte väärää tekoa. Te olette täällä minun
vastuullani, enkä minä elämässäni voisi antaa anteeksi itselleni, jos
te annatte pienintäkään syytä verenvuodatukseen.
»Minä pyydän teitä niin hartaasti kuin jos lähimmät ja armaimmat omani
olisivat teidän seassanne vaarassa joutua sotamiesten pyssyjen uhriksi,
ettette anna mitään aihetta väkivaltaan. Pyydän teitä vannomaan,
ettette vastusta pahaa. Vannokaa!»
Väki vastasi heti ja teki valansa. Roma kääntyi katsomaan sotamiehiä.
Himmeässä valossa hän näki heidän seisovan hiljaa piirissään, pyssyt
vieressään.
»Roomalaiset», sanoi Rossi taas, »kuukausi sitten me panimme
vastalauseemme väärää veroa vastaan, jolla tahdottiin tärkeintä
elinehtoa kallistuttaa. Vastaus on: kuusikymmentä tuhatta aseellista
miestä meitä ympäröimässä! Siksi me olemme kokoontuneet tänne tänään
vedotaksemme maailman mahtavimpaan voimaan, joka on vahvempi kuin
mikään parlamentti tai kuningas — siveellisen osanoton ja yleisen
mielipiteen voimaan koko maailmassa.»
Nyt kuului hyvä-huutoja ja hiukan käsien taputusta.
»Sorron ylläpitäjät kysyvät, miksi te tarvitsette siveellistä
osanottoa, kun teillä on kansaa edustava hallitus, vaaliuurnanne ja
äänestysvaltanne. Sanokaa heille, että kansan edustajat voivat joutua
etuoikeutettujen luokkien palvelijoiksi eikä äänivallasta ole mitään
apua. Jos kansalaisilla olisi oikeuden mukaan järjestetty äänivalta,
olisi kansa hallitsijana kaikkialla koko maan päällä.
»Juuri siitä syystä, että äänivalta ei ole oikeudenmukaisesti
järjestetty, on melkein kaikkialla vanhoillisia hallituksia, jotka
verottavat köyhiä monta vertaa enemmän kuin rikkaita ja antavat
maan, joka on koko ihmiskunnan oma, muutamien harvojen käsiin,
suuren enemmistön vahingoksi, ja pääoma, jonka tulisi olla kaikkien
työpalkkana, on pankkien ja liikerenkaitten etuoikeutena.»
»Hyvä! Hyvä! Hyvä!» kuului joka taholta.
»Juuri siitä syystä, että äänivalta ei ole oikeudenmukaisesti
järjestetty, on vanhoillinen Italian hallitus voinut pidättää meiltä
taivaallisimman perintömme — ihmisjärjen perinnön. Polvi polvelta
olemme saaneet elää tietämättömyyden pimeydessä, jotta hallitsevien
luokkien kapinalliset voisivat sitä helpommin alentaa meidät
kuormajuhtien tasalle. Minä kiitän hyvää, armollista Jumalaa siitä,
ettei tuo kumminkaan ole kokonaan onnistunut heille. Ihminen on
taivaallinen, hän on Jumalan kuva, eikä Kaikkivaltias anna pahimpien
sortajienkaan alentaa häntä eläinten tasalle.»
Rossin värisevä ääni oli kohonnut melkein huudoksi ja syvä »ah!» kuului
vastauksena väkijoukosta.
»Ja mitä kirkko on tehnyt koko tuon pitkän sortoajan kuluessa? Kirkko
on kansan oma. Sen perustaja oli kansan mies. Häntä sanottiin Ihmisen
Pojaksi. Hän syntyi köyhänä, eli köyhänä ja sääli tuota suurta joukkoa.
Onko kirkko asettunut kansan puolelle? Mikä on se elämän sana, jonka
kirkko sanoo sairaalle ja kärsivälle maailmalle? Kirkko käskee meitä
tyytymään osaamme, olemaan kärsivällisiä, kunnioittamaan lakeja ja
hallintoa ja uskomaan, että yhteiskunnalla on juuri se leima ja luonne,
jonka Jumala itse on siihen painanut.
»Kirkko sanoo, ettemme koskaan saa olla kapinallisia, että meidän tulee
harrastaa uskontoa ja että meidän tulee uskoa saavamme tulevassa
maailmassa palkkamme tämän maailman koettelemuksista. Jos olemme
rikkaita, tulee meidän antaa almuja köyhille. Jos olemme köyhiä,
tulee meidän alistua rikkauden käskettäviksi. Ja olimmepa rikkaita
tai köyhiä, tulee meidän totella piispoja ja polvistua paavin edessä.
Sellainen on se elämän sana, jonka kirkko antaa sairaalle maailmalle
hallitsevan paavin suun kautta. Tyydyttekö tuohon? Kiven te saitte, kun
pyysitte leipää!»
Tuskan huuto pääsi kansan suusta, mutta puhuja ei vaiennut.
»Onko totta, että paavi aina on ollut ja aina tulee olemaan
ruhtinaitten ja valtaistuinten rinnalla? Onko totta, että valtaistuimet
ja ruhtinaat katoavat, mutta kansa pysyy iäti? Onko totta, mitä
piispanne sanovat, että yhteiskunnallinen kansanvaltaisuus on
yhteiskunnallinen pahe ja poliittinen kansanvaltaisuus uskonnollinen
rikos?»
Omituinen valo tuli Rossin silmiin, ja hän kohotti äänensä melkein
huudoksi.
»Mitä on kansanvaltaisuus?» huusi hän. »Kansanvaltaisuus on sama
kuin niitten sulkujen murtaminen, mitkä erottavat ihmisen ihmisestä.
Se on yhdenvertaisuuden lain täyttämys, ei ainoastaan ruumiiden,
vaan myöskin sielujen välillä. 'Lähestyköön sinun valtakuntasi niin
maassa kuin taivaassa.' Kansanvaltaisuus on koe tuon rukouksen
toteuttamiseksi käytännössä. Kansanvaltaisuus uskoo, että Jumalan ylevä
ääni puhuu kansassa. Kansanvaltaisuus tunnustaa ihmisten veljeyden.
Kansanvaltaisuus ei näe muuta kuin yhden eroavaisuuden ihmisten
välillä — hyviä ihmisiä ja pahoja ihmisiä, oikeutta harrastavia ja
vääryyttä harrastavia, Jumalan lain seuraajia ja vastustajia. Se on
kansanvaltaisuutta ja kaikki muu on taikauskoa ja valhetta.»
Väki puhkesi hyväksymishuutoihin, mutta Davido Rossi ei nytkään
odottanut, vaan jatkoi:
»Miksi kirkko ei huomaa kansanvaltaisuuden tosi uskonnollista
luonnetta? Miksi se ei näe, että kansanvaltaisuus on kristinuskoa,
että kristinusko on kansanvaltaisuutta ja että ei ole olemassa mitään
toiseen kohdistuvaa määritelmää, joka ei sisältäisi myöskin toista?
»Muistakaa erään kuuluisan maanmiehemme sanat: 'Kun Kristuksen
käsivarret, jotka vieläkin ovat ojennettuina ristillä, kerran
irtautuvat syleilemään koko ihmisperhettä, silloin ei enää ole oleva
mitään italialaisia eikä ranskalaisia eikä englantilaisia eikä
amerikkalaisia, ei rikkaita, ei köyhiä, ei kuninkaita, ei kerjäläisiä,
vaan ainoastaan _ihmisiä_.»
Syvä »ah!» kuului taas joka taholta. Se oli kuin koko kansan huokaus,
ja Rossin täytyi vaieta hetkeksi.
»Roomalaiset! Veljet», alkoi hän taas. »Jumalan säädöksen mukaan,
jonka ihmiskunnan historia on meille ilmoittanut, maailma kulkee
kansanvaltaisuutta kohti. Kansanvaltaisuus on Jumalan tahdon tosi
kehitys luonnonlakien avulla. Siitä syystä se on vastustamaton. Se vie
maailmaa eteenpäin uusia päämääriä kohti yhtä varmasti kuin maapallo
liikkuu radallaan. Se on luonnon laki, vaikka me kaikki koettaisimme
olla näkemättä ja ymmärtämättä sitä.»
Joukosta kuului jotain eläköön-huudon tapaista, mutta Rossi kohotti
kättään, ja joukko hiljeni heti.
»Ja mikä on meidän velvollisuutemme?» sanoi hän. »Meidän
velvollisuutemme ihmisinä on puoltaa kansan ylivaltaa vääryyden
ja sorron edessä. Meidän velvollisuutemme ihmisinä on hävittää —
siveellisellä voimalla, ei väkivallalla — kaikki hallitukset, jotka
eivät ole kansan asettamia, kaikki parlamentit, jotka ovat vihamielisiä
ja turmeltuneita, kaikki kuninkaat ja valtaistuimet ja itsemuodostuneet
käskijät. Meidän velvollisuutemme ihmisinä on poistaa kaikki esteet
kansan tieltä, ja jos paavikunta osoittautuu yhdeksi noista esteistä,
niin älkäämme Jumalan nimessä säikähtäkö tuota haamua. Kirkon sielu ja
kirkon ruumis ovat kaksi eri asiaa. — Kirkon sielu on kansan puolella.
Se on taivaallinen ja iankaikkinen. Jos kirkon ruumis on kansaa
vastaan, niin myrsky lakaisee sen pois.»
Viitta oli pudonnut pois Rossin hartioilta, ja hänen käsivartensa
liikkuivat kiihkeästi oikealle ja vasemmalle. Syntyi hetken
äänettömyys, ja sitten kajahti korvia järisyttävä huuto. Oli vaikea
ensin käsittää, tarkoittiko tuo hyväksymistä vai vastustusta. Puhuja
oli iskenyt kovasti ajan epäjumaliin, ja kansan huuto oli kuin tuskan
huokaus yksinäisen meren povesta.
Hälinän kestäessä Bruno astui Rossin eteen suojaten häntä. Roma luuli
pyörtyvänsä, mutta huudot hiljenivät vähitellen, ja ennenkuin hän
ennätti tointua, oli Rossi työntänyt Brunon syrjään ja alkanut puhua
taas.
»Mikä on meidän velvollisuutemme roomalaisina?» sanoi hän.
»Velvollisuutemme roomalaisina on tuottaa kunniata suurelle nimelle,
joka on pyhä kansojen seassa ja takeena maailman kunnioituksesta ja
rakkaudesta, sekä asettautua Jumalan ja ihmiskunnan palvelukseen. Tässä
paikassa on tänä iltana muutakin kuin nääntyvää, leipää anovaa kansaa.
Tässä on ihmiskunta, joka anoo oikeutta. Meidän tehtävämme on suuri,
sillä meidän tulee todistaa maailmalle, että ihmiskunta on yksi ainoa
ja että kaikki ihmiset ovat Jumalan lapsia ja veljiä Hänessä. Tämän
hiljaisen Campagnan laidassa, missä kansakuntien tomu on jalkaimme
alla, me autamme uuden ajan aamuruskoa koittamaan. Me luomme uudestaan
Ikuisen kaupungin, joka on oleva ihmiskunnan Panteon, valon enkeli
kansojen seassa, maailman valtaistuin ja hovi.»
Nyt ei ollut kysymystäkään erimielisyydestä — ei kuulunut muuta kuin
syvää hyväksymistä.
»Roomalaiset! Jos kyyneleet kostuttavat leipäänne tänään, niin
muistakaa, minkä voiman kärsimys antaa, ja olkaa vahvat. Ajatelkaa
näiden vanhojen seinien historiaa. Ajatelkaa Kristuksen sanoja: Ketä
profeetoista eivät teidän isänne kivittäneet? Ihmiskunnan profeetat
ovat kaikki olleet marttyyrejä, ja Jumala on valinnut teidät maailman
marttyyrikansaksi. Kärsimys on se pyhä tuli, joka pyhittää ihmissielun.
Rukoilkaa Jumalalta voimaa kärsimykseen, ja Hän siunaa teitä taivaan
korkeudessa.»
Kansanjoukossa moni itki.
»Veljet! Te näette nälkää, ja minä sanon nämä sanat teille sykkivin
sydämin. Teidän lapsenne näkevät nälkää, ja minä lupaan Jumalan edessä,
että tästä päivästä lähtien minä näen nälkää heidän kanssaan. Jos
tähän saakka olenkin syönyt kaksi veroa päivässä, syön tästä lähtien
vain yhden. Antakaa hallitsijoittanne panna kaikki voimansa liikkeelle
pahuuteen. Jos he vangitsevat teidät siksi, että te vastustatte heidän
mielivaltaansa, niin toiset täyttävät paikkanne. Jos he surmaavat
johtajanne, kohottaa Jumala teille toisen ja voimakkaamman johtajan.
Luvatkaa tässä vanhassa marttyyreille pyhitetyssä Colosseumissa, että
käyköönpä kuinka tahansa, te ette alistu vääryyteen.»
Rossin kasvoissa näkyi tuolla hetkellä melkein yliluonnollinen ilme.
Hän kohotti oikean kätensä päänsä yli ja huusi korkealla äänellä:
»Luvatkaa!»
Kansa lupasi sen kohotetuin käsin ja kovalla äänellä.
Rossi astui alas, ja kiihko oli ääretön. Tuo lukematon joukko näytti
voimakkaasti lainehtivalta mereltä. Rooman herkkäsydäminen kansa ei
voinut hallita tunteitaan.
Käsittämätön voima näkyi johtaneen heidät tänne, mutta he olivat
kuulleet toivon sanaa ja iloitsivat ja itkivät kuin lapset. Miehet
puristivat toistensa käsiä ja eräs köyhä nainen kiersi kätensä Roman
kaulaan ja suuteli häntä.
Joukko hälveni ja poistui laulaen. Rossi ja häntä ympäröivät ystävät
olivat menneet, kun Roma kääntyi lähteäkseen pois. Hänkin huomasi
itkevänsä ja laulavansa, vaikka toisesta syystä. Vaara oli ohi, kaikki
oli hyvin!
Mennessään erään pilarin ohi hän huomasi, että joku astui hänen
viereensä. Äkkiä hän kuuli äänen sanovan:
»Ette taida tuntea minua täällä pimeässä, Donna Roma?»
Se oli Charles Minghelli. Häntä oli käsketty pitämään huolta Donna
Romasta. Saako hän saattaa neidin kotiin?
»Ei kiitos», vastasi Roma ja ihmetteli itsekseen, ettei hän tuntenut
mitään vastenmielisyyttä.
Hänen sydämensä oli kevyt, suuri paino oli poistunut siitä, ja
hän tunsi myötätuntoisuutta kaikkea kohtaan. Kukkulalta hän löysi
ajurinvaunut, ja kun hän siinä ajoi alas leveätä katua, joka johtaa
menneiden vuosisatojen kaupungista elävien ihmisten kaupunkiin, kääntyi
hän katsomaan Colosseumiin. Se oli kuin unelmaa. Liikkuvat valot —
suuret varjot vanhoilla muureilla — vyöryvät ihmisjoukot — tuhansien
suiden eläköön-huudot. Mutta sähkövaunujen kilinä saattoi hänet
takaisin todellisuuteen, ja sitten hän huomasi, että lunta oli alkanut
sataa.
* * * * *
Bruno avasi käsivarsillaan tien Davido Rossille, ja he saapuivat
vihdoin kotiin.
»Täällä te olette, Jumalan kiitos!» sanoi vanha garibaldilainen
kohottaen lakkiaan.
»Te luulitte, että siellä ammuttaisiin», huusi Bruno, »mutta me toimme
hänet ihka elävänä kotiin.»
»Kiitos siitä Pyhälle Neitsyelle ja kaikille pyhille!» sanoi vanha
vaimo, ja sitten Rossi koetti vastata, mutta hänen äänensä oli aivan
sortunut ja hän saattoi kuiskata vain.
Elena seisoi Davido Rossin huoneen ovella kasvot kiihkeinä.
»Kaikki hyvin, Elena!» huusi Bruno portailta. »Oletteko nähneet
Giuseppea?» kysyi Elena.
»Giuseppea?»
»Minä avasin ikkunan katsoakseni, näkyikö teitä, ja samassa
silmänräpäyksessä hän hävisi. Tämmöisenä yönä ei ole hyvä kenenkään
olla kadulla.»
»Oliko hänellä vielä ne vaatteet yllään?» kysyi Bruno.
»Oli, ja nyt se paha poika on rikkonut lupauksensa ja hänen täytyy
saada vitsaa.»
Miehet katsoivat toisiinsa.
»Donna Roma?» sanoi Rossi.
»Minä menen katsomaan», sanoi Bruno.
»Kyllä minun täytyy hankkia vitsa», sanoi Elena.
»Välttämättä.»