Seuraava päivä koitti synkän pilvisenä, kylmä tuuli puhalsi vuorilta ja
etäältä kuului ukkosen jyminä. Siitä huolimatta väki, joka oli saapunut
Roomaan ottaakseen osaa Colosseumin kokoukseen, näkyi kuljeskelevan
kaduilla koko päivän. Aamusta alkaen kokoontui ihmisiä Piazza
Navonalle, missä he kyselivät Davido Rossia ja seisoivat suihkukaivojen
luona katsellen hänen ikkunoihinsa.
Vanhalla garibaldilaisella oli käsky sanoa kaikille, ettei Davido
Rossia saanut tavata, mutta väki ei valittanut. Loppumatta tuli ihmisiä
tuoden sanomia kaupungilta ja poistuen taas. Kanuunoita asetettiin
Piazza del Popololle. Sotamiehet ympäröivät Colosseumia. Jalkaväkeä
oli joka kadulla. Mitäpä siitä! »Hän tuntee omansa», sanoi väki eikä
pelännyt.
Päivän kuluessa joukot kasvoivat kasvamistaan. Kaikki julkiset torit
olivat täynnä kirjavaa, huonosti puettua, nälkäistä, mutta peloittavaa
joukkoa. Illempänä liikemiehet alkoivat sulkea oviaan, ja rykmentti
ratsuväkeä kulki pääkaduilla soittokunnan soittaessa kuninkaallista
marssia. Koko sillä ajalla kansa Piazza Navonalla värisi kylmästä, ja
liittyen lähemmäksi toisiaan pysyäkseen lämpiminä odottajat tuijottivat
Davido Rossin ikkunoihin ja huusivat ikävöiviä eläköönhuutoja.
Sillävälin tuo sankari, johon tuhannet silmät katsoivat, oli onneton
ja yksin. Hän tunsi kamalaa tuskaa nyt, kun aate oli toteutettava
käytännössä. Hän tahtoi asettaa sivistyneen ihmisen siveellisen
voiman sortoa ja vääryyttä vastaan, mutta vaara oli siinä, että
saattoi syntyä kahakoita ja verenvuotoa. Hän oli huutanut _rauhaa_,
mutta vastustuksessa on niin monta vaaraa. Pieni tyrkkäys tai riita
kadunkulmassa saattoi aikaansaada tiesi miten paljon vahinkoa. Se oli
sodan jättiläisleikkiä, jossa saattoi sekä voittaa että menettää, ja
kaikki oli sattuman varassa.
Mutta Davido Rossin sieluntuskalla oli toinenkin syy. Hän oli maannut
huonosti ja heti herätessään hän oli muistanut Romaa. Hellyyden ja
kuuman veren kuohun ohessa, kun hän ajatteli Roman suloista olentoa,
hänessä syntyi pelko, että hän kadottaa armaansa, jos tämä päivä
päättyy onnettomasti ja hänen elämänsä loppuu, elämä, joka vihdoinkin
oli avannut onnen ovet hänelle.
Sitten Roman edellisenä iltana antama kuvaus siitä, kuinka paroni
oli häntä kiusannut, sai uuden ja kamalamman muodon, ja Häntä poltti
salainen tuska, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hän
näki Roman ministerin vallassa, kun hän, Rossi, oli kaukana, ja tyttöä
kidutettiin, kiusattiin, koeteltiin, kunnes hänen tahtonsa oli murrettu
ja hän lopuksi antautui tuolle miehelle.
Hänen huuliltaan pääsi kirous, ja punainen hehku leimahti hänen
silmiensä edessä tuota ajatellessa, ja hän hyppäsi ylös äkkiä, aivan
kuin jotain hänen aivoissaan olisi murtunut. Hän tiesi varmaan
menetelleensä oikein ja hän aikoi jatkaa, tapahtuipa mitä tahansa.
Eikä hän saanut ajatella seurauksia enää, muutoin hänen hermonsa eivät
kestäisi.
Elena toi sisään kahvia. Tuo ujo olento katsoi häneen kosteilla
silmillään aivan kuin tahtoen puhua, mutta kun hän sanoi jotain, koski
se vain jokapäiväisiä asioita.
Bruno oli noussut vuoteeltaan valittaen päänkivistystä ja mennyt
työhönsä. Pikku Giuseppe oli ollut hyvin vallaton, ja Elena oli uhannut
antaa hänelle vitsaa.
Elenan isä oli ollut yläkerrassa sanomassa, että lukemattomat ihmiset
kysyivät Rossia, ja Elena tahtoi tietää, saisiko ketään päästää sisään.
»Sano hänelle, että tahdon olla aivan yksin tänään», sanoi Rossi, ja
sitten vieno ääni vaikeni ja ujo olento hiipi ulos syyllisen näköisenä.
Aivan kuin mies, joka on lähdössä vaaralliselle matkalle, Davido Rossi
uhrasi aamupäivän järjestääkseen asioitaan. Hän katseli kirjeitään ja
hävitti suurimman osan niistä. Roman kirjeet olivat vaikeat polttaa,
mutta hän luki jokaisen uudestaan aivan kuin kiinnittääkseen niiden
sanat ja hengen aivoihinsa, ja huoahtaen hän heitti ne sitten valkeaan.
Sitten hän otti puitteista sitoumuksen, joka riippui hänen vuoteensa
yläpuolella, ja poltti sen muiden yksityisten ja valtiollisten
paperiensa kanssa. Sen jälkeen hän kirjoitti lyhyen kirjeen Romalle ja
pisti sen taskuunsa pannakseen sen sitten postiin mennessään Piazzalle.
Vihdoin hän teki testamenttinsa ja pyysi Elenaa ja hänen isäänsä
todistamaan sen.
Kello oli nyt kaksitoista, ja Francesca, punainen huivi päässä, kantoi
sisään Davido Rossin aamiaisen. Vanha eukko katsoi häneen koomillinen
säälin ilme ryppyisissä kasvoissaan, ja Rossi tiesi, että Bruno oli
kertonut eukolle kaikki.
»Kas nyt, poikaseni. Pankaa pois paperinne ja pistäkää jotain sisäänne.
Ihmiset syövät hirsipuuhunkin mennessään.»
Aamiaisen jälkeen Rossi kutsui Giuseppen yläkertaan, ja pörröpäinen
pieni poika kannettiin sinne. Pojan kosteat silmät kimmelsivät ja pikku
huulet alkoivat hymyillä.
»Giuseppe on ollut paha poika, setä Davido», sanoi Elena, »hän tahtoo
välttämättömästi saada Donna Roman antaman puvun ylleen ja sanoo, että
hänen täytyy mennä ulos, koska nyt on hänen syntymäpäivänsä.»
»Itkeekö seitsenvuotinen mies?» kysyi setä Davido.
Silloin Giuseppe kuiskasi jotain setä Davidon korvaan, koko ajan
katsellen samalla äitiään, ja heti tuotiin pojan komea puku esille.
»Lupaathan, Giuseppe, ettet mene ulos tänään?»
Giuseppe puristi nyrkkinsä vasten silmiään ja mutisi jotain, joka oli
olevinaan myöntävä vastaus.
Mutta turhaan koetti Rossi saada tuskallisia ajatuksia hälvenemään.
»Miksette katso minuun, Davido-setä? Ettehän katso minuun ollenkaan?»
huusi Giuseppe, mutta yhä vain harhailivat Davido-sedän silmät sinne
tänne.
Kello neljä Bruno tuli kotiin näyttäen totiselta ja päättävältä.
»Minä olin pahasti humalassa eilen», sanoi hän, »mutta jos tänä iltana
ammutaan, aion olla siellä läsnä.»
Molempien miesten oli aika lähteä, ja kaikki saattoivat heidät ovelle.
»Hyvästi!» sanoi Rossi. »Kiitos kaikesta, mitä olette hyväkseni
tehneet, ja Jumala teitä siunatkoon! Pitäkää huolta pikku roomalaisesta
pojastani. Suutele minua, Giuseppe! Vielä kerran! Ja vielä viimeisen
kerran! Hyvästi!»
»Ah, Jumala on hyvä. Hän pitää huolta teistä, poikani», sanoi vanha
vaimo.
»Hyvästi, Davido-setä! Hyvästi, isä!» huusi pikku Giuseppe, ja
pikkuinen kimeä ääni oli viimeinen, minkä miehet kuulivat astuessaan
alas portaita.
Piazza del Popolo oli aivan täyteen ahdettu väkeä, ja se näytti
kahta vertaa suuremmalta kuin muulloin. Bruno raivasi kyynäspäillään
tien itselleen ja Rossille, kunnes he saapuivat obeliskin luo suuren
ympyrän keskelle. Obeliskin portaille oli asetettu tykkiväkeä, joka
kanuunoillaan saattoi ampua kolmelle pääkadulle, Corsolle, Ripettalle
ja Babuinolle, mitkä kaikki alkavat tästä keskipisteestä kuin viuhkan
sulat. Välittämättä sotamiehistä järjestäytyi väki riveihin kulkuetta
varten. Ave Marian kajahtaessa alkoi kansa astua järjestyksessä
Corsolle.
Bruno kulki ensin kantaen leveän rintansa nojassa lippua, jossa seisoi
»Ihmisten Tasavalta» ja sen alla »Anna meille tänä päivänä meidän
jokapäiväinen leipämme.» Muutaman sylen päässä seurasi aina toisia
lippuja, joissa nähtiin sanat: »Älkää vastustako pahaa», »Lähestyköön
sinun valtakuntasi», j.n.e., ja niiden yläpuolella klubien, seurojen
tai yhdistysten nimet, joiden nuo liput olivat. Rossi oli aikonut
astua heti Brunon jäljessä, mutta hän huomasi joutuneensa muutamien
puoluelaistensa keskelle. Yksi heistä oli Luigi Conti, toinen oli
Malatesta ja kolmas tohtori ja parlamentinjäsen. Ei ketään hallitsijaa
ikinä ole ympäröinyt huolellisempi vartioväki.
Yleisön sanattoman suostumuksen nojalla hevosliike kaduilla oli
kokonaan seisahtunut, ja kaupungin asukkaat olivat lähteneet katsomaan
kulkuetta. Pincion vuori oli täpösen täynnä katselijoita, ja jokainen
ikkuna ja parveke Corson varrella oli sulloutunut täyteen kasvoja.
Kaikki puodit olivat kiinni ja monet sen lisäksi varustetut telkeillä
ulko- ja sisäpuolelta. Jalkaväen rykmentti oli järjestetty riviin
pitkin katukäytävien syrjää, joten kansan täytyi kulkea kahden
pyssyrivin välitse. Kulkue kasvoi kasvamistaan kulkiessaan. Piazza
Colonnalla ryhmä parlamentinjäseniä tultuaan katsomaan kulkuetta
innostui ja astui itse riveihin. Piazza Venezialla joukko nuoria
ylioppilaita samoin liittyi kulkueeseen.
Kolonnassa, jossa ensin oli ollut neljä miestä vieretysten, oli Corson
lopussa kahdeksan vieretysten, eivätkä viimeiset vielä olleet lähteneet
Piazzalta. Ei kuulunut musiikin soittoa eikä laulua, mutta joskus alkoi
joku kulkueen etupäässä taputtaa käsiään, ja sitten kaikki yhtyivät
siihen, niin että se kuului pyssyjen paukkeelta pitkin katuja.
Sellaisia näytelmiä ei koskaan ennen oltu nähty Roomassa, tuossa
näytelmien kaupungissa, eikä Corsolla, missä paavin kulkue oli
marssinut punaiselta hohtavine kardinaaleineen ja piispoineen, ja
missä kuninkaat olivat kulkeneet loistavine seurueineen, koskaan
ollut katseltu tällaista joukkuetta. Lammasnahkoihin puettuja miehiä
verkapukuisten vieressä, pelagran ja malarian näännyttämiä kasvoja
terveiden ja punoittavien rinnalla.
Kapeita katuja myöten kansa kiersi Forumille, nykyisyyden elävästä
kaupungista menneisyyden kuolleeseen kaupunkiin, jossa oli autiota
ja hiljaista ja joka oli täynnä katkenneita patsaita, murtuneita
kapiteeleja, kaivoja ja vesijohtoja hujan siellä täällä, niinkuin
aikojen maanjäristys ne oli jättänyt. Sieltä joukko jatkoi matkaansa
Titus-kaaren ohi kokouspaikalle Colosseumiin.
Koko ajan Rossin katse oli hermostuneesti harhaillut ympäri.
Kulkiessaan alas Corsoa oli hän hämärästi tuntenut monen silmän
tuijottavan häneen ikkunoista ja parvekkeilta. Hän koetti pysyä tyynenä
ja jäykkänä, mutta pelko oli tukahduttaa hänet ja hän rukoili itsekseen
Jumalaa estämään onnettomuuksia ja verenvuotoa. Hän rukoili myöskin
rohkeutta itselleen tuntien itsensä syylliseksi pelkuriksi. Hänen
kasvonsa olivat kalman kalpeat, sisäinen tuli näytti hävittävän kaiken
tunnon, ja hän kulki kuin unessa.
Joskus joku puhutteli häntä. »Tämä on ihmeellistä», sanoi joku, ja
toinen virkkoi, että tämä vielä »kirjoitetaan historian lehdille».
Davido Rossi tuskin kuuli heitä. Ainoa, jota tuo kiihoittava
mielenosoitus ei innostuttanut, oli juuri se mies, joka oli kaiken sen
pannut alkuun. Mutta vaikka pelko vaivasi häntä, vahvisti häntä se
tuli, joka paloi hänen sisässään.
»Jos Rossi puhuu tänään», sanoi joku, »niin ei yksistään Rooma häntä
kuuntele».