Sanomalehtitoimiston tunnelma silloin, kun lehti juuri on
menemäisillään painoon, on samanlainen kuin tunnelma höyrylaivalla
juuri yön alkaessa. Jos kaikki on kunnossa, käyvät asiat säännöllistä
ja unista kulkuaan kuin höyrykoneen yksitoikkoinen jyskytys alhaalla,
mutta jos jotain tavatonta tapahtuu ulkona, purkautuu ilmaan jos
jonkinlaisia virtoja ja tuntuu kuin paha onnettomuus uhkaisi jossakin,
eikä tuo tunne katoa ennenkuin aamun sarastaessa tai sataman näkyessä.
_Koiton_ toimisto kello yhdeksän aikana tänä iltana oli täynnä sähköä.
Yksi arkki oli jo painossa, ja kone alakerrassa oli kovassa työssä.
Ensimmäisen kerroksen konttoriin tuli ja sieltä meni väkeä yhtämittaa,
ja askeleet latomahuoneitten portaissa kajahtelivat kuin vasaran
säännöttömät iskut.
Päätoimittajan huoneen ovi avautui yhtämittaa, kun reporttereita,
sähkösanomantuojia ja korrehtuuripoikia syöksyi sisään tuoden
paperikääröjään aputoimittajan pöydälle.
Davido Rossi seisoi pöytänsä ääressä huoneen toisessa päässä. Hän
oli nyt viimeistä iltaa _Koiton_ toimittajana, ja koko toimituskunta
osoitti monella tavoin osanottoaan sitä miestä kohtaan, joka oli luonut
koko lehden ja jonka nyt oli pakko luopua siitä.
Yksitellen he tulivat kysymään neuvoa tai kuulemaan hänen viimeisiä
käskyjään. Hän hymyili heille väsynyttä, ystävällistä hymyään, mutta
näkyi tuskin huomaavan heidän kohteliaisuuttaan. Hänen tukkansa oli
hiukan epäjärjestyksessä, hänen kravattinsa oli auennut solmustaan ja
hän näytti hyvin hajamieliseltä.
_Koiton_ toimiston kiihtynyt mieliala oli saanut alkunsa ulkona
syntyneestä liikkeestä. Koko kaupunki oli kuohuksissa, ja alituiseen
tuli ihmisiä, myrskyisten päivien luomia tilapäisreporttereita, tuomaan
illan viimeisiä uutisia toimittajalle. Taas saapui junan täysi väkeä
Milanosta! Toinen juna Bolognasta ja Carrarasta! Myrsky kiihtyi! Kohta
oli sodan jyske kuuluva! Kasvot hehkuivat ja äänissä oli voitonriemua.
He puhuivat kovalla äänellä, jotta heitä kuultaisiin huolimatta
koneiden jyskeestä, joka pani seinät vavahtelemaan kuin laivan kyljet
meressä.
Davido Rossiin ei heidän ilonsa tarttunut. Hänen kasvonsa synkistyivät
synkistymistään uusien sanomien saapuessa. Tuo kansan kruunaamaton
johtaja oli onneton ja ymmällä nyt, kun kansa oli täynnä toiveita ja
unelmia. Hän koetti kirjoittaa viimeisen sanottavansa väelleen, mutta
ei saanut sitä syntymään siksi että hänen oma mielensä oli sekava.
»Roomalaiset», kirjoitti hän ensin, »teidän hallitsijanne aikovat
sortaa teidän kokoontumisoikeuttanne, eikä teillä ole mitään, millä
voisitte vastustaa heidän sotamiestensä pyssyjä ja painetteja, muuta
kuin omat paljaat rintanne. Vähätpä siitä! Viisikymmentä, sata,
viisisataa teistä ehkä kaatuu ensi laukauksesta, mutta silloin
on voitto meidän! Italian vanhoillinen hallitus — koko Euroopan
vanhoilliset hallitukset — kukistuvat maailman vihan painosta.»
Ei, se ei käy päinsä! Hänellä ei ole oikeutta johtaa kansaa varmaan
kuolemaan, ja hän repi rikki kirjoituksen ja alkoi uudestaan.
»Roomalaiset», kirjoitti hän toisen kerran, »kun parannuksia ei voi
aikaansaada ilman verenvuotoa, ei niiden aika vielä ole käsissä,
ja uljaan, rauhallisen kansan velvollisuus on odottaa luonnonlain
hiljaista vaikutusta ja siveellisten voimain mahtavaa apua. Siitä
syystä minä vielä yhdennellätoista hetkellä pyydän teitä vaimojenne ja
lastenne nimessä luopumaan vastustuksestanne, alistumaan hirmuvaltaan,
jättämään mielenosoitukset, joita voitte panna toimeen ainoastaan
henkenne uhalla, ja rukoilemaan Jumalaa osoittamaan teille toisen tien,
jotta maailma saisi kuulla teidän tuskanhuutonne.»
Se oli mahdotonta! Kansa luulisi häntä pelkuriksi, ja otollinen hetki
olisi menetetty.
Yksi ainoa mies _Koiton_ toimistossa oli aivan ulkopuolella
sähkövirtoja. Se oli entinen päiväapulainen, jonka omistajat olivat
määränneet Rossin seuraajaksi ja joka nyt kulki silkkihattu päässä
tarkastellen kaikkia ja antaen pyytämättä neuvojaan. Huomenna kaikki
oli muuttuva. Silloin _Koiton_ vastustava politiikka oli muuttuva
nöyräksi hallituksen puoltamiseksi eikä kadun ryysymekkoja enää
suvaittaisi näiden seinien sisässä.
Davido Rossi repi rikki toisen kirjoituksensa, kun tuo henkilö tuli
ilmoittamaan, että eräs neiti kysyi toimittajaa.
»Pyytäkää häntä yksityiseen vastaanottohuoneeseen», sanoi Rossi.
»Mutta sallitteko minun huomauttaa», sanoi mies, »että siihen nähden
kuka tuo neiti on, olisi parempi tavata hänet jossakin muualla.»
»Pyytäkää hänet yksityiseen vastaanottohuoneeseen, herra», sanoi Rossi,
ja mies kohautti olkapäitään ja poistui.
Kun Davido Rossi avasi oikealla kädellä olevan pienen huoneen oven,
kuuli hän hiljaista kahinaa koridorista, ja hetken perästä Roma oli
hänen sylissään. Hän oli kalpea ja hermostunut ja puhkesi hetken
kuluttua itkuun.
»Armas», sanoi Rossi puristaen hänen päätään rintaansa, »mitä on
tapahtunut? Kerro!»
Hän suuteli Roman käsiä ja tukkaa, ja vähän ajan perästä Roma kohotti
päätään ja heidän huulensa yhtyivät.
»Joku on peloittanut sinua. Sinä näytät levottomalta.»
»Eipä ihme», sanoi Roma, ja hän kertoi sitten lyhyesti Palazzo Braschin
tapahtumista ja päätöksistä, joita siellä tehtiin.
Colosseumin kokouksessa tulee varmaan syntymään meteliä, sillä hallitus
itse aiheuttaisi sen, jos tarvittiin. Tarkoitus oli surmata Davido
Rossi eikä kansaa, ja jos hän viipyy Roomassa huomisiltaan asti, on
hänen mahdoton päästä pakoon.
»Oma armaani», sanoi Roma, »sinun täytyy paeta. Sinä olet se uhri, jota
kaikki nuo valmistukset tarkoittavat — sinä, sinä, eikä kukaan muu — ja
siksi tulin varoittamaan sinua.»
Roma oli kauhun vallassa ja hänen huulensa värisivät, mutta Davido
Rossin kasvot kirkastuivat Roman puhuessa, ja kun tyttö lopetti,
suuteli Rossi häntä.
»Tuo on paras uutinen moneen päivään», sanoi hän. »Jos minä olen ainoa,
jota vaara uhkaa...»
»Vaara! Armas, etkö ole ymmärtänyt? He tahtovat sinun henkeäsi, ja
sinun täytyy paeta, ennenkuin on liian myöhäistä.»
»Se on nyt jo myöhäistä», vastasi Davido Rossi.
»Huomenna tähän aikaan on myöhäistä, sillä kaikki portit suljetaan
eivätkä junat saa lähteä kaupungista. Sinun täytyy lähteä tänä iltana.
Huomenna on liian myöhäistä.»
Davido Rossi veti pois Roman toisen valkoisen hansikkaan ja suuteli
hänen sormensa päitä. »Rakkaani», sanoi hän, »vaikkei minulla olisi
mitään muuta ajateltavaa, niin luuletko, että lähtisin pois ja
jättäisin sinut tänne? Juuri niin eräs henkilö toivoi minun tekevän,
kun hän salli sinun kuunnella kaikkia noita valmistuksia. Mutta hän
erehtyi. Se on mahdotonta. Minä en voi enkä tahdo jättää sinua.»
Roman kalpeat kasvot punastuivat äkkiä, ja hän kiersi molemmat kätensä
Rossin kaulaan.
»Hyvä on», sanoi hän, »minä lähden kanssasi.»
»Armas!» huudahti Rossi puristaen Roman rintaansa vasten. »Mutta ei! Se
on myöskin mahdotonta. Meitä ei voida vihkiä ennenkuin kymmenen päivän
perästä.»
»Vähätpä siitä! Minä lähden ilman sitä.»
»Ilman vihkimistä?»
»Miksikä ei?»
»Mutta ajattele, minkä nimen jättäisit jälkeesi.»
»En välitä siitä. Ja jos eräs henkilö luulee, että välittäisin ihmisten
puheista, niin hän erehtyy siinäkin.»
»Oma rakkaani, et tiedä mitä puhut. Sinä olet liian hyvä, liian
puhdas...»
»Oh, älä puhu noin. Meidän vihkimisemme on ainoastaan meitä itseämme
varten, ja jos me tahdomme olla ilman sitä...»
»Armas, puhdas tyttöni!»
»Minä en voi kuulla sinun puhuvan noin», sanoi Roma. Ja vetäen pois
kätensä Rossin kaulasta hän peitti korvansa niillä.
Rossi puristi häntä lähemmäksi itseään ja sanoi:
»Rakkaimpani, minä tiedän mitä ajattelet, mutta niin ei saa tapahtua.»
»En kuule ollenkaan mitä puhut», sanoi Roma painaen käsillään korviaan.
»Olen nainen ja kumminkin olen valmis lähtemään — vaikka nyt heti — —
ja ellet sinä ota minua, uskon että sinä rakastat muuta enemmän kuin
minua.»
»Rakas, älä saata minua kiusaukseen. Jos tietäisit kuinka vaikeata
minun on... mutta ennen kuolisin...»
»En tahdo, että kuolet. Sitähän juuri tahdon estää. Tahdon että elät,
ja olen valmis panemaan alttiiksi kaikki — kaikki...»
Roman lämmin, suloinen ruumis värisi hänen sylissään, ja Rossin sydän
löi rajusti.
»Ei, ei, ei!» huusi hän. »Rakastan sinua liian paljon. Ajattele! Isäsi
pyysi minua pelastamaan sinut uhkaavasta vaarasta, ja nyt minä...
Taivas varjelkoon! En tahdo enkä voi!»
Roma vapisi ja peitti kasvonsa Davido Rossin rintaa vasten.
»Armas», kuiskasi Rossi, »sinä olet niin hyvä, niin puhdas, niin ylevä,
ettet ymmärrä kuinka pahat kielet pitelevät naista, joka on uljas ja
uskollinen. Mutta minun täytyy muistaa äitiäni — ja jotta isäsi voisi
rauhassa nukkua haudassaan...»
Hänen äänensä murtui, ja hän vaikeni. Roma hengitti syvään ja piteli
kiinni Davido Rossista aivan kuin peläten kaatuvansa.
»Katso kuinka paljon sinua rakastan», kuiskasi Rossi taas, »kun ennen
menetän sinut kuin annan sinun alentua omissa silmissäsi... Ja ajattele
kansa-raukkaani! Kansa-raukkaani, joka luottaa minuun ja pitää minusta
paljon enemmän kuin ansaitsen. Minä kutsuin heitä, ja he tulivat.
He ovat täällä nyt kymmenin tuhansin. Ja he ovat täällä huomennakin
huolimatta siitä, missä minä olen. Pitääkö minun luopua heistä vaaran
hetkellä ajatellen omaa turvallisuuttani, omaa onneani? Ei. Ethän tahdo
sitä! Tunnen sinut liian hyvin. Roma! _Minun_ Romani!»
Roma kohotti päätään hänen rinnaltaan. »Olet oikeassa», sanoi hän,
»sinun täytyy jäädä tänne.»
»Se on hyvä!»
»Minua hävettää. Aivan äskettäin puhuin sinulle, kuinka vaimon tulee
olla miehensä ystävä, ja nyt...»
»Oma suloinen tyttöni!»
»Voitko antaa minulle anteeksi, että säikähdin heti ensi vaaran
uhatessa ja neuvoin sinua pakenemaan?»
»Rakastan sinua aina senkin tähden.»
»Etkä ajattele pahaa minusta, vaikka ehdotin, että läksisin kanssasi?»
»Rakastan sinua senkin tähden.»
»Minun täytyy olla rohkea», sanoi hän ojentautuen ylpeästi, vaikka
hänen huulensa vavahtivat, ääni värisi ja silmät kostuivat. »Naisen
täytyy olla rohkea, jos hän on sellaisen miehen vaimo, jolla on
miehen työ tehtävänä tässä maailmassa ja suuri ja jalo velvollisuus
täytettävänä.»
»Oma uljas tyttöni!»
»Minä en voi päättää, oletko oikeassa vai väärässä, mutta jos sydämesi
käskee sinua tekemään niin, niin sinun _täytyy_ totella sitä, ja minun
täytyy olla sinun soturisi, joka odottaa kapteeninsa käskyä.»
»Sinä uljas tyttöni!»
»En ole turhaan isäni tytär. _Hän_ pani alttiiksi kaikki, ja minä
tahdon tehdä samoin, ja jos minulle huomenna kerrotaan, että sinä...
että sinä... että olet...»
»Älä puhu, armas!»
Roman kasvot olivat vaipuneet taas Davido Rossin rinnalle, mutta kohta
hän kohotti päänsä ja hänen silmänsä loistivat.
»Se on oikein! Kuinka kaunis sinä olet, Roma, kun hymyilet! Tiedätkö,
Roma, mitä aion tehdä, kun tämä kaikki on ohi? Aion käyttää koko
elämäni saadakseni sinut aina hymyilemään.»
Roma suuteli häntä äkkiä ja vetäytyi sitten pois hänen syleilystään.
»Nyt minun täytyy mennä. Olen viipynyt liian kauan. En kai näe sinua
ennen kokousta, mutta en kumminkaan sano hyvästi pitkäksi aikaa.»
»Minun oma uljas tyttöni!»
»En ajatellut sitä. Nyt tiedän mitä teen.»
»No mitä?»
»Älä kysy.»
»Mitä se on?» kysyi Rossi ja laski kätensä Roman käsivarrelle.
»Kaikki on hyvin. Älä näytä noin säikähtyneeltä. En aio surmata
itseäni. Anna minun mennä nyt.»
Roma avasi oven.
»Tule luokseni huomis-iltana — odotan sinua», kuiskasi hän ja
huiskuttaen hansikastaan Rossille Roma poistui huoneesta.
Rossi seisoi hetken miettien, mitä Roma aikoi tehdä, mutta sitten hän
palasi kirjoituspöytänsä luo. Hänen seuraajansa oli siellä happamen ja
suuttuneen näköisenä.
»Herra Rossi», sanoi hän, »tänä iltana minulle kerrottiin
sanomalehtiklubissa, että viranomaiset etsivät sopivaa syytä, jonka
nojalla voisivat lakkauttaa tämän lehden. Ja katsoen siihen suhteeseen,
jossa äskeinen neiti on sisäasiainministeriin ja koska urkkijoita on
kaikkialla...»
»Kuunnelkaa tarkkaan mitä sanon, herra», keskeytti Rossi hänet. »Kun te
otatte haltuunne sen paikan, joka nyt on minulla, voitte tehdä niinkuin
haluatte, mutta tänään minä olen käskijänä ja johdan lehteä oman
mieleni mukaan.»
»Jos kumminkin sallitte minun sanoa...»
»En sanaakaan!»
»Sallikaa minun olla itsepäinen...»
»Paikalla ulos tästä huoneesta!»
Kun mies oli mennyt, kirjoitti Rossi kolmannen ja viimeisen julistuksen
kansalle:
»_Roomalaiset!_ — Älkää peljätkö! Älkää antako hallituksen varustuksien
säikähdyttää teitä! Uskokaa miestä, joka ei koskaan ole teitä pettänyt
— sotamiehet eivät ammu kansaa! Älkää rikkoko lakia. Älkää hyökätkö
vihollisten kimppuun. Älkää tuottako vahinkoa omaisuudelle. Ennen
kaikkea, älkää tuottako vahinkoa kenenkään hengelle. Älkää ruvetko
käyttämään ruumiillista voimaa. Jos joku alkaa käyttää väkivaltaa,
pitäkää häntä vihollistenne kätyrinä ja älkää välittäkö hänestä sen
enempää. Olkaa uljaita, olkaa rohkeita, olkaa kärsivällisiä, niin
voitte huomisiltana kohottaa huudon, joka on kaikuva yli koko maailman.
Roomalaiset, muistakaa isiänne ja olkaa suuret!»
Rossi oli ojentamaisillaan tuon käsikirjoituksen aputoimittajalle,
jotta tämä lähettäisi sen yläkertaan, kun yhtäkkiä tuntui kuin koko
maailma olisi seisahtunut. Kone alakerrassa lakkasi jyskyttämästä.
Syntyi hetken äänettömyys aivan kuin laivalla, missä höyrykone äkkiä
seisahtuu, ja sitten kuului pelokkaita ääniä ja nopeita askelia. Joku
juoksi koridorissa ja koputti kiihkeästi ovea.
Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi aukeni ja neljä miestä astui sisään.
Yksi heistä oli tarkastaja, toinen osakas ja kaksi muuta olivat
poliiseja, joilla oli yllään tavalliset puvut.
»Sanomalehti on otettu takavarikkoon», sanoi tarkastaja Davido
Rossille. Ja kääntyen yhteen seuralaisistaan hän lisäsi: »Mene
yläkertaan ja pidä huolta ladelman hävittämisestä.»
»Ei kukaan saa poistua rakennuksesta», sanoi sitten eräs miehistä.
»Mikä tämä on?» sanoi muuan poliiseista ottaen julistuksen Rossin
kädestä ja alkaen lukea sitä.
Samassa uusi toimittaja syöksyi huoneeseen kasvot hehkuen.
»Minä vaadin saada nähdä luettelon takavarikkoon otetuista esineistä»,
huusi hän.
»Saatte nähdä sen poliisitoimistossa», sanoi tarkastaja.
»Onko tarkoituksenne sanoa, että me olemme kaikki vangitut?»
»Ei kaikki. Herra Rossi on parlamentinjäsenenä vapaa poistumaan.»
»Sitä minä arvelinkin», sanoi uusi toimittaja ivallisesti. Ja kääntyen
Rossiin katkerasti hymyillen hän lisäsi: »Mitä minä sanoin? Onko
ennustukseni toteutunut kyllin nopeasti mielestänne?»
Tarkastaja apulaisineen avasi toimittajan pöydän ja haki esiin siellä
säilytetyt paperit, kun Davido Rossi pani hatun päähänsä ja läksi
kotiinsa.
Asuntonsa ovella hän tapasi vanhan garibaldilaisen odottamassa hyvin
kiihoittuneena.
»Vanha John on ollut täällä, herra», sanoi hän. »Hänellä oli jotain
kerrottavaa teille. Ei sanonut sitä minulle. Mutta Bruno sai hänet
sanomaan sen vihdoinkin. Se oli kai jotain vakavaa, sillä Bruno
on juonut siitä lähtien. Tuolla hän on kahvilassa. Lähetän hänet
luoksenne.»
Puolen tunnin perästä Bruno hoiperteli Rossin huoneeseen. Hänen
kasvoissaan oli surullinen ilme, ja hänen teki nähtävästi mieli panna
kätensä Rossin kaulaan ja itkeä.
»Tiedättekö», mutisi hän epäselvästi. »Vanha Vampyyri on roisto! Vanha
John — muistattehan — niin — vanha John kuuli sen pojanpojaltaan, joka
on salapoliisi, että jos te menette Colosseumiin huomenna...»
»Tiedän kaikki, Bruno. Mene nyt maata.»
»Enkä mene», mutisi Bruno. »Te ette ymmärrä. He ampuvat teidät. Se oli
niin, että vanha John — vanha John...»
»Kyllä tiedän, Bruno. Mutta minä menen sinne kumminkin.»
Bruno koetti taistella humalaa vastaan ja sanoi: »Te ette tahtone
sanoa, että menette sinne ammuttavaksi..»
»Sitä juuri tahdon sanoa, Bruno.»
Bruno rupesi nauramaan. »Sehän nähdään... mitä piruja... te ette
mene... sen minä sanon, että...»
»Sinä olet humalassa, Bruno. Mene nukkumaan.»
Humalaisen silmät värähtivät, ja suru muuttui raivoksi. »Minäkö
nukkumaan? Minä panen teidät nukkumaan, sen teen!»
Ja ojentautuen suoraksi Bruno marssi ulos huoneesta.
* * * * *
Paroni Bonelli Piazza Leonen varrella olevassa palatsissaan nousi
yksinäisestä päivällispöydästään, kun Felice astui sisään ja ojensi
hänelle kirjeen Romalta. Siinä seisoi:
»Täten ilmoitan Teille, että aion mennä Colosseumin kokoukseen
huomenna. Näin ollen tiedätte nyt jo edeltäkäsin, että jos sotamiehet
ampuvat kansaa tai heidän johtajaansa, ampuvat he samalla minut.»
Kun paroni katseli kirjettä lampun punaisen varjostimen alla, saivat
hänen jäykät kasvonsa innostuneen ilmeen.
»Hän on mainio! Tuo nainen on mainio! Maksaa vaivaa taistella hänen
tähtensä loppuun asti.»
Sitten hän käski Felicen heti soittamaan commendatore Angelellille ja
pyytämään, että Minghelli viipymättä lähetettäisiin paronin puheille.