Roma meni makuuhuoneeseensa, kun paroni jätti hänet, ja viipyi siellä
myöhään iltaan. Huolimatta rohkeasta käytöksestään hän vapisi pelosta
ja katumuksesta. Hän ei koskaan ennen ollut ymmärtänyt Davido Rossin
vaaraa niin hirvittävän selvään ja käsittänyt omaa suhdettaan häneen
niin välittömästi.
Oliko hänen velvollisuutensa tunnustaa Davido Rossille, että hän oli
heidän tuttavuutensa alussa aikonut pettää hänet? Siten vain hän
saattoi olla uskollinen rakkaudelleen ja ansaita hänen luottamuksensa.
Mutta miksi hänen pitäisi tunnustaa? Tuo inhottava ajatus oli kadonnut.
Jotain suloista ja hellää oli tullut sen sijaan. Tunnustaminen nyt
olisi julmaa. Se järkyttäisi Davidon kaunista luottamusta Romaan.
Mutta ne siemenet, joita Roma oli kylvänyt, alkoivat itää. Ne
saattoivat puhjeta esiin missä tahansa ja tukehduttaa elämän, joka oli
Romalle kalliimpi kuin hänen omansa. Jumalan kiitos, että vielä oli
mahdotonta vahingoittaa Davido Rossia ilman hänen, Roman, apua. Mutta
he saattoivat murtaa hänen tahtonsa ja pakottaa hänet auttamaan heitä,
ellei laki voinut suojata häntä. Jos hän oli naimisissa Davido Rossin
kanssa, ei mikään laki Itäliassa voinut pakottaa häntä todistamaan
miestään vastaan.
Mutta jos Rossi epäröisi jostakin syystä, jos hän viivyttäisi heidän
avioliittoaan, jos hän vastaisi kieltävästi tuohon kirjeeseen, jossa
Roma oli luopunut kaikesta turhasta häveliäisyydestä ja pyytänyt
häntä kiirehtimään heidän liittoaan — mitä sitten? Kuinka hän saattoi
selittää, mikä vaara Davido Rossia uhkasi? Kuinka hän voisi sanoa,
että Davido Rossin täytyy ottaa hänet vaimokseen ennenkuin parlamentti
hajaantuu, sillä muutoin käytettäisiin häntä, Romaa, välikappaleena,
jolla Davido Rossi erotettaisiin parlamentin jäsenyydestä ja ehkä
syöstäisiin vankilaankin? Kuinka hän saattaisi sanoa: »Minä olin
Delila. Minä läksin sinua pettämään, ja ellet ota minua vaimoksesi, en
voi sinua pelastaa!»
Iltapäivä oli kulunut pitkälle, Roma ei ollut syönyt mitään aamusta
lähtien ja nyt hän makasi kasvot pielusta vasten vuoteellaan, kun äkkiä
kuului koputus ovelle.
»Ateljeessa työskentelevä mies pyytää saada tavata teitä», sanoi Felice.
Siellä oli Bruno sunnuntaipuvussa ja pikku Giuseppe, joka tänään oli
enemmän kuin ennen pienen jalopeuran poikasen näköinen.
»Kirje häneltä, neiti», sanoi Bruno.
Se oli Rossilta. Roma otti sen muistamatta edes tervehtiä ja meni
makuuhuoneeseensa. Mutta kun hän palasi hetken kuluttua, olivat hänen
kasvonsa muuttuneet. Pilvet olivat haihtuneet ja entinen iloisuus
palannut. Vilkas, iloinen ilme loisti niistä, kun hän kiirehti
vastaanottohuoneeseen, ja ilma tuntui olevan täynnä raikkautta ja onnea.
»Hyvä on», sanoi hän. »Sanokaa herra Rossille, että odotan häntä
kohta... tai ei pidä sanoa sitä... sanokaa, että koska hänellä on
niin kovin paljon työtä, ei hänen pidä pitää sitä välttämättömänä...
Oh, sanokaa aivan mitä tahdotte», sanoi hän, ja valkoiset hampaat ja
säteilevät silmät hymyilivät.
Bruno, joka ei ollenkaan ollut kohottanut nyrpeätä naamaansa ja
pörröistä päätänsä, sanoi:
»Hänellä on kyllä paljon puuhaa nyt, kun tuo suuri kokous on
keskiviikkona, jolloin hänen huoneensa portaat ovat yhtä täynnä väkeä
kuin Santa Scala.»
»Vai on pikku Giuseppe vihdoinkin tuotu minua tervehtimään», sanoi Roma.
»Hän on kiusannut minua tuomaan hänet tänne siitä saakka, kun
lupasitte, että hän saisi ruveta teidän ovenvartijaksenne kerran.»
»Juuri niin. Herrojen pitää käydä tervehtimässä neitosia, eikö niin,
Giuseppe?»
Ja poika, joka oli piilottanut pyöreän päänsä isänsä taakse, pisti
esiin kasvonsa, jotka loistivat ilosta.
»Kuulepas», sanoi Roma iskien silmää. Soittokunta kulki juuri piazzan
yli mennessään pois Pincion puutarhasta. »Mennäänpäs katsomaan niitä»,
jatkoi Roma ja ottaen kiinni Giuseppen kädestä vei hän hänet kammioonsa
ja asetti hänet seisomaan kirjoituspöydälle ikkunan eteen.
»Se on kuninkaallinen marssi, eikö niin, Giuseppe? Tunnethan sinä
kuninkaallisen marssin? Tietysti. Ja katsopas nyt kansaa ja pappeja ja
munkkeja ja ylioppilaita ja ajoneuvoja ja koiria ja moottorivaunuja ja
lapsia ja lastenhoitajia ja pikku tyttöjä ja poikia. Se on komeata!
Mutta katsopas, tunnetko sinä kuka _tuo_ on — tuo herra tuossa
veistokuvassa?»
»Setä Davido», sanoi poika.
»Mikä viisas pikku poika sinä olet, Giuseppe.»
»Ei tarvita paljonkaan viisautta tuon tuntemiseen», sanoi Bruno ovelta.
»Se on mainio! Ihmeellinen! Ja se sulkee suun niiltä kirotuilta...
anteeksi, neiti, anteeksi.»
»Ja Giuseppe aikoo yhä vielä ovenvartijaksi?»
»Vallan vakavasti. Hän vakuuttaa, ettei hän vaihtaisi sitä virkaa
kuninkaankaan virkaan.»
»Se on oikein! Mennäänpäs nyt katsomaan emmekö löytäisi mitään tälle
tulevalle ovenvartijalle! Tulepas tänne, Giuseppe. Autapas nyt minua
vetämään auki tuo laatikko. Yksi — kaksi — kolme! Siinä se on!»
Laatikossa oli suuri pahvikotelo, ja Giuseppen silmät säikkyivät kuin
mustat helmet.
»Mitähän tuossa kotelossa lie, Giuseppe? Voitko arvata? — No, kuulepas
nyt. Mistä pitäisit eniten, ovenvartijan hatusta, takista vai
kultatupsuisesta sauvasta?»
Pojan kasvot, jotka olivat tähän asti loistaneet, synkistyivät ja
kirkastuivat vuoroon, kun tuo vaikea vaali oli tehtävä. Vihdoin hän
katsoi Brunoon apua hakien.
»Valitse nyt — mistä?»
Mutta Giuseppe hiipi isänsä luo ja kuiskasi jotain, jota Roma ei voinut
kuulla.
»Mitä hän sanoo?»
»Hän sanoo, että keskiviikkona on hänen syntymäpäivänsä», sanoi Bruno.
»Hyvänen aika! Silloin hänen pitää saada ne kaikki», sanoi Roma, ja nyt
alkoivat Giuseppen jalatkin tanssia.
Nauhat katkaistiin, kotelo avattiin, ja sieltä vedettiin esille komea
hattu ja takki ja sauva, ja sitten puettiin koko komeus Giuseppen ylle.
Kesken kaikkea Roman musta koira tuli haukkuen sisään, ja kun Giuseppe
marssi kammiosta vastaanottohuoneeseen, hyppeli koira haukkuen hänen
jälessään.
»Rakas pikku poika!» sanoi Roma katsellen lasta, mutta Bruno, joka
istui pää kumarassa, vastasi vain huoahtaen.
Roma katsoi häneen ja huomasi nyt, että Brunon yksinkertaiset kasvot
näyttivät hyvin huolestuneilta. Niiden ilme oli melkein naurettavan
juhlallinen, ja hänen silmänsä olivat kosteat ja himmeät.
»Mitä nyt, Bruno?» kysyi Roma.
Bruno pyyhkäisi silmiään takkinsa hihalla ja sanoi kiihkeästi:
»Mitäkö nyt? Petosta — petosta, joka turmelee hyvän naisen maineen —
siinä kaikki. Eräs mies, joka on vuosikausia syönyt teidän leipäänne,
on valehdellut teistä, ja hän on konna ja kirottu ilkiö ja minä
tahtoisin potkaista hänet ulos tästä talosta.»
»Kuka tuota kaikkea on tehnyt, Bruno?»
»Minä itse! Minä juuri kerroin herra Rossille kaikki ne juorut, jotka
saattoivat hänet puhumaan teitä vastaan silloin paavin juhlapäivänä, ja
kun te pyysitte häntä tulemaan tänne, varoitin häntä ja sanoin, että te
aiotte kostaa hänelle nyt.»
»Niinkö sanoit, Bruno?»
»Niin juuri.»
»Ja mitä herra Rossi sanoi?»
»Mitäkö sanoi? Kumma ettei hän tappanut minua. 'Hän on hyvä nainen',
sanoi hän, 'ja jos olen koskaan sanonut muuta, otan kaikki sanani
takaisin ja häpeän'.»
»Niinkö hän sanoi?»
»Niin. Mutta piru oli minussa enkä minä uskonut häntä. Vielä eilen
pyysin häntä pysymään poissa teidän vastaanotostanne, sillä minä olin
nähnyt teidän veistokuvanne sinä aamuna, jona aloititte sen, ja se oli
irvikuva hänestä ja tarkoitti Juudasta.»
»Ja mitä herra Rossi sanoi siihen?»
»'Bruno', sanoi hän, 'jos Donna Roma olisi käyttänyt minua vaikkapa
itse paholaisen mallina, luottaisin häneen sittenkin.' Ja nyt te
keräätte kuumia hiiliä pääni päälle, enkä minä voi enkä tahdo sitä
kestää.»
Roma, joka oli kääntynyt ikkunaan, huokasi ja sanoi: »Kaikki on
päättynyt hyvin, Bruno. Ellet sinä olisi puhunut minusta herra
Rossille, ei hän olisi puhunut minusta piazzalla emmekä me koskaan
olisi tavanneet toisiamme emmekä olisi tulleet ystäviksi. Ja lopussa
kiitos seisoo, Bruno.»
»Ehkä, mutta ihmetyö ei tee pyhimykseksi, eikä teidän pidä suvaita
minua enää palveluksessanne.»
»Tarkoitatko, että minun pitäisi erottaa sinut?»
»Tarkoitan.»
»Bruno», sanoi Roma, »minulla on paljon huolia juuri nyt ja kohta
minulla luultavasti on niitä vielä enemmän. Minä tulen köyhäksi, ja
viholliseni ovat julmia ja säälimättömiä. En tiedä kuinka kauan voin
pitää sinua palveluksessani, mutta minä tarvitsisin sinua ystävänä, ja
jos nyt jätät minut...»
»Oh, jos te puhutte noin, neiti, en koskaan jätä teitä, ja mitä
vihollisiinne tulee, niin...»
Bruno kääri oikean käsivartensa hihan ylös, kun samassa Giuseppe
koirineen tuli sisään. Roma otti heidät vastaan iloisesti huudahtaen ja
sitten seurasi iloinen puhelu ja nauru. Vihdoin riisuttiin Giuseppen
komea puku, pahvikotelo sidottiin kiinni, ja Bruno sekä Giuseppe
tekivät lähtöä.
»Tulethan takaisin, Giuseppe?» kysyi Roma, ja pojan silmät loistivat.
»Tuo pikku mies on kai hyvin kallis sinulle, Bruno?»
»Kalliimpi kuin mikään», sanoi Bruno. »Jumala siunatkoon noita
pieniä raukkoja! Mitä olisi miehen elämä ilman lapsia? Viisi frangia
viikossa enemmän taskussa, mutta miljoonaa köyhempi ilosta. Lepoa, kun
ei tarvitse kuulla lasten itkua öillä, hyvää unta eikä valvomista,
mutta sydän kovana kuin kallio ja sielu kuivana kuin tomu. Eikö niin
Giuseppe-Mazzini-Garibaldi?»
»Ja mitä hänen äitinsä arvelee?»
»Oh — hänkö? Hän on vallan hullaantunut poikaan, ja hän kuolisi
varmaan, jos pojalle jotain tapahtuisi.»
»Entä herra Rossi?»
»Hän on ollut kuin toinen isä pojalle aina siitä saakka, kun tämä pikku
apina syntyi.»
»Giuseppen täytyy tulla tänne joskus, ja minä koetan olla toisena
äitinä hänelle... Mitä hän sanoo nyt?»
»Hän sanoo pelkäävänsä teidän suurta ovenvartijaanne tuolla alhaalla.»
»Pelkäätkö _häntä_? Hän on mies vain, ei mitään muuta. Sano hänelle,
että olet pieni roomalainen poika, ja hänen täytyy päästää sinut
sisään. Muistatko nyt? Koetatko? Se on oikein! Hyvästi, hyvästi!»
Ennen levolle menoaan Roma luki kirjeen uudestaan. Hän oli odottanut
tätä hiljaista hetkeä, ja nyt hän oli yksin ja koko maailma oli ääneti.
»Lauantai-iltana.
Oma armaani! — Sinun suloinen kirjeesi teki minut vallan mielettömäksi
ilosta, ja se asia, josta puhut, on jo hyvällä alulla. Nyt on minun
vuoroni hävetä sitä suurta melua, jota pidin meidän yhtymisemme
esteistä, kun näen kuinka rohkea sinä olet. Voi kuinka uljaita naiset
ovat — kaikki naiset — kaikki naiset, jotka menevät naimisiin miehen
kanssa! Nainen katsoo tuntematonta kohtaloa suoraan silmiin, liittää
onnensa toisen onneen, uskoo elämänsä hänen huostaansa tietäen
kaatuvansa, jos mies kaatuu, ja menettävänsä kaiken paluun entiseen!
Kuka _mies_ voisi sellaista tehdä? Ei kukaan. Mutta nainen uskaltaa
sen tehdä, hän uskaltaa vaadittaessa antautua kokonaan.
Armas, minä olen voittanut pelin, ja kun ensin vastustin onneamme,
tein sen pakosta. Kyllä me olemme lapsia, me miehet ja naiset, jotka
rakastamme toisiamme ja kumminkin pakenemme toisiamme arasti peläten,
sen sijaan että meidän tulisi ojentaa kättä toisillemme ja iloita.
Minä kaipasin sinua joka hetki, ja se tuotti hirveätä tuskaa, kun
armain olento oli niin lähellä ja kumminkin täytyi välttää häntä.
Mutta kaikki tuo on nyt ohi. Vihdoinkin alan elää ja astun maailmaan
otsa pystyssä sulkien tulevaisuuden Jumalan käsiin.
Älä luule, että olen kovasti huolissani Minghellin tähden, ja
kumminkin on surkeata ajatella kuinka säälimätön maailma on miehen
nimeenkin nähden. Nimi ei ole muuta kuin sana, ja kumminkin se on
kaikki sille miehelle, joka sitä kantaa — kunnia tai kunniattomuus,
köyhyys tai rikkaus, siunaus tai kirous. Jos miehellä on hyvä nimi,
koettavat kaikki riistää sitä pois häneltä, mutta jos on paha nimi
ja mies on koettanut päästä siitä, niin jokainen tahtoo uudestaan
kiinnittää sen häneen.
Se nimi, joka minun täytyi jättää palatessani Italiaan, ei ollut paha
nimi, mutta se oli isäni nimi, ja jos hallituksen urkkijain onnistuu
kiinnittää se minuun, voivat he aikaansaada taivas ties kuinka paljon
pahaa. Mutta yhdestä asiasta olen varma — siitä, että jos he antavat
isäni nimen minulle ja saattavat minut kärsimään lain määräämät
rangaistukset, niin he eivät ainakaan voi tehdä sitä minun armaani
avulla, jonka sydän on kultaa.
Rakkaimpani, minä kirjoitin viranomaisille heti saatuani kirjeesi,
ja huomenna menen itse katsomaan, että kaikki on hyvällä alulla. En
tiedä kuinka monta päivää menee valmistuksiin, mutta ennen torstaita
ei se kumminkaan voine tapahtua, koska tuo suuri joukkokokous on
keskiviikkona Colosseumissa, ja vaikka poliisi on sen kieltänyt, olen
kutsunut kansan tulemaan sinne.
Hyvää yötä! Tuskin voin nostaa kynää paperista. Kirjoittaminen sinulle
on kuin puhelemista ja vähän väliä minun täytyy pysähtyä ja sulkea
silmäni ja kuulla sinun äänesi vastaavan. Mutta minä vastaankin vain
itse, eivätkä minun vastaukseni ole puoleksikaan niin suloiset kuin
sinun. Voi armas, jos sinä ymmärtäisit, kuinka elämäni ennen oli
täynnä äänettömyyttä, kunnes sinä tulit, ja kuinka se nyt on täynnä
säveliä! Hyvää yötä taas!