»Siis ponnistuksesi ovat epäonnistuneet?»
»Täydellisesti.»
»Sinä siis luultavasti luovut aikeestasi rangaista tuota miestä siitä
syystä, että hän solvasi sinua?»
»Olen aikoja sitten luopunut siitä.»
»Omituista! Hyvin omituista! Ja hyvin onnetonta myöskin, sillä tällä
hetkellä olemme tulleet käännekohtaan, jolloin olisi kahta vertaa
tärkeämpää kuin ennen, että hallitus saisi kaikki tiedot, mitä sinä
voit hankkia. Mutta sinun suunnitelmasi oli hyvä, enkä koskaan voi olla
kyllin kiitollinen sinulle siitä. Ja vaikka _sinun_ ponnistuksesi ovat
olleet turhat, ei sinun tarvitse hätäillä. Sinä olet antanut meille
johtolangan, joka on saattanut _meidän_ ponnistuksemme onnistumaan, ja
sinä voit vielä rangaista tuota miestä, joka julkisesti solvasi sinua
niin pahasti.»
»Kuinka minä voin häntä rangaista?»
»Todistamalla, että Davido Rossi on eräs henkilö, joka tuomittiin
majesteettirikoksesta kuusitoista vuotta sitten.»
»Tuo on naurettavaa». sanoi Roma. »Kuusitoista kuukautta sitten en
ollut ikinä kuullut Davido Rossin nimeäkään.»
Paroni kumartui hiukan ja sanoi:
»Oletko koskaan kuullut nimeä Davido Leone?»
Roma vajosi tuoliinsa ja tuijotti suoraan eteensä.
»Tyynny; lapseni!» sanoi paroni hyväillen, meni lattian yli katsomaan
ulos ikkunasta ja taputti Romaa olkapäälle.
»Kerroinhan sinulle, että Minghelli on palannut Lontoosta?»
»Tuo petturi!» sanoi Roma ylenkatseellisesti.
»Olkoon vaan. Ihmisellä, joka uhraa elämänsä saadakseen selville
rikoksia, on useimmiten itsellään rikoksellinen sielu. Mutta sivistys
tarvitsee kadunlakaisijoitakin, ja oli hyvin onnellista, että satuit
ehdottamaan juuri tuota henkilöä. Kaikki, mitä olemme tehneet, on
sinun alkuunpanemaasi, ja kun ystäväsi lopullisesti saatetaan oikeuden
käsiin, saamme siitä kokonaan kiittää sinua.»
Uhkaava katse Roman silmissä hävisi, ja hän nousi tuskan ilme kasvoissa.
»Miksi kiusaatte minua noin?» sanoi hän. »Sen jälkeen, mitä on
tapahtunut, ymmärtänette, että olen hänen ystävänsä enkä hänen
vihollisensa?»...
»Ehkä», sanoi paroni, ja hänen kasvonsa olivat jäykät kuin kuolema.
»Istu ja kuuntele mitä sanon.»
Roma istui, ja paroni palasi uunin luo.
»Sanon että annoit meille johtolangan, kun ilmoitit kolme seikkaa.
Ensiksi, että Davido Rossi tunsi tohtori Rosellin elämän Lontoossa.
Toiseksi, että hän tunsi kertomuksen tohtori Rosellin tyttärestä Roma
Rosellista Kolmanneksi, että hän oli ollut jonkun aikaa viinurina
Grand Hotellissa Roomassa. Pari vähäpätöisempää seikkaa saatiin
selville sattumalta, nimittäin että hän kerran oli ollut tallirenkinä
New-Yorkissa ja että hänen äitinsä hukutti itsensä Tihenin ja että
hänet kasvatettiin löytölasten kodissa. Noiden seikkojen avulla on
saatu selville kahdeksan seikkaa. Salli minun luetella ne.»
Nojautuen uuniin ja levittäen toisen kätensä paroni laski nuo seikat
sormillaan.
»Ensimmäinen seikka. Muutamia vuosia enemmän kuin kolmekymmentä vuotta
sitten eräs vaimo kantaen lasta ilmoittautui Rooman viranomaisille
saadakseen lapsensa merkityksi kirjoihin. Hän sanoi nimensä olevan
Leonora Leone ja tahtoi että poika merkittäisiin kirjoihin nimellä
Davido Leone. Mutta virkamies sai selville, että vaimon nimi oli
Leonora Rossi ja että hänet oli vihitty kirkollisten menojen mukaan,
mutta siviilivihkiminen puuttui. Lapsi merkittiin siis kirjoihin Davido
Rossina, Leonora Rossin poikana, isä tuntematon.»
»Häpeällistä!» huusi Roma. »Kuinka äärettömän häpeällistä!»
»Toinen seikka», jatkoi paroni muuttamatta ääntään. »Eräänä iltana
hiukan myöhemmin löydettiin erään hukkuneen naisen ruumis Tiberistä ja
hukuttautunut tunnettiin Leonora Rossiksi sekä haudattiin Campo Veranon
köyhäin hautausmaalle tällä nimellä. Samana yönä tuntematon henkilö oli
laskenut lapsen Santo Spiriton lastenseimeen, ja mukaan oli liitetty
paperi, jossa ilmoitettiin sen kastamisesta ja nimestä. Lapsen nimeksi
ilmoitettiin Davido Leone.»
Paroni löi kolmanteen sormeensa ja sanoi:
»Kolmas seikka. Neljätoista vuotta myöhemmin eräs neljätoistavuotinen
Davido Leone niminen poika asui erään italialaisen maanpakolaisen
kodissa Lontoossa. Tuo maanpakolainen oli roomalainen prinssi, joka
nimitti itseään tohtori Roselliksi. Hänen perheeseensä kuului vaimo
ja nelivuotias tytär nimeltä Roma. Tohtori Roselli oli ottanut Davido
Leonen ottopojakseen löydettyään hänet kadulta.»
Roma peitti kasvonsa käsillään.
»Neljäs seikka. Neljä vuotta myöhemmin saatiin Milanossa selville
salaliitto, jonka tarkoituksena oli surmata Italian kuningas. Tuon
salaliiton päämies oli onnetonta kyllä tuo Englannissa asustava
maanpakolainen, joka oli tunnettu nimellä tohtori Roselli. Erään
sukulaisen ystävällisestä toimesta hänet lähetettiin maanpakoon
tavalla, jota kaikki valtiot käyttävät salaisissa ja vaarallisissa
tapauksissa, sillä tuo sukulainen tahtoi säästää suvun kunniaa. Mutta
tohtori Rosellin tovereille ja kirjeenvaihtajille ei osoitettu niin
suurta hienotunteisuutta, ja yksi niistä, joka vielä oli Lontoossa,
tuomittiin majesteettirikoksesta kuolemaan piiritystilan aikana
toimivassa sotaoikeudessa. Tämän toverin nimi oli Davido Leone.»
Roman jalka polki lattiaa, mutta paroni jatkoi kylmällä, tyynellä
tavallaan.
»Viides seikka. Meidän sopimuksemme Englannin kanssa sisälsi
valtiollisten rikoksellisten luovuttamisen, mutta Davido Rossi
läksi pois Englannista. Hän muutti Amerikkaan. Siellä hän oli ensin
raitiotieosakeyhtiön palveluksessa New-Yorkissa ja asui tämän kaupungin
italialaisessa osassa, mutta sitten hän kohosi köyhyydestään ja
tuli sanomalehtimieheksi. Sanomalehtimiehenä hän herätti huomiota
uudella valtiollisella ja uskonnollisella ohjelmallaan. Kristus on
sekä kansojen että yksityisten laki, ja maailma on parannettava
isämeidän rukoukselle perustetulla hallinnolla. Tuo uskonto oli kyllin
sentimentaalinen voittaakseen intoilijain suosion tuossa lukemattomien
uskontojen maassa, mutta se koski järjestyksen, omistusoikeuden ja
isänmaallisuudenkin juuriin ja saattoi käytännössä helposti johtaa
kapinaan.»
Paroni väänteli viiksiään ja sanoi hymyillen: »Davido Leone hävisi
New-Yorkista. Siitä ajasta saakka ei ole löydetty jälkeäkään hänestä.
Hän oli lakannut olemasta. _Davido Leone oli kuollut_.»
Roma oli ottanut kädet kasvoiltaan ja hän hypisteli puseronsa nappeja
hermostunein sormin.
»Kuudes seikka», jatkoi paroni lyöden toisen käden peukaloa.
»Kaksikymmentä viisi tai kuusi vuotta Davido Rossin syntymän jälkeen
Roomassa saapui luultavasti noin viidenkolmatta-ikäinen mies, nimeltä
Davido Rossi, Amerikasta Englantiin. Hän läksi leipuripuotiin Sohoon
kysymään Roma Rosellia, tohtori Rosellin tytärtä, joka oli jäänyt
Lontooseen, kun maanpakolainen palasi Italiaan. Hänelle kerrottiin,
että Roma Roselli oli kuollut ja haudattu.»
Roman kasvot, jotka tähän saakka olivat olleet kalpeat, punastuivat
nyt, ja hänen jalkansa polki lujemmin lattiaan.
»Seitsemäs seikka. Davido Rossi ilmaantui Roomaan, oli ensin viinurina
Grand Hotellissa, mutta kohta sen jälkeen sanomalehtimiehenä ja
julkisena luennoitsijana, ajoi juuri samaa ohjelmaa kuin Davido Leone
New-Yorkissa ja herätti samaa huomiota.»
»Entä sitten?» sanoi Roma »Davido Leone oli Davido Leone ja Davido
Rossi on Davido Rossi — siitä ei maksa vaivaa puhua sen enempää.»
Paroni pusersi käsiään niin että sormet naksahtivat ja sanoi hiukan
kiihkeämmin:
»Kahdeksas seikka. Samaan aikaan eräs mies kävi Campo Santon
virastossa kysymässä, missä Leonora Leonen hauta olisi löydettävissä,
saman naisen, joka oli heittäytynyt Tiberiin kuusikolmatta vuotta
sitten. Köyhien haudat oli sillä välin kaivettu yhä uudelleen, mutta
viranomaiset ilmoittivat, mihin paikkaan hänet kerran oli haudattu. Hän
kustansi tuon paikan erottamisen muista haudoista ja lankesi polvilleen
sinne. Tuntikausia kului, ja hän oli yhä vielä polvillaan. Vihdoin tuli
yö, ja vahdin täytyi käskeä hänet pois.»
Roman jalka oli lakannut polkemasta ja hän nousi tuoliltaan.
»Se mies», lisäsi paroni, »ainoa ihmisolento, joka ikinä oli
ajatellutkaan hakea tuon kurjan itsemurhaajan Leonora Rossin hautaa,
oli Davido Rossi. Kuka on siis Davido Leone? — Davido Rossi. Kuka on
Davido Rossi? — Davido Leone! Ympyrän kehä on sulkeutunut, asia on
selvä.»
»Oh! Oh! Oh!»
Roma oli noussut ylös ja käveli kiivaasti. Hänen huulensa olivat
kokoonpuristuneet, hänen silmänsä säkenöivät ja hän puhkesi sanoihin,
jotka tulvivat hänen huuliltaan.
»Tuo vasta on konnamaisuutta! On kyllä totta, mitä sanoitte!
Semmoisella miehellä, joka uhraa elämänsä rikoksia etsiessä, on
itsellään rikoksellinen sielu! Hänellä ei ole omaatuntoa, ei
inhimillisyyttä, ei armoa, ei sääliä. Ja kun hän on ajanut takaa
ihmistä tämän äidin haudalle asti — _äidin haudalle_ — hän voi syödä
päivällistä ja nauraa ja mennä teatteriin! Oh, en voi sietää teitä!
Inhoan teitä! Nyt sen kuulitte! Tehkää nyt mitä tahdotte!»
Kuolonjäykkyys paronin kasvoissa muuttui kiivaan tuskan ilmeeksi, mutta
hän pyyhki kerran kädellä otsaansa ja jatkoi hetken vaitiolon perästä:
»Lapseni, sinä et ainoastaan loukkaa minua, sinä loukkaat oikeuden
periaatetta. Oikeudella ei ole mitään tekemistä säälin kanssa. Oikeuden
sanakirjassa on ainoastaan yksi sana — velvollisuus. Velvollisuus
käski minua nimittämään tuota miestä oikealla nimellä, jotta hänen
vastustuksensa, juorunsa ja paha vaikutuksensa loppuisivat. Ja nyt
oikeus vaatii sinua tekemään samoin.»
Paroni nojautui uuniin ja puhui tyynellä äänellä, mutta Roma jatkoi
kävelyään.
»Koska Davido Rossi on parlamentinjäsen ja parlamentti juuri on
toiminnassa, voidaan hänet vangita ainoastaan parlamentin käskystä.
Sen saamiseksi on välttämätöntä, että kenraaliprokuraattori ilmoittaa
asian hallitukselle, hallitus puhemiehelle, puhemies valiokunnalle
ja valiokunta parlamentille. Tuota ilmoitusta varten poliisi on
jo koonnut tärkeitä todistuskappaleita, koko sarja tosiseikkoja
on otettu talteen. Mutta vielä puuttuu positiivinen todistus, ja
sitä ennen kenraaliprokuraattori ei voi tehdä mitään. Se on arkin
avain, keskipiste, jonka puutteessa kaikki muut seikat menettävät
merkityksensä. Jonkun täytyy voida vaadittaessa vaikka vannoa
tunteneensa sekä Davido Leone että Davido Rossi ja voida vakuuttaa,
että nuo kaksi ovat sama henkilö.»
»Entä sitten?»
Paroni, joka oli seisahtunut, jatkoi tyynellä äänellä: »Rakas Romaseni,
täytyykö minun jatkaa? Vaikka ministereillä ei olekaan mitään tunteita,
tahtoisin kuitenkin säästää sinua. En tunne muuta kuin yhden henkilön,
joka voi antaa meille tuon puuttuvan renkaan. Se henkilö olet sinä
itse.»
Roman silmät olivat punaiset vihasta ja pelosta, mutta hän koetti
naurulla peittää pelkoaan.
»Kuinka tuhma te olette kaikesta huolimatta!» sanoi hän, »Roma Roselli
tunsi Davido Leonen, ja Roma Roselli on kuollut ja haudattu. Oh, kyllä
minä tunnen tuon jutun. Te keksitte sen itse, ja nyt se kaivaa kuopan
teille!»
»Rakas Roma», sanoi paroni jyrkästi, »jos minä tein jotain siinä
asiassa, tein sen sinun hyväksesi, mutta olkoonpa sen laita kuinka
tahansa, se ei enää minua huolestuta. Roma Roselli _ei_ ole kuollut, ja
minun on varsin helppo tuottaa henkilöitä Englannista todistamaan sitä.»
»Te ette uskalla! Ette uskalla! Heidät tuomittaisiin rikoksen
yrityksestä.»
»Englannissa, mutta ei Italiassa.»
Roman katse laskeutui, ja paroni alkoi puhua lempeästi:
»Lapseni, älä koeta taistella minun kanssani. On niin kiusallista
saattaa sinut vaikenemaan... On ehkä luonnollista, että tunnet
myötätuntoisuutta heikompaa puolta kohtaan. Se on kaikkien naisten
suloinen ja viehättävä, mutta epäjohdonmukainen tapa. Sinun ei tarvitse
pelätä, että Davido Rossi mestataan, vaikka hänet vangitaankin. Hänen
täytyy kärsiä uusi tutkimus, häntä puolustetaan ja hänen tuomionsa
muutetaan vankeudeksi tai pyyhitään pois kokonaan. Siinä kaikki.»
»Ja te tahdotte minua auttamaan teitä tuossa?»
»Niin.»
»En tahdo!»
»Siis voisit, jos tahtoisit?»
»En voi!»
»Ensimmäinen vastauksesi oli oikeampi, lapseni.»
»No olkoon niin sitten! En tahdo! En tahdo! Ettekö häpeä pyytää minulta
sellaista? Oman kertomuksenne mukaan Davido Leone oli isäni ystävä,
ja kuitenkin tahdotte, että minä antaisin hänet oikeuden käsiin, joka
tuomitsisi hänet ehkä elinkautiseen vankeuteen ja ainakin poistaisi
hänet parlamentista. Luuletteko, että voisin pettää noin kurjasti?
Arvosteletteko kaikkia itsenne mukaan?... Ah, kyllä minä tunnen sen
jutun! Hävetkää!»
Paroni oli hetken ääneti ja sanoi sitten tyynesti:
»En tahdo keskustella nyt tuosta asiasta kanssasi, lapseni — olet liian
kiihtynyt etkä tiedä, mitä sanot. Tahdon vain huomauttaa sinulle,
että vaikka Davido Leone olikin isäsi ystävä, on Davido Rossi sinun
vihollisesi.»
»Entä sitten? Sehän on minun oma asiani. Jos minä _annan_ hänelle
anteeksi, niin mitä se muita liikuttaa? Ja minä annan hänelle anteeksi!
Kenenkä muun asia se siis on kuin minun?»
»Rakas Romaseni, se on hiukan minunkin asiani, ja solvaus oli aiottu
sinun kauttasi minulle. Mutta en tahdo nyt puhua itsestäni... Tuo
seikka, että olet kokonaan muuttanut mielesi — kuukausi sitten aioit...
kuinka sanoisin... pettää tuon miehen ja nyt koetat pelastaa hänet —
se on selitettävissä ainoastaan yhdellä tavalla .... että sinä... että
sinä...»
»Että minä rakastan häntä — niin on laita», sanoi Roma ylpeästi, mutta
punastuen samassa ja vavisten pelosta.
Nyt seurasi kuolon hiljaisuus. Molempien pää vaipui alas, ja äänetön
veistokuva näytti katselevan heitä. Paronin posket värähtivät
huomattavasti, ja hän sanoi matalalla, käheällä äänellä:
»Olen pahoillani! Hyvin pahoillani! Sillä pelkään, että minun
täytyy näyttää toteen mitä sanoit, että nimittäin ministeri ei
tunne ihmisyyttä eikä sääliä. Minun täytyy ehkä ruveta näyttelemään
aviomiehen osaa kahden rakastuneen surullisessa tarinassa. Ellei Davido
Rossia voi vangita parlamentin suostumuksella, on hänet vangittava, kun
parlamenttikausi on päättynyt, ja silloin hänen asiansa on todistettava
julkisessa oikeudessa. Siinä tapauksessa sinun on pakko esiintyä, ja
vaikka olet kieltäytynyt yksityisesti todistamasta, täytyy sinun sitten
todistaa julkisesti.»
»Siihen ette voi minua pakottaa!» huusi Roma kiihkeästi, aivan kuin hän
olisi keksinyt keinon.
»Miksikä en?»
»Se on minun oma salaisuuteni. Mutta sitä ette voi tehdä!» huusi hän.
Paroni katsoi häneen aivan kuin saadakseen selville mitä hän tarkoitti
ja sanoi sitten:
»Se saadaan nähdä.»
Samassa kuului kreivittären ärtyisä ääni, joka kutsui paronia
viereiseen huoneeseen.