Sunnuntai-aamuna.
Juuri saavuin virastosta. Avioliiton laillinen kuuluttaminen vie
pitemmän ajan kuin luulin. Tavallinen aika lienee kaksitoista päivää,
jolloin kuulutus kahtena sunnuntaina on naulattu ilmoitustaululle
viraston ulkopuolelle. Hyvin vakavissa ja kiireellisissä tapauksissa
saa ajan lyhennetyksi, mutta minä en löytänyt mitään syytä, jonka
nojalla voisimme maistraatin edessä vannoa, että tämä tapaus on tärkeä
kuin kuolema, ja siksi myönnyin tavalliseen järjestykseen, toimitin
heille tarvittavat yksityistiedot ja tänään on meidät ensi kerran
kuulutettu. Kaksitoista päivää vielä, oma armaani, niin olet minun,
minun, ja koko maailma saa sen tietää!»
Romalta meni kolme neljännestuntia tuon kirjeen lukemiseen, sillä joka
toinen sana oli täynnä salaperäistä tarkoitusta ja vaati suudelman
vastauksekseen. Vihdoin hän asetti sen tyynyn ja poskensa väliin ja
kuvitteli, että hänen poskensa nojasi erään toisen henkilön poskeen
ja että tuo toinen henkilö suojeli häntä voimakkaalla käsivarrellaan.
Sitten hän makasi kauan avonaiset silmät loistaen pimeässä ja koetti
turhaan kuvitella millaisilta armaan kasvot nyt näyttävät. Mutta unen
tultua hän näki armaansa selvään ja kiirehti juosten hänen syliinsä.
Seuraavana aamuna Roma sai kirjeen paronilta:
»Rakas Roma! — Tule Palazzo Braschiin huomisaamuna (tiistaina) kello
11. Älä kieltäydy äläkä epäröi. Ellet tule, saat katua sitä koko
elämäsi, ja jälestäpäin tulet turhaan syyttämään itseäsi. — Ystäväsi.