Oli sunnuntai. Myrsky, jota edellisen päivän auringonlasku oli
ennustanut, ei vielä ollut tullut, mutta aurinko ponnisteli turhaan
esiin pilviseinän läpi, ja taivaanranta oli mustana.
Täsmälleen kello yksitoista saapui paroni. Hän oli virheettömästi
puettu, kuten tavallista, ja näytti kylmältä ja tyyneltä.
»Minua käskettiin saattamaan teidän ylhäisyytenne tähän huoneeseen»,
sanoi Felice osoittaen kammiota.
»Kiitos!... Kuuluuko mitään uutta, Felice?»
»Ei mitään, teidän ylhäisyytenne», sanoi Felice. Sitten hän osoitti
kipsistä kuvapatsasta, joka kohosi nurkassa olevalta jalustalta, ja
jatkoi matalalla äänellä: »_Hän_ viipyi täällä eilisiltana muitten
jälkeen ja...»
Mutta samassa kuului naisen hameen kahinaa ulkopuolelta, mikä keskeytti
Felicen, ja paroni sanoi äänekkäästi:
»Tietysti. Sano kreivittärelle, että käyn hänen luonaan ennenkuin
lähden pois.»
Roma astui huoneeseen kasvot synkkinä ja vakavina. Hymy, joka
tavallisesti väikkyi hänen huulillaan ja välähti hänen silmistään, oli
poissa, ja kasvojen ilme osoitti päättävää puolustautumista. Mutta
paroni huomasi heti, että tuon lujapiirteisen suun ja suoraan katsovien
silmien takana piili pelko, jota Roma koetti peittää. Paroni tervehti
Romaa luonnollisen tyynesti, suuteli hänen kättään, tarjosi hänelle
kukan napinlävestään ja vei hänet istumaan nojatuoliin selin ikkunaan,
asettui itse matalalle tuolille sen eteen ja veti veltosti pois
moitteettomat hansikkaansa.
Ei sanaakaan eilispäivästä, ei tuskan eikä moitteen katsettakaan. Pari
tavallista kohteliaisuutta vain, ja sitten hän siirtyi asiaansa.
»Kuinka pitkä aika siitä on, kun viimeksi istuin kahden kesken sinun
kanssasi! Ja kuinka täällä on muuttunut! Sinun suloinen pikku pesäsi
on kuin luostarin koppi! Minä olen totellut käskyäsi, kuten näet, olen
ollut poissa täältä koko kuukauden. Se oli vaikeata — hyvin vaikeata —
ja monta kertaa olen sanonut itselleni, että se oli ajattelematonta.
Mutta olethan sinä nainen. Sinä olit järkähtämätön, ja minun täytyi
alistua. Mutta mitä sinulla nyt on minulle kerrottavaa?»
»Ei mitään», sanoi Roma katsoen suoraan eteensä.
»Eikö yhtään mitään?»
»Ei kerrassaan mitään.»
Roma ei liikkunut eikä kääntänyt kasvojaan, ja paroni istui hetken ja
katseli häntä. Sitten hän nousi ja alkoi astua edestakaisin huoneessa.
»Ymmärtäkäämme toisiamme, lapseni», sanoi hän hellästi. »Annatko
minulle anteeksi, jos minun täytyy palauttaa mieleesi tunnettuja
asioita?»
Roma ei vastannut, vaan tuijotti valkeaan, kun paroni seisoi uunin
vieressä vastapäätä häntä.
»Kuukausi sitten eräs parlamentinjäsen, vastustuspuolueeseen kuuluva
politikoitsija, joka vuosikausia on vaikeuttanut hallituksen töitä,
piti kapinallisen puheen ja joutui tekemisiin lain kanssa. Siinä
puheessa hän myöskin ahdisti minua ja — täytyykö minun sanoa se —
lausui hävyttömiä juoruja sinusta. Parlamentti ei ollut koolla, ja
minä saatoin antaa vangitsemiskäskyn. Hänen osakseen olisi oikeastaan
tullut ehkä vankeus- tai maanpakolaisuusrangaistus, mutta sinä katsoit
soveliaaksi astua väliin. Sinä ehdotit rangaistuskeinoa, joka oli
viisas ja laajalle vaikuttava. Minä myönnyin ja käskin virkamiesteni
hämmästykseksi vapauttamaan vangitun. Mutta häntä ei siitä huolimatta
kuitenkaan ollut päästettävä pakoon, Sinä otit rangaistaksesi häntä.
Mitä viisaimmalla ja vaikuttavimmalla tavalla sinun piti poistaa hänen
loukkauksensa jäljet ja kostaa hänelle hänen tekonsa. Mies oli suuri
salaisuus — sinun piti päästä tuon salaisuuden perille. Häntä epäiltiin
vehkeilemisestä valtiota vastaan — sinun piti ottaa selko hänen
hankkeistaan. Kuukauden kuluessa sinun piti antaa hänet minun käsiini
ja minun piti saada tietää _hänen sielunsa syvimmät salaisuudet_.»
Hieman oli vaikea pysyä tyynenä paronin puhuessa, mutta hän pyyhki vain
kiharan otsaltaan ja istui ääneti.
»Nyt on kuukausi lopussa. Minä olen antanut sinulle tilaisuuden olla
ystäväsi kanssa niin paljon kuin itse halusit ja katsoit parhaaksi.
Oletko saanut selville mitään hänestä?»