Kun Rossi vihdoinkin oli mennyt, juoksi Roma makuuhuoneeseensa
katsomaan kasvojaan kuvastimesta. Poskipäät olivat punaiset ja silmissä
kiilsi kyynel.
Hän meni sitten takaisin kammioonsa. Davido Rossi ei ollut enää siellä,
mutta koko huone oli täynnä hänen läsnäoloaan. Hän istui taas tuolille
ja meni sitten ikkunan luo. Vihdoin hän meni pöytänsä ääreen ja
kirjoitti kirjeen: —
»Rakkaani! — Sinä olet ollut vain puoli tuntia poissa, ja tässä minä
nyt jo istun kirjoittamassa sinulle. Minulla on muutamia asioita
sanottavana, vallan yksinkertaisia asioita, mutta minä en voi ajatella
niitä järkevästi pelkästä ilosta, kun tiedän, että sinä rakastat
minua. Tiesinhän minä tosin sen ennenkin, mutta en ollut rauhallinen,
ennenkuin kuulin sen sinun omilta huuliltasi. Ja nyt minä melkein
pelkään tätä suurta onneani. Kuinka ihmeelliseltä se tuntuu! Ja,
kuten kaikki kauan odotetut seikat, kuinka äkkiä se lopulta tapahtui!
Ajattelepas, että kuukausi sitten — lyhyt kuukausi vain — sinä ja minä
olimme molemmat Roomassa lähellä toisiamme, hengittäen samaa ilmaa,
saman pilven alla, saman auringon paisteessa, emmekä sitä tietäneet.
Voi teitä, kaikki rakkaat sisareni, joilla ei ole iloa eikä lempeä!
Älkää surko! Kun vähimmin aavistatte, voi hänen silmänsä kohdata
teidät, ja te tulette onnellisiksi, onnellisiksi!
Vakavasti sanon nyt samaa, mitä kerran sanoin suutuksissani, että
sinun täytyy jatkaa työtäsi etkä saa antaa huolesi minun kohtalostani
estää sitä. Minä todellakin ajattelen, että vaimon tulee edistää
miehen pyrintöjä elämässä, ja ellei hän voi sitä tehdä, täytyy hänen
seisoa syrjässä eikä ainakaan estää miestään. Siis jatka, armas, äläkä
pelkää minun kohtaloani. Kyllä minä itseni hoidan, tapahtuipa mitä
tahansa. Älä anna ainoankaan hetken elämässäsi turmeltua siksi, että
ajattelet mikä minua kohtaa, jos sinä et onnistu työssäsi. Armas, minä
olen sinun rakastettusi, mutta minä olen myöskin sotilas, joka odottaa
kapteeninsa käskyä.
»Ollos opas, lempi,
Sinun tietäs kuljen!
Rinnastani, lempi,
Kaiken muun nyt suljen!»
Vielä toinen asia. Sinä menit pois sanomatta, että annat anteeksi
pikku petokseni sinua kohtaan. Kyllä kai se oli hyvin väärin, mutta
minä en sittenkään voi oikein katua sitä. Naiset ovat aina hiukan
teeskentelijöitä. Se on Eevan tyttären tunnusmerkki, ja se ilmenee
aina jollakin tavalla. Minä rakastin sinua niin, että minun täytyi
houkutella sinutkin rakastamaan minua. Minun pitäisi hävetä, mutta en
voi. Olen iloinen vain.
Minä _tietysti_ rakastin sinua ensin ja minä tunsin sinut heti, ja kun
sinä kirjoitit rakastavasi erästä tyttöä, tiesin vallan hyvin, että
tarkoitit minua. Mutta oli niin suloista olla olevinaan tietämätön,
tulla lähelle ja sitten taas poistua, koskettaa ja sitten paeta,
kiusata ja sitten juosta pois, kunnes voimakas hyökyaalto syöksyi
ylitseni ja ajoi minut sinun syliisi.
Rakas, älä luule että pidän niitä esteitä vähäpätöisinä, joilla
tahdoit meidän yhtymistämme estää. Olen aina tiennyt, että vaarat
uhkaavat avioliittoamme, vaikken ehkä vieläkään käsitä, kuinka suuria
ne ovat. Mutta minä tiedän, että ne olisivat vielä suuremmat, jos minä
pysyisin erossa sinusta, ja se antoi minulle voimaa olemaan rohkea ja
uhmaamaan ulkonaista sovinnaisuutta.
Tämä johtaa minut viimeiseen asiaani, ja koetapas nyt olla totinen ja
vedä otsasi sellaiseen julmaan ryppyyn, joka aina ilmaantuu siihen,
kun olet oikein juhlallinen. Se, mitä sanoit vihollisistasi, että
he ovat armottomia ja koettavat ehkä vartioida minua ja käyttää
minua aseena vahingoittaakseen sinua, on liiankin uhkaava vaara.
Totta puhuen olen koko ajan tietänyt enemmän kuin uskalsin kertoa
sinulle, mutta minä toivoin, että ymmärtäisit, ja nyt minä vapisen
ajatellessani, kuinka olen pakottanut itseni vaikenemaan.
Minghellin juttu on hyvin vaarallinen, sillä minulla on syytä epäillä,
että tuo mies on keksinyt, mikä nimi sinulla oli Englannissa, ja
luulen, että hän Italiaan palattuaan koettaa minun avullani todistaa
sen. Se on hirveätä, ja sydämeni värisee sitä ajatellessa. Mutta
onneksi on olemassa keino, jolla tuo pirullinen aie saadaan estetyksi,
ja sinun vallassasi on pelastaa minut ikuisesta tuskasta.
Minä en usko, että minkään sivistyneen maan laki pakottaa _aviovaimoa_
todistamaan miestään vastaan, ja se ajatus antaa minulle rohkeutta
olemaan niin epänaisellinen, että sanon: Älä viivyttele kauan, rakas!
Minä tahtoisin, että se tapahtuisi nyt heti. Vaikka olenkin näin
äärettömän onnellinen, pakottaa sydäntäni kunnes se on tapahtunut, ja
sitten vasta alan elää!
Kas niin! Sinä et aavistanut, kuinka tunkeileva minä saatan olla.
Olen itsekin hämmästynyt huomatessani, millaiseksi olen muuttunut sen
jälkeen kuin aloin rakastaa sinua. Monta viikkoa olen ollut laiha ja
kuihtunut ja ruma, tänään vasta alan hiukan kaunistua. Minä en voi
olla muuta kuin kaunis tänään ja olen juossut yhtämittaa katsomaan
peiliin, ymmärtääkseni miksi sinä oikeastaan rakastat minua. Minä olen
iloinen kauneudestani — sinun tähtesi.
Hyvästi, rakkaani! Sinä et voi tulla huomenna etkä ylihuomenna. Kuinka
hirveän pitkä aika minun pitää kestää ennenkuin näen sinut taas!
Näytänköhän vanhemmalta sitten? En, sillä sinua ajatellessani nuorrun
joka hetki. Kuinka vanha sinä oletkaan? Kolmekymmentä neljä. Minä olen
kaksikymmentä neljä ja puoli vuotta ja se on juuri sopiva ikä.
Roma.