»Davido!» huusi hän.
»Ei noin. Nouse ylös», vastasi Rossi
Rossin ajatukset olivat aivan sekaisin. Hän oli seissyt Roman vieressä
ja vavissut hänen puolestaan ankarammin kuin kukaan koskaan itsensä
takia julkisen elämänsä vaikeimpinakaan hetkinä. Ja nyt hän yksin Roman
kanssa ja hänen sydämensä tykytti rajusti.
»Enkö ole tehnyt kyllin?» huusi Roma. »Sinä moitit minua siitä, että
olin rikas, mutta nyt olen yhtä köyhä kuin sinäkin. Joka pennin sain
paronilta. Hän antoi minun käyttää osan isäni tilojen tuottamista
tuloista, mutta nuo tulot olivat hänen valvontansa alaiset, ja nyt hän
hän lopettaa ne kokonaan. Minulla on velkoja. Minulla on aina ollut
velkoja. Sillä lailla hyväntekijäni tahtoi muistuttaa minulle että
olin riippuvainen hänen hyvyydestään, ja nyt minun täytyy myydä kaikki
tyydyttääkseni velkojani, ja itse jään kodittomaksi.»
»Roma...», alkoi Davido Rossi, mutta Roma jatkoi itkien kiihkeästi.
»Talo huonekalut, lahjat, vaunut, hevoset, kaikki menee kohta eikä
minulla ole mitään. Entä sitten. Sinä sanoit että nainen rakastaa
mukavuutta ja komeutta. Eikö hän rakasta mitään muuta? Emmekö me naiset
valita mistään muusta? Etkö vieläkään ole tyytyväinen minuun?»
»Roma», alkoi Rossi hengittäen kovasti, »älkää puhuko noin. En voi
kestää sitä.»
Mutta Roma ei kuunnellut. »Sinä moitit minua siitä, että olen
nainen», sanoi hän uudestaan puhjeten kyyneliin. »Nainen ei voi muka
tuntea ystävyyttä eikä tehdä uhrauksia. Hän on vain aiottu miehen
leikkikaluksi. Luuletko, että tahtoisin olla mieheni rakastajatar?
Minä tahdon olla hänen vaimonsa, jakaa hänen kohtalonsa, olkoonpa se
millainen tahansa, myötä- ja vastoinkäymisessä.»
»Jumalan tähden, Roma!» huusi Davido Rossi. Mutta Roma keskeytti hänet
taas.
»Sinä peloitit minua niillä vaaroilla, joita sinun täytyi kestää,
aivan kuin vaimon välttämättömästi pitäisi olla miehelleen esteenä ja
vastuksena. Luuletko, että soisin mieheni vaipuvan toimettomuuteen?
Jos hän tyytyisi sellaiseen elämään, ei hän olisi se mies, jota minä
rakastan, ja minä halveksisin häntä ja jättäisin hänet.»
»Roma!...»
»Sitten peloitit minua kuolemalla, joka sinua uhkaa. Minä muka jäisin
sinun kuoltuasi maailman armoille. Mutta niin ei voi koskaan tapahtua.
Ei ikinä! Luuletko että nainen voi elää kauemmin kuin mies, jota hän
rakastaa niinkuin minä rakastan sinua?... Niin. Nyt se on sanottu.
Minun täytyi se sanoa.»
Davido Rossi ei voinut puhua nyt. Sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa, ja
Roma jatkoi yhä vielä itkien:
»Kuolemaan, joka sinua uhkaa, et ole itse syypää. Siihen on syynä
uskollisuutesi isääni kohtaan, ja siksi minulla on oikeus jakaa se,
enkä minä tahdo elää sinun kuoltuasi.»
»Jos minä nyt myönnyn, on kaikki hukassa», ajatteli Davido Rossi.
Ja sitten hän puristi kätensä selkänsä taakse estääkseen itseään
kietomasta käsivarsiaan Roman ympäri ja sanoi hiljaa:
»Roma, te olette rikkonut lupauksenne minulle.»
»En välitä siitä», keskeytti Roma. »Rikkoisin vaikka tuhat lupausta.
Minä petin sinut. Tunnustan sen. Olin olevinani myöntyväinen tahtoosi,
vaikka en ollutkaan. Minä tahdoin, että näkisit minun luopuvan
kaikesta, jottei sinulla olisi mitään puolustusta. Nyt olen sen
tehnyt... mitä _nyt_ sanot?»
»Roma», alkoi Davido Rossi taas koko ruumis vavisten. »Minussa on koko
ajan taistellut kaksi miestä. Toinen niistä on koettanut varjella teitä
maailmaa ja itseänne vastaan, kun taas toinen... toinen on tahtonut
halveksia kaikkia esteitä, polkea ne jalkoihinsa... Jos vaan tietäisin,
että ymmärrätte mitä teette, käsitätte kaikki vaarat ja kohtalon, jonka
suostuisitte jakamaan... mutta ei, se on mahdotonta!»
»Davido», huudahti Roma, »sinä rakastat minua! Ellet rakastaisi,
tietäisin sen nyt tällä hetkellä. Mutta minä olen rohkeampi kuin
sinä...»
»Anna minun mennä! En voi enää vastata itsestäni!»
»Minä olen rohkeampi kuin sinä, sillä minä olen luopunut kaikesta
omaisuudestani ja ystävistäni... olen ollut epäkohtelias entisiä
tuttujani kohtaan sinun tähtesi ja asettanut itseni kiusalliseen
asemaan... minä naisena olen uskaltanut... mutta sinä miehenä... sinä
pelkäät.... niin juuri, pelkäät... sinä olet pelkuri — juuri niin,
pelkuri!... Ei, ei, ei! Mitä minä puhun?... Davido Leone!»
Ja huudahtaen rakkaudesta ja katumuksesta hän kiersi molemmat kätensä
Davido Rossin kaulaan.
Davido Rossi oli taistellut ankaraa taistelua tuskaa ja rakkautta
vastaan, koettaen kestää, kunnes hänen jännittyneet hermonsa eivät
voineet enää vastustaa.
»Tule minulle sitten — tule minulle», hän huusi, ja samana hetkenä,
jona Roma kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, hän ojensi kätensä Romaa
vastaan.
»Sinä rakastat minua?» sanoi Roma.
»Rakastan! Entä sinä?»
»Sinua rakastan, rakastan!»
Davido Rossi puristi hänet syliinsä ja suuteli häntä. Kauan pidätetty
rakkaus puhkesi esiin kuin kevättulva, joka huuhtoo lumen ja jään pois
tieltään.
Äkkiä Roma, joka oli niin uljaasti taistellut rakkautensa puolesta,
kävi heikoksi ja naiselliseksi voittonsa hetkellä. Miehen hellyys sai
hänet piilottamaan punastuvat kasvonsa hänen rinnalleen.
»Ethän ajattele pahaa minusta tämän tähden?» pyysi hän.
»Pahaa sinusta! Siksi että rakastat minua?»
»Siksi että sanoin sen sinulle ja väkisin tunkeuduin elämääsi.»
»Oma armaani, en.»
Roma kohotti päätään ja Davido Rossi suuteli pois kyyneleet hänen
silmistään.
»Mutta sano minulle», virkkoi Davido Rossi, »oletko varma — aivan
varma? Ymmärrätkö, mikä sinua odottaa?»
»Minä ymmärrän vain, että rakastan sinua.»
Davido Rossi sulki hänet uudelleen syliinsä ja suuteli hänen päätään.
»Ajattele tarkkaan», sanoi hän. »Miehen viholliset ovat armottomia. Ne
voivat kiusata ja nöyryyttää sinua minun tähteni.»
»En minä pelkää», sanoi Roma, ja Rossi puristi häntä lujemmin syliinsä
suudellen häntä yhä uudelleen.
He eivät puhuneet pitkään aikaan. Ei tarvittu sanoja. Davido Rossi
oli voitettu, mutta kumminkin voittaja, ja Roma oli onnellinen ja
rauhallinen. Pitkä taistelu oli ohi ja kaikki oli hyvin.
Davido Rossi asetti Roman istumaan tuoliin, jonka käsipuulle hän itse
istui kasvot vasten Roman kasvoja ja Roman käsi hänen kaulassaan. Se
oli kuin unelmaa. Roma ei voinut uskoa sitä. Davido Rossi, jota hän oli
niin ihaillut, hyväili häntä. Tyttö oli kuin lapsi ilossaan, punastuen
ja puoleksi peläten.
Rossi silitti hänen tukkaansa ja suuteli hänen otsaansa. Roma kohotti
päätään koskettaakseen huulillaan Rossin otsaa, ja mies suuteli hänen
valkoista kaulaansa.
Sitten he vaihtoivat sormuksia merkiksi ikuisesta liitostaan. Kun
Davido Rossi pani sormeensa Roman timanttisormuksen, näytti hän melkein
surulliselta, mutta kun Roma painoi Rossin vaatimattoman hopeasormuksen
sormeensa, nosti hän ylös kätensä valoa kohti ja suuteli sitä
suutelemistaan.
He alkoivat puhella hiljaa, aivan kuin joku olisi ollut kuuntelemassa.
Se oli heidän sydämensä kuiskailua, sillä onnellisen lemmen enkeli ei
puhu ääneen koskaan, vaan kuiskailee. Roma pyysi Davido Rossia sanomaan
uudestaan, että hän rakastaa Romaa, mutta kun Rossi alkoi sitä sanoa,
sulki Roma hänen suunsa suudelmilla.
He puhelivat lemmestään. Roma uskoi varmasti rakastaneensa ensin Davido
Rossia, ja kun tämä sanoi aina rakastaneensa Romaa, niin tyttö väitti
vastaan, että silloin Rossi ei rakasta häntä ollenkaan.
He puhuivat lemmen tuskasta. Alkaako lempi aina tuskalla? Rakkaus
on kaiketi kaksoisolento, kaksi eri henkeä, jotka ovat syntyneet
eri sydämissä ja itkevät, itkevät, kunnes pääsevät yhtymään. Tuo
yhdistyminen on lemmen elämän alku, ja kaikki, mikä sen edellä on, on
vain synnytystuskia.
Kirkonkellot alkoivat soittaa Ave Mariaa, ja he sulkivat silmänsä
kuunnellakseen. He tahtoivat säilyttää muistissaan tämän hetken
lempensä uudestisyntymisen hetkenä, ja siksi he istuivat käsi kädessä
ja hiljaa uneksien. Mutta kellojen ääni kertoi heille tuhansia
seikkoja. Yhden ääni oli kuin onnellisen lapsen, joka leikkii
aamuauringon valossa. Toinen kello oli kuin kuorossa laulavan pojan
sävel, joka kohoaa kohti taivaan-porttia. Kolmas kello oli kuin
tyttösen ääni, joka heläjää vihreällä niityllä, missä kukkaset ja ruoho
tuoksuvat. Neljäs oli kuin merimiehen ääni aurinkoisen meren rannalla.
Ja Pietarin kirkon iso kello kaikui kuin itse meri kertoen rakastavista
olennoista, jotka ovat hukkuneet sen syvyyteen. Mutta kaikki Rooman
kellot soittivat ainoastaan heille, ja Ave Maria oli heidän omansa.
He nousivat vihdoin sulkemaan ikkunoita. Vieretysten, Davido Rossin
käsi Roman vyötäisillä ja Roman pää Rossin olkapäätä vasten he
seisoivat hetkisen katsoen ulos. Tuo kaikkien kaupunkien emo väikkyi
valkeana heidän edessään, ja laskeva aurinko loi sitä ympäröiville
vuorille punertavan valon, jota vastaan Pietarin kirkon kupoli kuvastui
jättiläispallona.
»Myrsky on tulossa», sanoi Davido Rossi katsellen auringonlaskun värejä.
»Se on tullut ja mennyt», kuiskasi Roma, ja Rossi puristi häntä
lähemmäksi itseään.
Heiltä meni puoli tuntia hyvästisanomiseen. Viimeisen suudelman jälkeen
käsivarret vielä uudelleen kiertyivät syleilyyn.