Roma söi yksin päivällistä sinä iltana saadakseen rauhassa ajatella.
Arkielämä oli vallan kadonnut häneltä, ja joka kerta, kun Felice puhui
hänelle tarjotessaan ruokia, tuntui ääni tulevan jostakin hyvin kaukaa.
Hän meni aikaisin maata, mutta hän nukkui myöhään. Kauan aikaa hän
makasi valveilla ajatellen kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja kun yö jo
oli pitkälle kulunut ja hän koetti nukkua uneksiakseen samasta asiasta,
ei hän saanut unta pelkästä ilosta. Mutta lopuksi hän unettaren
kootessa yhä sakeammalti hattaroita hänen ympärilleen kuiskasi 'hyvää
yötä' ja nukkui aamuun asti.
Hän heräsi myöhään, ja aurinko paistoi huoneeseen. Hän ojensi molemmat
kätensä nauttien terveytensä ja lempensä onnesta. Kaikki oli hyvin, ja
hän oli onnellinen. Ajatellessaan eilispäivää hän sääli paroniakin ja
tunsi olleensa liian paha.
Mutta tuo ajatus haihtui pian. Ruumis ja sielu olivat täynnä iloa, ja
hän hypähti nopeasti vuoteesta.
Hetkeä myöhemmin Nattalina toi kirjeen. Se oli paronilta ja kirjoitettu
edellisenä päivänä: —
»Minghelli on palannut Lontoosta, ja siksi minun täytyy tavata sinua
huomenna kello yksitoista. Ole hyvä ja pysy kotona ja aseta niin, että
saamme olla puoli tuntia kahdenkesken ja häiritsemättä.»
Aurinko peittyi pilveen, ilma kävi kolkoksi ja pimeys levisi yli koko
maailman.