Pieni Trinità dei Montin piazza oli täynnä vaunuja, ja Roman huoneet
olivat täynnä vieraita. Davido Rossi astui sisään tyynenä kuten mies,
joka on tottunut yleisön huomioon, mutta Roma tervehti häntä melkein
silmäänpistävän ystävällisesti.
»Vihdoinkin te tulette», sanoi hän äänellä, joka oli aiottu kaikkien
kuultavaksi, ja sitten hän lisäsi hiljemmin. »Olkaa minua lähellä
älkääkä menkö pois, ennenkuin sanon, että saatte mennä.»
Roman kasvoissa oli sama ilme, joka oli hämmästyttänyt Davido Rossia
jo edellisenä päivänä, mutta paitsi sitä nuo punaiset posket,
yhteen puristuneet huulet ja loistavat silmät ilmaisivat omituista
kiihtymystä, melkein hysteerisyyttä.
Seurue oli jakautunut neljään pääryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuului
Roman täti puuteroituna ja hajuvesistä tuoksuvana, tyynyjen nojassa,
sairastuolissa ottaen vastaan vieraita ovella, ja hänen vieressään
seisoi paroni Bonelli vaiti ja arvokkaana hymyillen jäistä hymyään.
Toisessa ryhmässä oli Don Camillo muutamien vallasnaisten kanssa
ikkunan luona, mistä vähänväliä kuului tukahdutettuja naurun puuskia.
Kolmannessa ryhmässä oli sanomalehtikirjailijat Lena ja Olga sekä
muotiompelija, rouva Sella. Neljänteen ryhmään kuuluivat Englannin ja
Amerikan lähettiläät, kreivi Mario ja pari muuta valtiomiestä.
Puhelua keskeyttivät ensin pienet seisahdukset aina kun joku uusi
tulokas saapui, ja kun se vähitellen muuttui samanlaiseksi kuin surina
mehiläispesässä, josta vanha yhdyskunta kuningattarineen on ajettu
ulos, ei siinä kuulunut muuta kuin viittauksia johonkin asiaan, josta
ei saanut puhua, mutta joka oli hyvin kauhea ja hauska.
»Oletteko kuullut?»... »Onko se totta, että»... »Eikö?» »Voiko se
olla mahdollista?» »Kuinka mainiota!» ja sitten kuiskaavia kysymyksiä
ja vastauksia, naurunhihitystä, viuhkojen suhinaa ja tarkoittavia
silmäyksiä.
Mutta Roma näkyi kuulevan kaikki, mitä hänestä sanottiin ja sekaantui
alinomaa kuiskaavaan keskusteluun hämmästyttävän avomielisesti.
»Tuo mies täällä!» sanoi eräs sanomalehtinaisista Rossin astuessa
sisään. »Samassa huoneessa kuin pääministeri!» sanoi toinen. »Tuon
epämiellyttävän parlamenttinäytelmän jälkeen!»
»Kuulin, että hän oli hirveän epäkohtelias paronille toissapäivänä»,
sanoi rouva Sella.
»Epäkohtelias? Hän on tehnyt kamalan hairahduksen ja loukannut kaikkia.
Kerrotaan, että Vatikaani nyt on asettunut jyrkästi häntä vastaan ja
kieltää kaiken yhteyden hänen kanssaan.»
»Eipä ole ihme! Hän on saattanut itsensä aivan mahdottomaksi, ja minä
kummeksin vain, että pääministeri...»
»Oh, älkää puhuko pääministeristä. Hänellä on jotain korvan takana...
Ettekö ole kuulleet, miksi meidät on kutsuttu tänne tänään? Ettekö?
Ettekö tiedä, että...»
»Todellako? Siinä on selitys... Nyt ymmärrän!» Ja taas seurasi naurua
ja viuhkojen suhinaa.
»Hän on todellakin ihmeellinen mies, ensimmäisiä valtiomiehiä koko
Euroopassa.»
»Se on hyvin kaunista, että puhutte noin», sanoi Roma kääntyen ympäri
äkkiä, »sillä ministeri ei ole koskaan ollut sanomalehti-ihmisten
ystävä, ja olen kuullut hänen sanovan, että he olisivat valmiit myymään
vaikka oman äitinsä kunnian, jos vain voisivat sillä herättää huomiota».
»Rakkausko?» kuului Don Camillon ääni Roman huomautusta seuraavassa
äänettömyydessä. »Mitä rakkaudella on tekemistä avioliiton kanssa muuta
kuin sen turmelijana?» Ja sitten kesken naurua ja naisten leikillisiä
silmäyksiä hän loi hullunkurisen kuvan omasta köyhyydestään ja siitä,
kuinka välttämätöntä hänen oli mennä naimisiin hankkiakseen itselleen
omaisuutta.
»Mitä tehdä? Ajatelkaa asemaani! Suuri nimi, vanha kuin itse historia,
eikä mitään tuloja. Komea palatsi, vanha kuin itse pyramidit, eikä
mitään kokkia!»
»Älkää olko niin itserakas ja ylpeilkö köyhyydellänne, Gi-Gi», sanoi
Roma. »Muutamat Rooman naisista ovat yhtä köyhiä kuin miehetkin. Entäs
minä? Rouva Sella voisi myydä joka tikun minun talostani huomispäivänä,
ja ellei maistraatti huolisi minun suihkukaivoani...»
»Senaattori Palomba», kuului Felicen hautausääni ovella.
Kohtelias, imelä pikku pormestari astui sisään vilkuttaen silmiään ja
sanoen:
»Kuulinko oman nimeni juuri äsken?»
»Minä sanoin», virkkoi Roma, »että ellei maistraatti huolisi minun
suihkukaivoani...»
Pieni mies teki hämmästystä osoittavan liikkeen, ja kiusallisen
äänettömyyden katkaisi väkinäinen nauru.
»Roma», kuului kreivittären ärtyisä ääni, »luulen täyttäneeni jo
velvollisuuteni sinua kohtaan, ja nyt ehkä paroni saattaa minut
huoneeseeni. Nattalina! Missä on Nattalina?»
Mutta puoli tusinaa käsiä tarttui sairastuoliin, ja paroni seurasi sitä
makuuhuoneeseen.
»Ihmeellinen mies!» »Vallan ihmeellinen!» kuiskasi moni ääni, kun
ministeri hymyillen katosi huoneesta.
Puhelu alkoi laimentua, kun samassa prinsessa Bellini saapui, ja sitten
se taas kävi vilkkaaksi ja yleiseksi.
»Tulen myöhään», sanoi hän suudellen Romaa molemmille poskille, »mutta
tiedätkö, kultaseni, että olin tulla vallan kappaleihin revityksi tänne
tullessani. Vaununi sai kyntää ihmismeren läpi.»
»Ihmismeren?»
»Niin juuri, kaduilla ei tahdo päästä kulkemaan. On taas jonkinmoinen
mielenosoitus. Köyhien täytyy aina osoittaa mieltään!»
»Niin, tietysti», sanoi Don Camillo. »Ettekö ole kuullut uutisia, Roma?»
»Olen tehnyt työtä koko yön ja koko päivän enkä ole kuullut mitään»,
sanoi Roma.
»Estääkseen eilisen epämiellyttävän näytelmän uudistumista kuningas on
antanut yleisön turvallisuutta koskevan kuninkaallisen käskyn, ja siten
koko tuosta ihmeellisestä pulmasta on päästy.»
»Entä nyt?»
»Nyt pääministeri on olosuhteitten herrana ja on aloittanut
varoittamalla joukkokokouksesta, joka oli aiottu pidettäväksi
Colosseumilla.»
»Sepä hyvä», sanoi kreivi Mario. »Meillä on ollut tarpeeksi
vapaamielisyyttä viime aikoina.»
»Ja häpeämättömiä puheita ja varsinaisia kansan yllyttäjiä», sanoi
rouva Sella.
»Ja painovapautta», sanoi senaattori Palomba. Ja sitten vanha keikari,
muotiompelija ja imelä pieni pormestari loivat toisiinsa tarkoittavia
katseita.
»Odottakaa! Odottakaa vähän!» sanoi Roma hiljaa Rossille, joka ääneti
seisoi hänen vieressään.
»Onneton Italia!» sanoi Amerikan lähettiläs. »Sillä on suurin joukko
komeanimisiä aatelismiehiä ja suurin kerjäläisarmeija. Toinen luokka
istuu ja juo jäätelövettä piazzalla kuunnellen musiikkia, ja toinen
luokka marssii pitkin katuja solmien liittoja yhteiskuntaa vastaan.»
»Te tuomitsette meitä ulkomaalaisen katsantokannalta, hyvä
ystävä», sanoi Don Camillo, »ja unohdatte, kuinka me rakastamme
juhlia. Prinsessa sanoo, että meidän köyhämme aina panevat toimeen
mielenosoituksia. Me panemme kaikki toimeen mielenosoitusnäytelmiä.
Hauskin sellainen näytelmä on hautajaiset, joissa on jyskiviä rumpuja
ja heiluvia lippuja. Ellemme voi panna toimeen hautajaisia, panemme
toimeen häät, missä on kukkia ja kyynelvirtoja. Ja ellei meillä ole
kumpaakaan, toimitamme vallankumouksen ja annamme vapaamielisten
puhujiemme saarnata leipäveron julmuudesta.»
»Aina se koskee heidän leipäänsä», sanoi prinsessa nauraen.
»Amerikassa, hyvä kenraali, te olette aina niin surkean totisia, mutta
me italialaiset olemme näyttelijärotua. Kuningas, parlamentti ja itse
paavikin...»
»Kamalata!» huudahti pikku prinsessa. »Mutta jos olisitte sanonut tuon
meidän varsinaisista yllyttäjistämme...»
»Oh, he ovat kaikkein taitavimmat ja parhaat näyttelijät, hyvä
prinsessa. Mutta me olemme kaikki näyttelijöitä täällä Italiassa,
suurimmasta pienimpään asti, ja se voittaa, joka näyttelee parhaiten.»
»Siis», alkoi amerikkalainen, »pääministerinä oleminen Roomassa...»
»On samaa kuin oleminen päänäyttelijänä Euroopassa, ja hänen paras
osansa on se, missä hän tekee lopun vastustajastaan toisten nauraessa
loppumatta.»
»Mitä hän tarkoittaa?» sanoi Englannin lähettiläs amerikkalaiselle.
»Ettekö tiedä? Ettekö ole kuullut, mitä on tulossa?» Ja sitten he
kuiskailivat keskenään.
»Odottakaa!» sanoi Roma.
»Gi-Gi», sanoi prinsessa, »kuinka tyhmä te olette! Te olette kaikki
erehtyneet Romaan nähden. Katsokaa häntä nyt. Kuinka sokeita miehet
voivat olla! Eikä paroni ole hiukkastakaan viisaampi kuin te muut! Hän
on liian ylpeä uskoakseen, mitä kerroin hänelle, mutta hän saa nähdä
vielä. Hän on kai täällä? Kreivittärenkö huoneessa? ... Mitä pidätte
puvustani?»
»Se on mainio.»
»Todellako? Musta ja sininen soveltuvat mainiosti yhteen, eikö niin?
Ne ovat paronin lempivärit. Kuinka kiihoittunut emäntämme on! Hänellä
näkyy olevan koko maailma vieraana. Milloin me saamme nähdä sen
mestariteoksen? Mitä me odotamme? Ah, tuollahan paroni vihdoinkin
tulee!»
»Kaikki ovat täällä, eikö niin?» sanoi Roma katsellen hehkuvin poskin
ja loistavin silmin tuota kumartelevaa, juoruavaa joukkoa, joka oli
loukannut ja halveksinut Davido Rossia.
»Varokaa», sanoi Davido Rossi, mutta Roma heitti päätään ja nauroi.
Sitten seurue astui alas pitkin kiertoportaita ateljeehen. Roma kulki
ensin nopein askelin puhellen hermostuneesti ja nauraen alinomaa.
Suihkukaivo oli keskellä lattiaa, ja vieraat kokoontuivat sen ympärille.
»Mainio!» huudahtivat he toinen toisensa jälkeen. »Erinomainen!»
»Mainio!»
Pieni pormestari oli varsinkin innokas. Hän seisoi lähellä paronia ja
ojentaen molemmat kätensä hän huusi:
»Se on hämmästyttävä! Ihmeellinen! Voi kilpailla vanhan Rooman
suurimpien mestariteosten kanssa!»
»Mutta tämä on 'Hamlet' ilman prinssiä», sanoi paroni. »Sinä laitat
suihkukaivon, joka esittää Kristusta ja hänen kahtatoista apostoliaan,
mutta jätät päähenkilön, Kristuksen, lopettamatta.»
Hän osoitti keskikuvaa, joka oli vasta hiukan muovaeltu luonnos.
»Tässä on toinenkin lopettamaton patsas, teidän ylhäisyytenne», sanoi
Don Camillo. »Se on nähtävästi Juudas.»
»Jätin ne viimeiseksi tahallani», sanoi Roma. »Ne ovat niin tärkeät ja
niin vaikeat. Mutta minulla on luonnokset kumpaankin huoneessani, ja
pyydän teitä lausumaan mielipiteenne niistä.»
»Pyhimys ja satyyri, Jumala ja piru, petetty ja pettäjä — ne ovat
todellakin arvokkaita aiheita taiteilijan taltalle», sanoi Don Camillo.
»Juuri niin», sanoi pormestari. »Toinen on tehtävä taiteilijan koko
rakkauden syvyydellä ja toinen hänen tulisimmalla vihallaan.»
»Eipä silti», sanoi Don Camillo, »että taiteella olisi mitään tekemistä
elämän kanssa — se on, tosi elämän...»
»Miksikä ei?» kysyi Roma terävästi. »Taiteilijan täytyy elää
maailmassa, eikä hän ole sokea. Miksi hän siis ei saisi kuvata, mitä
hän näkee ympärillään?»
»Mutta onko se taidetta? Jos asian laita on niin, niin taiteilijalla
on vapaus taiteessaan ilmaista uskonnolliset ja valtiolliset
mielipiteensä, jopa yksityiset tunteensakin — kostaa kärsityt
solvauksetkin.»
»Tietysti», sanoi Roma. »Suurimmatkin taiteilijat ovat usein
menetelleet niin.» Niin sanoen hän näytti tietä yläkertaan, ja toiset
seurasivat veisaten ulkokullaisesti hänen kiitostaan.
»Se on inhimillistä, käyttääkseni lievintä sanaa.» »Tietysti!» »Koska
hän on nainen eikä voi puhua suoraan eikä vaatia kaksintaisteluun, on
tämä hyvin naisellinen tapa kostaa ainakin.» Ja sitten seurasi taas
nauru, viuhkojen suhina ja tarkoittavat katseet Rossiin päin hänen
selkänsä takana.
Kaksi kuvapatsasta oli kamarissa jalustoilla. Toinen oli peitetty
märällä vaatteella, toinen musliiniharsolla. Mennen viimeksimainitun
luo Roma sanoi hiukan epävakavalla äänellä:
»Kristuksen kuvan luominen oli niin vaikeata, että melkein kaduin
yritystäni. Mutta se kävi helpommaksi, kun rupesin ajattelemaan
miestä, jota vainotaan ja nöyryytetään ja poljetaan siksi, että hän on
köyhä eikä häpeä sitä, ja joka aina on valmis puoltamaan heikkoja ja
sorrettuja eikä koskaan kosta kenellekään solvausta, olkoonpa se kuinka
kurja ja valheellinen ja ilkeä tahansa, sillä hän ei koskaan ajattele
itseään. Niin sain parhaan mallin tosi elämästä, ja tässä on tulos.»
Näin sanoen hän veti pois harson ja paljasti kuultavan valkoisen
kipsiin valetun Davido Rossin rintakuvan. Kasvoista loisti mitä puhtain
ylevyys, ja joka piirteen muovailussa tuntui hellyys ja rakkaus.
Kylmää hiljaisuutta seurasi matalaääninen puhelu. »Kuka se on?»
»Kristus, tietysti.» »Oh, tietysti, mutta se muistuttaa jotain?»
»Kuka se on?» »Paaviko?» »Ei, ettekö näe?» »Onko se totta?» »Kuinka
häpeällistä!» »Pyhyyden pilkkaa!»
Roma seisoi ja katseli seuruetta säkenöivin silmin.
»Pelkään, etten teidän mielestänne ole aivan oikein esittänyt
malliani», sanoi hän. »Se on vallan totta. Mutta ehkä Juudas miellyttää
teitä enemmän», ja hän astui patsaan luo, jota märkä kangas verhosi.
»Tämä oli minusta hyvin vaikea tehtävä myöskin, enkä voinut aloittaa
sitä ennenkuin eilisiltana.»
Sitten hän selvästi vapisevalla kädellä otti isänsä kuvan seinältä ja
ojentaen sen paronille, sanoi:
»Joku kertoi minulle konnamaisesta petoksesta — se koski tätä
miesraukkaa, paroni — ja silloin minä ymmärsin, millainen se mies oli,
joka petti ystävänsä ja herransa kolmestakymmenestä hopeapenningistä ja
kuunteli sen viheliäisen joukon ulkokultaista imartelua sen viheliäisen
valehtelevan joukon, joka ryömi hänen ympärillään, siksi että hän oli
petturi ja että hänellä oli täysi kukkaro.»
Näin sanoen hän veti pois kostean vaatteen ja paljasti savesta
muovaillun pään. Kasvot saattoi heti tuntea mutta ne ilmaisivat kaikkea
ajateltavissa olevaa huonoutta, kavaluutta, julmuutta ja aistillisuutta.
Äänettömyys oli jäinen, ja seurue alkoi kääntyä pois mutisten jotain
peittääkseen hämilläänoloa. »Sehän on paroni!» »Ei!» »On kyllä!»
»Häpeällistä!» »Inhottavaa!» »Kamalaa!» »Harakanpelätti!»
Roma katsoi heitä hetkisen ja sanoi sitten: »Te ette pidä
Juudaksestani! En minäkään. Olette oikeassa — se on inhottava!»
Ja sitten hän tarttui molemmin käsin rautalangan palaseen ja leikkasi
saven poikki, niin että se jysähtäen putosi lattiaan.
Prinsessa, joka seisoi paronin vieressä, lausui osanottonsa hänelle, ja
paroni vastasi jäisesti hymyillen:
»Kaikki taiteilijathan ovat hiukan pois järjiltään. Se on välttämätön
paha, jota täytyy kärsiä tyynesti välittämättä paljon sen naurettavasta
puolesta.»
Sitten hän astui Roman luo, antoi takaisin valokuvan ja sanoi hiukan
rypistäen otsaansa:
»Kiitän sinua hyvin hauskasta iltapäivästä ja sanon jäähyväiset.»
Toiset seurasivat häntä katseellaan ja selittivät hänen lähtönsä oman
mielensä mukaan. »Heidän välinsä ovat lopussa nyt», kuiskasivat he.
»Kyllä hän vielä maksaa tuon.» Ja ilman suurempaa melua he alkoivat
seurata häntä.
Roma punoittavana ja kiihottuneena kumarsi heille kullekin erikseen
melkein pilkallisen kohteliaasti. Hän sanoi heille hyvästi ikipäiviksi,
ja hänen kasvonsa kirkastuivat ilosta. He koettivat käyttäytyä uljaasti
astuessaan hänen ohitsensa, mutta heillä oli melkein se tunne kuin
heidät olisi ajettu pois talosta...
Kun kaikki olivat menneet, veti Roma oven kiivaasti kiinni ja kääntyen
Davido Rossiin, joka yksin oli jälellä, hän puhkesi kyyneltulvaan ja
heittäytyi hänen jalkoihinsa.