Ave Marian lähestyessä Davido Rossi kävi yhä hermostuneemmaksi. Taivas
oli pimennyt, mutta muuten oli aivan tyyni. Ilma tuntui tyhjältä, ja
hän kuunteli jännityksellä joka ääntä portailta ja kadulta. Vihdoin
hän kuuli vaunujen seisahtuvan ovelle ja hetkeä myöhemmin etuhuoneesta
kevyitä askelia, mitkä panivat hänen sydämensä tykyttämään rajusti.
Ovi aukeni, ja Roma astui sisään nopeasti ja tervehtien tuskin
kuuluvalla äänellä. Rossi näki hänen raittiin ihonsa, hänen suuret
tummat silmänsä, mustan hatun ja nahkatakin, eikä voinut säilyttää
tyyneyttään, sillä hänen suonensa tykyttivät hurjasti ja katse harhaili
Romaan.
»Olen tullut minuutin ajaksi vain», sanoi Roma.
»Saittehan kirjeeni?»
Rossi kumarsi.
»Davido, minä pyydän teitä täyttämään lupauksenne.»
»Minkä lupauksen?»
»Sen, että tulette luokseni, kun tarvitsen teitä. Nyt tarvitsen teitä.
Suihkukaivoni on valmis, ja huomenna iltapäivällä on minulla pienet
kutsut, joissa näytän sen vierailleni. Jokainen tulee sinne, ja minä
toivoisin teidän tulevan myös.»
»Onko se välttämätöntä?» kysyi Rossi.
»Se on välttämätöntä tarkoitukseni saavuttamiseksi. Älkää kysykö miksi.
Älkää kysykö mitään. Luottakaa vain minuun ja tulkaa.»
Hän puhui varmalla, nopealla äänellä, ja nostaessaan katseensa Rossi
huomasi, että Roman silmäkulmat olivat jäykät, huulet puristuneet,
posket hiukan punoittavat ja silmissä omituinen loiste. Rossi ei
koskaan ollut nähnyt häntä tuollaisena. »Mikä salaisuus tuossa piilee?»
ajatteli hän, mutta vastasi ainoastaan:
»Hyvä. Minä tulen.»
»Siinä kaikki. Olisinhan tosin voinut kirjoittaa, mutta pelkäsin, että
kieltäisitte, ja tahdoin olla varma asiastani. Hyvästi!»
Davido Rossi oli ainoastaan kumartanut Romalle tämän astuessa sisään,
ja nyt Roma kääntyi mennäkseen pois antamatta kättään Rossille.
»Roma», sanoi Rossi äänellä, joka tuntui melkein tukahutetulta.
Roma seisahtui, mutta ei puhunut, ja Rossi tunsi koko ruumiinsa
kuumenevan.
»Olen tyytyväinen — hyvin tyytyväinen, kun olette samaa mieltä kuin
minä siitä, mistä viime kirjeessäni puhuin.»
»Viime kirjeessänne — siinäkö, jossa pyysitte minua unohtamaan teidät?»
»Niin on parempi — paljon parempi. Minä olen niitä, jotka ajattelevat,
että jos toinen naimisiin aikovista» — hän puhui vaivalloisesti —
»epäilee edeltäkäsin, niin on parasta, että hän vetäytyy pois, vaikkapa
itse kirkonkin ovella. Se on parempi kuin lähteminen koko elinajan
kestävälle matkalle epäilyttävin entein.»
»Niin, tietysti!» sanoi Roma hengittäen syvään ja kääntyen hiukan
poispäin.
»Mutta älkää luulko, että minä en kärsi erotessani teistä, Roma.
'_Tapahtukoon sinun tahtosi_.' Ei ole aina helppo sanoa tuota. Ainakin
voin rukoilla teille onnea — ja ehkä iankaikkisuudessa...»
»Mutta emmekö suostuneet, ettemme puhuisi siitä?» sanoi Roma
kärsimättömästi. Sitten heidän katseensa kohtasivat hetkeksi toisensa,
ja Davido Rossi ymmärsi olleensa valheellinen itseään kohtaan ja tunsi,
että koko tuo puhe kieltäytymisestä oli ivaa.
»Roma», sanoi hän taas, »jos vasta tarvitsette minua, täytyy teidän
kirjoittaa.»
Roman kasvot synkistyivät.
»Itsenne tähden, ymmärrättehän...»
»Oh, se ei merkitse mitään enää.»
»Mutta ihmiset loukkaavat teitä minun tähteni...»
»Entä teitä?»
Puna nousi Davido Rossin poskille, ja hän puristi kädellään tuolin
selkämystä.
»Minä ilmoitan heille, että...»
»Kyllä ymmärrän», sanoi Roma, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa taas.
Mutta sitten hän kääntyi pois sanoen: »Olen pahoillani, että olette
suuttunut tulostani tänne.»
»Suuttunut!», huudahti Davido Rossi, ja kun hänen äänensä värähti sitä
sanoessa, tunsivat he molemmat kuinka rakkaus pani heidät vapisemaan.
Ulkona oli alkanut sataa, ja pisarat löivät vasten ikkunaruutua.
»Te ette voi mennä nyt», sanoi Davido Rossi, »ja koska ette enää
koskaan palaa tänne, toivoisin teidän saavan kuulla jotain.»
Roma istui, avasi takkinsa ja heitti sen olkapäilleen.
Rankkasade liotti piazzaa, ja katukäytävät lainehtivat.
»Sadetta kestää vielä hetkinen», sanoi Rossi katsoen ulos, »ja se
seikka, josta puhuin, on kiireellinen. Siksi on parasta, että kuulette
sen heti.»
Ottaen pois neulat hatustaan Roma nosti sen päästään, asetti syliinsä
ja alkoi vetää pois hansikkaitaan. Jalo nuori pää tuuheine hiuksineen
ja kauniine kasvoineen loisti uudessa ihanuudessa.
Rossi tuskin uskalsi katsoa häneen. Hän pelkäsi, ettei hän voisi
hallita tunnettaan, vaan heittäytyisi Roman jalkoihin. »Kuinka tyyni
hän on», ajatteli mies. »Mitä se merkinnee?»
Hän astui seinäkaapin luo ja otti siitä pienen pyöreän käärön.
»Muistatteko isänne äänen?» kysyi hän.
»Se on ainoa, mitä muistan isästäni. Kuinka niin?»
»Se on tässä lieriössä.»
Roma nousi äkkiä ja istuutui jälleen.
»Puhukaa», sanoi hän.
»Kun isänne ajettiin maanpakoon Elballe, pidettiin häntä kuin vankia.
Hänen persoonallista vapauttaan ei tosin rajoitettu, mutta hän oli
ankaran poliisivalvonnan alaisena. _Domicilio coatto'lla_ on oikeus
ajaa maanpakoon korkeintaan viideksi vuodeksi, mutta keksittiin syitä,
joiden nojalla hänen maanpakolaisuutensa tehtiin elinkautiseksi. Hän
näki vankien tulevan ja menevän, ja tuolla haudassaan hän kuuli kaikuja
ulkomaailmasta.»
»Kuuliko hän koskaan minusta?»
»Kuuli, ja myöskin minusta. Eräs vanki kertoi hänelle eräästä Davido
Rossista, ja tuosta nimestä ja sen henkilön mielipiteistä hän tunsi
Davido Leonen, saman pojan, jonka hän oli kasvattanut. Hän tahtoi
lähettää minulle sanoman.»
»Koskiko se minua...»
»Koski. Vankien kirjeet luetaan ja kopioidaan, ja kirjoitetun paperin
kuljettaminen salaa pois on vaikeata, miltei mahdotonta. Mutta vihdoin
keksittiin keino. Joku lähetti fonografin ja lieriölaatikon eräälle
vangille, ja pienellä seurueella oli tapana kokoontua isänne taloon
kuulemaan musiikkia. Lieriöiden joukossa oli muutamia tyhjiä. Isänne
puhui yhteen niistä, ja kun fonografin omistaja läksi Elbalta, toi hän
lieriön mukanaan. Tässä on se lieriö, johon isänne puhui.»
Vavahtaen tahtomattaan Roma otti käteensä pyöreän pahvilaatikon,
johon oli painettu kanteen »Valikoima Faustista», ja sisäpuolelle oli
kirjoitettu lyijykynällä. »Ainoastaan D.L:lle. Parlamentinjäsen Rossi
hävittäköön tämän, ellei hän tiedä, mistä D.L. on löydettävissä.»
Ankara sade oli pimittänyt huoneen, mutta valkean punertavassa valossa
Davido Rossi näki, että Roma oli kalmankalpea.
»Ja tässä on isäni ääni?» sanoi hän.
»Hänen viimeisen tervehdyksensä.»
»Hän kuoli — kaksi vuotta sitten — ja kumminkin...»
»Voitteko kestää sitä?»
»Voin», sanoi Roma meikein kuulumattomasti.
Davido Rossi otti lieriön, asetti sen fonografiin, veti koneen ja
kosketti nappulaa. Sateen rapistessa ikkunoita vasten kone alkoi
surista.
Davido Rossi seisoi Roman vieressä ja tunsi hänen kätensä
käsivarrellaan.
Sitten kuului fonografista selvä, kirkas ääni:
»Davido Leone — vanha ystäväsi tohtori Roselli lähettää sinulle
kuolevana viimeisen tervehdyksensä...»
Käsi Rossin käsivarrella vavahti kouristuksenomaisesti, ja Roma
kuiskasi.
»Odottakaa! Hetkinen vain!»
Hän katsoi ympärilleen pimeässä huoneessa aivan kuin odottaen näkevänsä
hengen.
Sitten hän kumarsi päätään ja hengitti kovaa.
»Voin paremmin nyt. Jatkakaa», sanoi hän.
Suriseva ääni alkoi taas, ja hetken perästä selvä ääni jatkoi:
»Poikani, lupauksen, jonka annoin sinulle Lontoossa, täytin
uskollisesti, mutta kirje, jonka sinulle kirjoitin, ei koskaan tullut
käsiisi. Siinä kerroin, kuka olin ja miksi olin muuttanut nimeni. Se
on liian pitkä juttu nyt, ja minun täytyy sanoa lyhyesti asiani. Minä
olen Prospero Volonna. Isäni oli viimeinen tämänniminen prinssi. Paitsi
viranomaisia ja heidän vakoojiaan ei kukaan Italiassa tunne minua
nimellä Roselli eikä kukaan Englannissa nimellä Volonna — paitsi yksi
ainoa, oma lapsiraukkani Roma.»
Rossin käsivarrella oleva käsi puristi lujemmin, ja Rossin päätä alkoi
huimata.
»Täällä elävänä haudattuna olen saanut vähitellen kuulla, mitä on
tapahtunut, sittenkuin minä erosin maailmasta. Petollinen kirje, joka
kutsui minut Italiaan ja saattoi minut poliisin käsiin, oli saman
miehen lähettämä, joka nyt omistaa tilukseni palkkana petoksestaan.»
»Paroniko?»
Rossi oli seisahduttanut fonografin.
»Voitteko kestää?» kysyi hän.
Kalpeat kasvot punastuivat päättäväisyydestä.
»Jatkakaa!» sanoi hän.
Kun ääni fonografista taas alkoi kuulua, oli se värisevämpi ja nopeampi
kuin äsken.
»Petettyään isän hän piti huolta lapsesta, ja Jumala yksin, joka
tuntee sydämet, tietää mikä pelon tai ihmisyyden tunne hänet pakotti
niin tekemään. Hän läksi Englantiin tyttöstä hakemaan, löysi hänet
kadulta, jonne uskoton holhooja oli jättänyt hänet, tukki rahalla
heidän suunsa ja sai heidät hautaamaan jonkun tuntemattoman onnettoman
ruumiin tyttäreni nimellä.»
Rossin käsivarrella oleva käsi vapisi hiukan ja vaipui hänen kädelleen.
Se oli kylmä kuin jää. Fonografin ääni kävi heikoksi.
»Hän on nyt Roomassa, kantaa minun nimeäni Italiassa ja oleskelee
vaarallisessa, ehkäpä häpeällisessä piirissä. Poikani, pelasta hänet
siitä! Mies, joka petti isän, voi pettää tyttären myöskin. Ota hänet
pois tuon miehen vallasta. Pelasta hänet. Se on kuolevan rukous.»
Rossin kädellä oleva käsi puristi sitä lujasti, ja Rossin sydän tykytti
rajusti.
»Davido», sanoi fonografin ääni, joka hiljeni hiljenemistään, »kun
tämä saapuu sinulle, olen jo haudan pimeydessä... Suuressa tuskassani
kiusaa minua moni pelko... Älä pidä pyyntöäni mitättömänä. Mutta mitä
päättänetkin tehdä... ole hellä lapselleni... Uneksin hänestä joka yö
ja lähetän hänelle sydämeni tervehdyksen rakkauden siivillä... Hyvästi,
poikani. Loppu on lähellä. Jumala olkoon kanssasi kaikissa teoissasi
ja auttakoon sinua parantamaan, mitä minä tein huonosti tai jätin
tekemättä. Ja ellei kuolema estä muistamasta niitä, jotka elävät maan
päällä, niin ole varma siitä, että sinulla on auttaja ja esirukoilija
taivaassa.»
Ääni taukosi, koneen surina lakkasi, ja näkymätön henki tuntui
katoavan. Sateen rapina oli lakannut, ja ulkoa kuului vaunujen kolinaa.
Roma oli päästänyt Rossin käden ja nojautui eteenpäin peittäen
kasvonsa molemmilla käsillään. Hetken kuluttua hän pyyhki silmänsä
nenäliinallaan ja asetti hatun päähänsä.
»Milloinka saitte tuon tervehdyksen?» kysyi hän. »Samana iltana,
jolloin ensi kerran olitte täällä.»
»Ja kun pyysin teitä tulemaan luokseni tuolle... tuolle tyhjälle
asialle, te ajattelitte... isäni pyyntöä myöskin?»
»Niin.»
»Te olette tiennyt kaikki nuo seikat paronista kuukauden ajan ettekä
ole puhunut mitään. _Miksi_ ette ole puhunut?»
»Te ette olisi heti alussa uskonut minua.»
»Mutta sitten?»
»Sitten minulla oli toinen syy.»
»Koskeeko se minua?»
»Koskee.»
»Entä nyt?»
»Nyt, kun minun täytyy erota teistä, oli minun pakko ilmoittaa teille,
millainen mies hän on.»
»Mutta jos te olisitte tiennyt, että hän koko tämän ajan on koettanut
käyttää erästä henkilöä teitä vastaan...»
»Se ei olisi muuttanut asiaa.»
Roma nosti päätään, ja hänen silmänsä hehkuivat tulta, mutta hän sanoi
vain hiukan hermostuneesti nyyhkyttäen:
»Tulkaa huomenna luokseni, Davido! Lupaattehan varmaan tulla! Ellette
tule, en koskaan anna sitä anteeksi. Mutta kyllä tiedän, että tulette!
Onhan se varma.»
Ja sitten hän aivan kuin peläten puhkeavansa itkuun kääntyi äkkiä ja
kiiruhti pois.
»Hän ei ikinä enää voi joutua tuon miehen valtaan», ajatteli Davido
Rossi. Ja sitten hän sytytti lamppunsa ja istuutui työhönsä, mutta valo
oli sammunut ja yö oli tullut hänen elämäänsä.