Koridorissa kiirehti vahtimestari vesilasi ja viinipullo kädessä
eteenpäin.
»Mikä on hätänä?» kysyi joku.
»Eräs neiti on sairastunut», vastasi vahtimestari. »Hänet kannettiin
presidentin vastaanottohuoneeseen.»
»Kuka se on?»
»Donna Roma.»
Sama mies, joka äsken oli ollut valmis antamaan ampua itsensä,
kävi kalman kalpeaksi ja vapisi ilmeisesti. Hän juoksi yläkertaan
vahtimestarin edellä harpaten kolme askelmaa kerrallaan.
Oven edessä portaitten päässä oli joukko palvelijoita. Rossi tahtoi
kulkea läpi, mutta he seisahduttivat hänet.
»Ikävää, mutta meillä on käsky estää pääsy kaikilta», sanoi ovenvartija.
Samassa pääministeri tuli nopein askelin sinne. Ovenvartija astui
syrjään ja ministeri meni sisään.
Rossin teki mieli työntää ovenvartija syrjään, mutta hänen voimansa,
jotka äsken olivat jännittyneet kuin jousi, olivat nyt lopussa. Hän
olisi antanut vaikka mitä saadakseen auttaa Romaa edes hiukan, hyvin
vähän, mutta hänen täytyi pysyä syrjässä voimatta tehdä mitään.
Toivottomin katsein hän tuijotti oveen ja kuuli ääniä sisähuoneesta,
kun hänen toverinsa, tohtori, tuli ulos huoneesta.
»Mikä on? Taivaan nimessä, sanokaa!» pyysi hän kiihkeästi. »Onko hän
sairas? Onko hän parempi?»
»On kyllä.»
»Jumalan kiitos! Oi kiitos, Jumalani!» sanoi Rossi pannen liikutettuna
kätensä tohtorin käsivarrelle.
Tohtori katsoi häneen ja hymyili.
»Eihän se ollut mitään», sanoi hän, »pieni pyörtymys vain. Kuumuus ja
melu ja...»
»Oletteko varma, ettei se ole vaarallisempaa? Eikö olisi parempi, jos
olisitte hänen luonaan vähän kauemmin?»
»Pyh! En luullut, hyvä mies, että säikähtäisitte noin!...»
»Niin, niin, mutta nainen — ymmärrättehän — ei voi nähdä naisen noin...»
Paksun, jykevän tohtorin silmät kävivät punaisiksi, ja hänen äänensä
värähti oudosta tunteesta.
»Kautta taivaan, Rossi, Te olette mies! Minä näin mitä teitte viisi
minuuttia sitten, ja nyt... Odottakaa tässä, hän tulee ulos kohta.
Jumala teitä siunatkoon, hyvä ystävä!»
Sitten Davido Rossi kuuli naisen hameen kahinaa, ja jonkun ääni puhui
tyynnyttävästi, hellästi, tuttavallisesti. Mutta hän kääntyi pois
ovelta, ja tuoksu, jonka hän tunsi, seurasi häntä portaille.
Kolmannen kerroksen kirjaston ikkunasta hän katsoi alas piazzalle.
Roman vaunut odottivat ovella, ja kohta Roma itse astui niihin puoleksi
nojautuen paroniin, joka oli paljain päin ja hymyilevänä. Roma oli
hyvin kalpea, mutta hän vastasi ministerin hymyilyyn istuessaan
vaunuihinsa.
Davido Rossi olisi antanut sielunsa tuosta hymystä. Hän meni kotiin
murtunein mielin.
»Mitä minä olen tehnyt?» ajatteli hän. »Minä vihaan tuota miestä,
toivon hänelle kuolemaa, ja kumminkin pelastin hänet! Mikä on seuraus?
Olen viskannut Roman takaisin hänen käsiinsä. Niin olen, ja _minä olen
ollut vilpillinen omaa sydäntäni vastaan_.»
Puoli tuntia myöhemmin hän saapui Piazza Navonalle, ja polkupyörällä
ajava posteljooni toi hänelle kirjeen. Se oli kirjoitettu lyijykynällä,
suurin, epävarmoin kirjaimin.
»Hyvä Herra Rossi! — Teidän kirjeenne saapui ja luettiin ja
poltettiin, kuten pyysitte, vaikka minä samalla poltin käteni ja
satutin myöskin sydämeni.
Epäilemättä olette menetellyt viisaasti. Te ymmärrätte paremmin kuin
minä, mikä on paras meille molemmille, ja minä alistun. Mutta juuri
siksi minun täytyy tavata Teidät heti. On tärkeä asia, josta tahdon
puhua. Sillä ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, josta puhuitte
kirjeessänne — ei suoranaisesti ainakaan — eikä se myöskään ole
yhteydessä Minghellin konnantöiden kanssa.
Voitte siis vastaanottaa minut huoleti. Te saatte nähdä, että olen
tyyni.
Sanoinhan Teille, että ellette tule minun luokseni, täytyy minun tulla
Teidän luoksenne? Odottakaa minua tänä iltana Ave Marian aikaan ja
asettakaa niin, että saan tavata Teidät yksin.
Roma V.
P.S. — Näin ja ymmärsin, mitä teitte tänään istunnossa, mutta
otaksun, etten saa puhua siitä enkä ajatella sitä Teidän puolueenne
tähden.»