Aikoja ennen kello kymmentä seuraavana aamuna pienet kadut parlamentin
talon ympärillä olivat täynnä kiihkeitä ihmisparvia. Sotamiehet pitivät
piazzaa talon edustalla tyhjänä, ja rivi karabinieerejä teki tietä
parlamentinjäsenille pääkaduilla.
Kokoussalissa oli jännitys vielä kiihkeämpi. Jo puoli kymmenen
aikaan jäsenet olivat alkaneet kokoontua koridoreihin. Tuo pieni
viidenkymmenen miehen joukkio, joka muodosti äärimmäisen vasemmiston,
käveli, useimmat miehistä paljain päin, pihamaalla pääkäytävän edessä.
Davido Rossi ei vielä ollut heidän joukossaan, ja he katsoivat vuoroin
kelloonsa ja vuoroin ovelle, joka johti eteiseen. Kaksi minuuttia
vailla kymmenen ei heidän johtajaansa vielä näkynyt, ja he rupesivat
katsomaan toisiinsa tyytyväisinä ja toivoen.
»Hän ei tule nyt», sanoi joku. »Jumalan kiitos!» sanoi toinen, ja
sitten he kääntyivät mennäkseen paikoilleen.
Sillävälin suurempi parvi, joka kannatti hallitusta, oli kokoontunut
yhteen ja puheli kiihkeästi, vaikka hiljaa. Sen jäsenet sanoivat, että
pääministeri, jolla oli silmät kaikkialla, oli keksinyt jotain. Siitä
syystä hän oli mennyt Kvirinaaliin aikaisin tänä aamuna ja neuvotellut
kuninkaan kanssa. Sitten hän oli tullut parlamenttiin, lähettänyt
hakemaan puhemiestä ja ilmoittanut hänelle jonkun hänen majesteettinsa
käskyn. Sitten hän oli lähettänyt hakemaan sotaministeriä, ja heti sen
jälkeen kaksi komppaniaa jalkaväkeä oli komennettu sinne. He olivat nyt
parlamenttitalossa.
Kun kello löi kymmenen, astui ministerin puolue saliin, ja hetken
perästä kaikki koridorit olivat tyhjät.
Paroni Bonelli oli silloin puhemiehen huoneessa suurien portaitten
päässä. Hän oli aivan tyyni ja rauhallinen, ja napinlävessä hänellä
oli kukka kuten tavallista. _Questore_ (parlamentin järjestyksen
valvoja) oli tullut sanomaan, että puhemies oli juuri asettumaisillaan
paikalleen. Samalla yksi vahtimestareista, kolmivärinen nauha
käsivarressa, tuli sisään tuoden nimikortin, johon oli jotain
kirjoitettu.
»Tuokaa neiti tänne heti», sanoi paroni.
Neiti oli Roma, ja paroni meni häntä vastaan ovelle.
»Tämähän on kuin entisaikoina», sanoi hän, »mutta miksi tulit tänne
tänään, lapseni?»
»Miksi en olisi tullut tänään?» kysyi Roma.
»Siksi että... totta puhuen, täällä saattaa syntyä rauhattomuutta.
Ystäväsi, Piazza Navonan Pontifex Maximus koettaa luultavasti saada
aikaan häiriötä. Joka tapauksessa istunto arvattavasti tulee olemaan
ikävä, ja minä neuvoisin sinua menemään kotiin.»
»Mutta te herätätte uteliaisuuteni mitä suurimmassa määrässä, enkä
mitenkään nyt tahtoisi mennä kotiin», sanoi Roma.
»Kuten tahdot», sanoi paroni johtaen hänet lehterin ovelle ja
puhuen muista asioista. Kuinka suloinen Roma oli sinä aamuna! Eikö
hän, paroni, koskaan enää saisi tavata häntä kahden kesken? Hän on
todellakin odottanut jo kylliksi? Oli tärkeä asia, josta he eivät
olleet vielä kylliksi keskustelleet. Milloinka hän saisi tulla?
»Minulla on huomenna iltapäivällä vastaanotto, jolloin näytän
suihkukaivoni ja muut luonnokseni», sanoi Roma.
»Minä tulen sinne», sanoi paroni suudellen Roman kättä ja jätti hänet.
Lehterin ovi oli sulkeutunut ja ministeri oli kääntynyt mennäkseen
saliin, kun hän äkkiä joutui Davido Rossia vastaan, joka kiiruhti
istuntosaliin. Äkillisen mielijohteen vaikutuksesta paroni seisahtui ja
puhutteli häntä.
»Herra Rossi», sanoi hän tyynellä, terävällä tavallaan, »jos
suvaitsette kuulla vastustajan neuvoa, niin olkaa varovainen tänään.
Sallikaa minun sanoa, että seisotte äkkijyrkänteen reunalla, ja ellette
väiltäkään omasta vapaudestanne, niin voisitte hiukan koettaa säilyttää
parlamenttianne arvoa Euroopan silmissä.»
Molemmat miehet olivat yksin eteisessä, ja ministeri odotti hetkisen
vastausta. Mutta Davido Rossi kumarsi vain ja jatkoi matkaansa.
Roma tunsi valkoisen hansikkaansa läpi paronin suudelman piston ja hän
punastui häpeästä ja tunsi oman valheellisuutensa, kun vahtimestari
avasi hänelle oven hovilehterille. Pikku prinsessa oli jo siellä Don
Camillon ja erään muukalaisen tutun kanssa. Kaikki lehterit olivat
täynnä väkeä, ja melkein joka paikka alhaalla oli otettu. Aurinko
paistoi lasikatosta, ja kuumuus oli jo nyt kova.
Vaikka sali oli täynnä, oli siellä omituinen hiljaisuus. Ei kuulunut
naurua eikä puhetta eikä leikinlaskua eikä naisien tervehtimistä
lehtereillä. Vähän väliä käännyttiin rauhattomasti suureen
sanomalehtimiestenlehterin alla olevaan kelloon päin, ja pöydillä
kahisivat suuren neliskulmaisen kirjan lehdet, joka oli asetettu
jokaisen jäsenen eteen ja jossa oli otsakkeena »Parlamentille.
Lakiehdotus, jonka sisäasiain ministeri (Bonelli) yhdessä sota-asiain
ministerin (Morran) kanssa on laatinut yleisön turvallisuuden
lisäämiseksi.»
Don Camillo osoitti parlamentinjäseniä vieraalle ystävälleen.
»Nyt ovat ministerit tuolla puhemiehen istuimen edessä — 'syyllisten
penkki', kuten vasemmisto sitä nimittää. Juhlallisenko näköisiä? Niin,
he ovat juhlallisia kuin tarhapöllöt. Kun ihmisestä tulee ministeri,
ovat naurun päivät ohi. Pääministerikö? Ei ole tullut vielä. Ah, tuolla
hän on. Bonelli astuu nyt sisään. Voimakkaat kasvot, sanotte? Ne ovat
kuin raudasta valetut ja sitten väännetyt vääriksi. Minusta näyttää
kuin ne ennustaisivat pahaa tänä aamuna.»
»Lainaatteko minulle kiikarinne, Gi-Gi?» sanoi Roma.
Davido Rossikin oli astunut sisään, ja Roma katseli tarkasti hänen
kasvojaan. Ne olivat kuolonkalpeat.
»Minä pakotan hänet katsomaan tänne», ajatteli Roma ja katsoi
värähtämättä häneen. Äkkiä Davido Rossin silmät kääntyivät hetkeksi
hovilehterille. Roma tiesi, että Rossi oli huomannut hänet, sillä hänen
huulensa värähtivät ja kellonvitjoilla leikkivä käsi vapisi. Kiikari
melkein putosi Roman kädestä. Hän oli kiihkosta kuumeinen.
Viisi minuuttia yli kymmenen presidentti astui saliin kirjuriensa
seuraamana. Hän istuutui ääneti ja soitti kelloaan.
»Istunto on alkanut», sanoi hän.
Päivän tehtävät luettiin kovalla, kirkkaalla äänellä, mutta ei kukaan
kuunnellut. Sitten pääministeri nousi toimittamaan sen lakiehdotuksen
ensimmäisen lukemisen, joka tarkoitti yleisen turvallisuuden
lujittamista, ja silloin syntyi kuin jäätikön hiljaisuus. Koputtaen
joka sanan jälkeen pöytään kädellään hän sanoi, että asianhaarat
vaativat kiireellisyyttä, ja siitä syystä on kuninkaan tahto ja
hallituksen toivo, että äänestettäisiin ilman keskustelua.
Heti kaksi tai kolme vasemmiston jäsentä nousi huutaen: »Minä pyydän
puheenvuoroa.» Mutta puhemies ei ollut kuulevinaan eikä näkevinään
heitä, vaan soitti kelloaan ja lausui kysymyksensä.
»Minä pyydän puhua», huusi tusina kimeätä ääntä vasemmistosta, mutta
samalla satakunta ääntä oikeistosta kirkui »äänestetään!»
»Ne, jotka tahtovat äänestystä, sanokoot 'jaa'», sanoi presidentti.
»Jaa», huusi kaksisataa viisikymmentä ääntä yhtäaikaa.
»Minä tahdon puhua!» kuului taas hermostunut ääni vasemmistosta.
»Ne, jotka ovat äänestystä vastaan, sanokoot 'ei'», sanoi presidentti.
»Minä pyydän puheenvuoroa! Minä pyydän puheenvuoroa!»
»Minä luulen, että 'jaa' on voitolla», sanoi presidentti, ja sitten
syntyi hirveä melu. Vasemmisto seisoi yhtenä miehenä ja huusi
protestejaan puhemiestä vastaan.
»Se on laitonta!» »Se ei merkitse mitään!» »Se on asetuksia vastaan!»
Pääministeri nousi taas, ja heti kääntyivät solvaukset häntä kohtaan.
»Petturi!» »Konna!» »Kirottu!»
Kesken tuota meteliä Roma näki selvään lehteriltään viuhtovien
käsivarsien ja puhuen nyrkkien seassa revolvereita välähtävän. Kaksi
vasemmiston miestä oli vetänyt esiin aseensa ja he olivat valmiit
ampumaan paronia. Hänet murhattaisiin. Eikö kukaan estäisi heitä? Eikö
kukaan muu kuin hän nähnyt sitä?
Roma oli noussut seisomaan ja koetti huutaa, mutta ei voinut, ja
samassa jotain muuta tapahtui. Davido Rossi astui paikaltaan ja asettui
suoraan paronin ja revolverimiesten väliin.
Roma huusi ja tunsi kaatuvansa. Melu tuntui hälvenevän, hänen silmänsä
himmenivät, kaikki oli pimeätä ja hiljaa, hän kuuli omaa nimeänsä
mainittavan ja sitten seurasi äänettömyys.
Kun Davido Rossi keskellä kiihkeintä melua astui ministerien penkin
ja ensimmäisen istumarivin väliin suojaten paronia kookkaammalla
ruumiillaan, ymmärsivät hänen omat puoluelaisensa heti hänen tekonsa
tarkoituksen. Tätä he eivät olleet laisinkaan ottaneet laskuihinsa —
että hän estäisi pääministerin surmaamisen pakottamalla surmaamaan
ensin hänet itsensä, jos salaliittolaiset tahtoivat aikeensa täyttää.
Hämmästyksissään he eivät ensin saaneet sanaakaan suustaan, ja
nyt syntyi hetkeksi täydellinen hiljaisuus. Mutta suurin osa
oikeistoa käsitti väärin tuon Rossin tempun ja sen vaikutuksen hänen
puoluelaisiinsa ja nähdessään miehen seisovan aivan lähellä ministeriä
ja selin häneen, vaikka ministeri juuri tahtoi alkaa puhua, he
otaksuivat heti, että tuo oli tarkoitettu, raaka loukkaus, ja yhtenä
miehenä he nousivat ja huusivat loukkaajalle.
Vasemmisto tointui hämmästyksestään nähdessään oikeiston erehdyksen ja
vastasi huutoihin ulvoen ja kirkuen ylenkatseellisesti. Tämä näytelmä
olisi sopinut mihin hulluinhuoneeseen tahansa.
»Hirtehinen!» »Roisto!» »Köyhäinkodin hylky!» huusi oikeisto.
»Hullut!» »Aasit!» huusi vasemmisto.
Sillä välin Rossi yhä vielä seisoi paronin edessä, kasvot omaan
puolueeseensa päin, jonka jäsenet yksitellen astuivat ulos salista.
»Kauan eläköön tasavalta!» huusivat he mennessään.
»Eläköön kuningas!», vastasi vastapuolue.
Kun vasemmiston istuimet olivat aivan tyhjät, hiljeni melu oikeistossa
ja presidentin kello kilahti. Kun Rossi sitten oli aikeessa seurata
puoluettaan, kosketti paroni hänen olkapäätään ja sanoi punastuen ja
katkerasti:
»Hyvä herra, kun vasta aiotte solvaista minua, niin olkaa hyvä ja
valitkaa toinen keino kuin seisominen minun ja parlamenttini välillä!»