Davido Rossi meni kotiinsa raskain mielin. Se suuri voima, jonka hän
oli herättänyt eloon, ei ollut enää hänen hallittavanaan. Se kiihkeä
demokratia, jota hän oli luullut johtavansa, vaati häntä seuraamaan.
»Hyvä Jumala! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?» hän kysyi
itseltään.
Mutta pahin tuska oli hänen oman sydämensä salainen tuska.
»Miksi minä koetin pelastaa tuon miehen henkeä?» kysyi hän.
Paroni Bonelli oli ollut tohtori Rosellin vihollinen ja lähettänyt
hänet maanpakoon ja kuolemaan.
»Minä vihaan tuota miestä», ajatteli Rossi.
Samalla hetkellä kuin tämä selveni hänelle, hän kauhistui ja koetti
taistella sitä vastaan. Se oli pahan hengen kiusaus, ja hän tahtoi
voittaa sen.
Mutta kaikki kiihoitti ja yllytti tuota vihaa. Kotiin tultuaan hän
tapasi vanhan garibaldilaisen ovenvartijan ovella.
»Silmänräpäys vain, herra Rossi», kuiskasi hän salaperäisen näköisenä
ja vetäen Rossin koppiinsa käytävän päähän sekä piiloutuen uutimen
taakse hän osoitti nuorta miestä, joka käveli rauhallisesti kadulla.
»Katsokaa tuonne. Tuolla hän on.»
»Kuka se on?»
»Salapoliisi tietysti. Hän on monta päivää seurannut teidän jälkiänne.
Vanha Vampyyri väijyy teitä. Olkaa varuillanne! Parempi on luoti
vapautta kuin leiviskä kultaa, eikö niin?»
Rossi epäili, että ovenvartija oli oikeassa, mutta hän koetti kumminkin
vastustaa häntä. Salapoliisi — niin! Hän oli ehkä poliisipäällikön
lähettämä. Sellaiset ihmiset tuhlaavat elämänsä hakiessaan rikoksia.
He eivät voi mitään sille asialle. Se on luonnollinen seuraus poliisin
virasta, ettei kukaan heidän mielestään ole syytön ja että he epäilevät
kaikkia ihmisiä. Mutta valtiomies — ei, se on mahdotonta, se on
uskomatonta.
Samana iltana vanha John tuli hakemaan apurahaansa, ja saatuaan sen hän
viivähti hetkisen aivan kuin hänellä olisi ollut jotain sanottavaa.
Vihdoin pelokas ääni kuiskasi:
»Pimeyden ja pimeyden summa on pimeys. Hyvä herra, voitteko säilyttää
salaisuuden?»
Sitten hän kertoi, että hänen pojanpoikansa oli uuden salapoliisin
palveluksessa, ja häntä oli käsketty pitämään erästä henkilöä silmällä.
Hän vartioi tuota henkilöä joka päivä, ja illalla hän vei raportin itse
pääministerille.
»Parempi on olla metsälintuna kuin häkkilintuna, herra», sanoi vanha
mies, »ja varjelkoot kaikki pyhät teitä!»
Rossi ymmärsi vihdoinkin, mistä johtui parlamentissa tehty viittaus
hänen yhteyteensä Vatikaanin kanssa. Häntä oli seurattu jesuiittain
opistolle. Parooni Bonelli oli hänen oma vihollisensa samoin kuin hän
oli ollut tohtori Rosellin vihollinen, ja hän käytti mitä alhaisimpia
keinoja saadakseen hänet syytteenalaiseksi ja kiinni.
»Miksi minä koetin pelastaa tuon miehen hengen?» kysyi hän itseltään
taas.
Brunolla oli kotiin tullessaan kerrottavana salaperäinen juttu.
Pääministeri oli sinä päivänä käynyt Trinità dei Montilla Donna Roman
ollessa poissa, ja Bruno oli kuullut hänen keskustelunsa Felicen kanssa.
»Felice», sanoi vanha Vampyyri, »sinulla ei koskaan ole ollut syytä
katua, että luovuin sinun erinomaisesta työstäsi minun palveluksessani
ja annoin sinut nykyiselle emännällesi?» »Ei ole, teidän
ylhäisyytenne», sanoi Felice. »Sinä olet vallan tyytyväinen saadessasi
kaksi palkkaa yhden asemesta?» »Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.»
»Kerro siis minulle mitä täällä on tapahtunut sen jälkeen kun viimeksi
sinut näin.»
Rossi moitti Brunoa kuuntelemisesta, mutta hänen verensä kiehui
kuumana. Paroni Bonelli oli Romankin vihollinen samoin kuin hänen
isänsä vihollinen. Hän käytti Romaa aseena Rossia vastaan, ja taivas
tiesi, mitä nöyryytyksiä tyttö-raukka sai kärsiä tuon miehen käsissä.
»Miksi minä koetin pelastaa hänen kurjan elämänsä?» ajatteli hän yhä
uudelleen.
Seuraavana aamuna eräs parlamentinjäsen tuli Rossin luo. Se oli iso,
jykevä, sydämellinen olento — eräs tohtori.
»Tämä ei käy laatuun», sanoi hän. »Te olette kalpea kuin varjo ja
hermostunut kuin kissa, ja vanha Francesca sanoo, että te ette ole
syönyt paljon mitään koko viikkoon. Muistakaa roomalaista sananlaskua:
kaupunki nälissään, linnoitus menetetty. Ettekö ole nälissänne,
sanokaa? Tietysti — sehän se juuri onkin pahinta. Kuulkaapa nyt, hyvä
mies! Teidän täytyy mennä pois kaupungista. Teidän täytyy! Kautta
pyhimysten teidän täytyy! Kunnon miehiä on harvassa, ja me sanomme
aina Piemontissa: leikin loputtua kuningas pukeutuu säkkiin ja tuhkaan
niinkuin lakeijakin. Mutta teidän leikkinne ei vielä ole lopussa,
ja mitä arvelette yhden viikon viettämisestä Porto d'Anziossa?...
Milloinka? Tänä päivänä heti — ensi junassa.»
Davido Rossi ymmärsi tuon kepposen heti. Hänen toverinsa koettivat
saada hänet pois tieltä. He aikoivat täyttää uhkauksensa huolimatta
hänen vastustuksestaan. Avoimessa parlamentissa, samalla hetkellä,
jolloin ministeri polki kansan perustuslaillisia oikeuksia, he aikoivat
ampua hänet. Ja miksi he eivät saisi ampua häntä? Se mies oli asettanut
itsensä inhimillisten lakien ulkopuolelle. Hyvä on! Asettakoot hänet
taivaallisten lakien tuomittavaksi! Se olisi anteeksi annettava murha!
Entä Davido Rossi? Hän sai vain seisoa syrjässä ja antaa asiain mennä
menojaan. Kun isku annettaisiin, olisi hän kaukana, eikä kukaan
kykenisi sanomaan, että hän oli sitä avustanut tai kiihoittanut
Voitaisiinpa vielä näyttää toteen, että hän oli tuota ehdotusta
vastustanutkin ja oli antaa ampua itsensä tuon vastustuksensa tähden.
»Mutta noin paha henki tahtoo kiertää omaatuntoani», ajatteli hän ja
sanoi ääneen:
»Ei, en voi lähteä Roomasta nyt. Minulla on velvollisuuteni
parlamentinjäsenenä ja minun täytyy olla istunnossa ylihuomenna.»
Aputoimittaja tuli _Koiton_ toimistosta tuoden kirjeen sanomalehden
omistajilta. He olivat hämmästyksissään siitä, että Rossi niin
muitta mutkitta oli kieltäytynyt tapaamasta heitä sen johdosta, että
painos oli otettu takavarikkoon kaksi päivää sitten, ja vakavan
harkinnan jälkeen he olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että
Rossin velvollisuudet parlamentinjäsenenä joutuivat ristiriitaan sen
vastuunalaisuuden kanssa, joka kuului hänelle sanomalehdentoimittajana,
ja siitä syystä he pyysivät häntä eroamaan parlamentista.
»Toinen paholaisen kiusaus», ajatteli hän ja istuutui heti
kirjoittamaan eroanomustaan sanomalehden toimituksesta. »Olen valmis
luopumaan toimituksesta heti kun minulle määrätään seuraaja», kirjoitti
hän, ja aputoimittaja vei kumarrellen ja hymyillen hänen kirjeensä
mukanaan.
Hänen mielensä oli täynnä erilaisia tunteita, eikä hän voinut asettua
työhön. Hän lähetti siitä syystä hakemaan pikku Giuseppea yläkerrasta
ja leikki suuren osan päivästä pikku pojan kanssa. Giuseppe oli tapansa
mukaan ovenvartijana, puettuna isänsä suurimpaan hattuun ja nurin
käännettyyn takkiin. Ja kun Davido Rossi tuli nelinkontan ja kysyi
koiran tapaan Donna Roman villakoiraa, tuo suurenmoinen ovenvartija
ajoi hänet pois sauvallaan.
»Pyhä Neitsyt! Kuka uskoisi, että hänellä on parlamentti ja suuri
sanomalehti niskoillaan!» huudahti vanha Francesca nauraen niin että
kyyneleet tippuivat.
Ilta tuli eikä mitään tapahtunut ennen seuraavaa aamua. Rossi auttoi
Elenaa viemään Giuseppea levolle ja sitten hän palasi huoneeseensa
kävelemään ja ajattelemaan. Mitä hänen oli tehtävä? Seisoa vieressä
ja antaa ministerin joutua hyvin ansaitun kuoleman uhriksi? Vai mennä
viranomaisten luo ja varoittaa heitä? Noihin kysymyksiin hän ei
löytänyt mitään vastausta.
Toisella puolella olivat kansan oikeudet ja vapaus, tohtori Rosellin
kärsimysten muisto, hän itse ja ennen kaikkia Roma. Toisella puolen oli
omatunto — ankarana, julmana, taipumattomana.
Tärkein asia oli hänen oma vihansa ministeriä kohtaan ja toivonsa,
että hän kuolisi. Paroni Bonelli oli hänen pahin vihollisensa tässä
maailmassa. Juuri hän oli suurimpana esteenä hänen ja Roman välillä,
tuo musta pilvi, joka teki heidän yhtymisensä mahdottomaksi.
»Jos hän kuolee, voimme me elää», ajatteli hän. »Mutta juuri siitä
syystä tuo mies ei saanut kuolla. Jos hän suostuu ministerin kuolemaan,
jos hän seisoo syrjässä ja sallii sen tapahtua, niin joka tunti hänen
tulevassa elämässään olisi tuon tiedon myrkyttämä, että hän oli antanut
yksityisten etujensa pettää omantunnon äänen.
»Mutta pitikö hänen sen sijaan pettää toverinsa? He olivat hänen
ystäviään, hänen liittolaisiaan. Hän oli sen asian alkuunpanija, jota
he nyt koettivat ajaa. Pitikö hänen toimittaa heidät vankilaan siksi,
ettei hän enää voinut johtaa heitä?»
Hän ei nukkunut paljon sinä yönä, ja kun hän heräsi seuraavana
aamuna, ei asia ollut entistä selvempi hänelle. Heikkona, avuttomana,
murtuneella mielellä ja hyvin nöyränä hän käänsi ajatuksensa Jumalaan.
Sieltä hän tahtoi hakea apua.
Siitä saakka kun hän oli elänyt tohtori Rosellin kanssa Lontoossa, hän
ei ollut käynyt kirkossa juuri ollenkaan, mutta tänään hän tahtoi mennä
kirkkoon. Varmaan kirkolla, vanhalla emäkirkolla, joka oli nähnyt niin
paljon suruja, oli joku vastaus annettavana hänen kiusatulle mielelleen.
Hän käyskenteli pitkin Tiberin rantaa, kulki sillan yli ja saapui
suurelle torille Pietarin-kirkon edustalle. Se oli hyvin hiljainen
ja melkein tyhjä. Suihkulähteet kimmeltelivät aikaisen aamun
auringonpaisteessa, kirkonkello kajahteli ja sveitsiläinen kaarti
kirjavissa univormuissaan kuljeskeli sinne tänne pyssyt olalla
Vatikaanin pronssiportin edustalla.
Kujan loppu, joka oli erotettu elämän ja maailman virrasta ja joka ei
johtanut muuanne kuin omaan loppupäähänsä ja jossa ei kajahdellut muuta
kuin aseilla varustettujen vahtien askeleet, sellainen oli tie tuohon
kirkon suureen muistomerkkiin ja sen voidellun päämiehen asuntoon.
»Hyvä Jumala! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?» ajatteli Rossi, ja
kunnioituksen ja nöyryyden tuntein hän astui suureen kirkkoon.
Kirkko oli tavallisessa aamuasussaan — marmorinen lattia, kullattu
katto, punaiset verhot ja kyyhkys-ikkuna alttarin yläpuolelta
kimmeltäen auringonpaisteessa.
Kuoron läheistössä oli muutamia rukoilijoita polvillaan, ja papit
lauloivat messuaan väsyneellä ja yksitoikkoisella äänellä. Kun se
oli lopussa, ottivat he kirjansa ja poistuivat nopeasti, aivan kuin
työmiehet päästessään vapaiksi päivällistunnilleen, ja puhelivat
iloisesti mennessään sakaristoon.
Pyhän sakramentin kappeli oli suljettu, mutta sen rautaisen oven
edessä polvistui joukko ihmisiä, väsyneet kasvot alttariin päin.
Yksi heistä luki rukouksen ja toiset toistivat vastaukset. He olivat
toivioretkeläisiä, jotka olivat saapuneet saamaan pyhän vuoden
anteeksiantoja.
Pyhän Pietarin mustan kuvapatsaan edessä oli toinen joukko
viheliäisesti puettuja toivioretkeläisiä, jotka kulkivat yksitellen
patsaan ohi painaen huulensa ja otsansa sen kulunutta kiiltävää jalkaa
vasten. Heidän poskensa olivat laihat ja kuihtuneet, heidän silmänsä
himmeät ja elottomat, mutta heidän hartautensa oli syvä ja tosi.
Kolmas joukko toivioretkeläisiä paremmin puettuna kuin edelliset,
miehet lammasnahkatakeissa, naiset mustissa pitsiliinoissa, polvistui
apostolin haudan ympärillä. Ne olivat talonpoikia etäisistä
maakunnista, ja heitä johtamassa oli pappi, itse talonpoika, joka
vei heitä kirkosta kirkkoon ja toisen pyhimysarkun luota toisen luo,
jotta he saisivat hiukan lievennystä kiirastulen vaivasta, joka odotti
kaikkia.
Kirkon arkkipiispa kulki sakaristoon. Paavin valtiosihteerinä hän
oli puettu punaiseen kardinaalin kauhtanaan, ja hänen jäljessään
astui eräs _monsignor_. Toivioretkeläisraukat kurjissa puvuissaan,
kasvot väsyneinä ja ilman ilmettä, tunkeutuivat hänen ympärilleen ja
suutelivat hänen sormustaan. Hän salli heidän tehdä niin, katsahti
muutamiin, mutta ei puhunut kenellekään.
»Hyvä Jumala! Jumalani! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?»
Kirkko ei antanut vastausta tuohon kysymykseen, joka kaikui Rossin
sydämessä. Hartaus, usko, lämpö — kaikki oli siellä. Mutta mikä oli
kirkon sanoma ihmissielulle? Pelko!
Jumalan pelko! Kristuksen pelko! Tulevaisen elämän pelko! Tuntemattoman
pelko!
Se oli katolisen kirkon sanoman alku ja loppu, sen sanoman, jonka
tuo kirkko ilmoitti ihmissielulle. Rossi näki ja ymmärsi sen sillä
hetkellä. Eikä pelko voinut antaa mitään vastausta sydämelle, joka
ikävöi rohkeutta ja voimaa.
Davido Rossi palasi kotiin ja haki taas pojan luokseen. He antoivat
ruokaa katolla oleville oraville, ja kun he astuivat suureen häkkiin,
lensivät kaikki kanarialinnut heidän olkapäilleen, kunnes he näyttivät
siltä kuin olisivat leikkineet omenatarhassa, jossa kukat olivat
varisseet heidän päälleen.
Mutta kun päivä oli lopussa ja Rossi oli saattanut pikku Giuseppen
levolle ja lopettanut kirjoituksensa seuraavan päivän lehteen, palasi
sama epävarmuus taas.
Hän läksi kävelemään pimeille kaduille. Eikö tuo vanha kaupunki, joka
oli nähnyt niin monta taistelua, voinut antaa hänelle mitään vastausta?
Kulkiessaan Rooman Forumille päin hän käveli pitkin murtuneita
etuvarustuksia, kunnes hän tuli Colosseumin vanhojen muurien luo.
Amfiteatteri oli tyhjä ja äänetön. Ei kuulunut lintujen, ei eläinten
eikä ihmisten ääntä noiden äärettömien, hirveiden raunioiden seassa.
Ainoastaan pyörien etäinen ratina kaduilla ja sähkövaunujen kellojen
kilinä sekä etäinen hyminä häiritsi hiljaisuutta. Pimeä, autio, aikoja
sitten kuollut, aivan kuin pääkallo hampaattomine leukoineen ja
silmittömine silmäkuoppineen, tai niinkuin kuu katsottuna teleskoopin
kautta, hiiltyneenä ja elotonna, tai niinkuin tulivuori, jonka tuli on
sammunut — sellainen oli tuo vanhan pakana-äidin suuri muistopatsas.
Pelko ei ollut ihmisen uskontona niinä päivinä. Ihmiset eivät pelänneet
kuolemaa silloin! Tämä vanha amfiteatteri oli kerran kuullut torvien
toitotuksia keisarien astuessa sisään ja keisarin seuralaisten huutoja,
ja se oli nähnyt julman lemmen huumausta, kun roomalaiset naiset
peukalollaan osoittivat langenneita ja kadotettuja.
Mutta mikä oli pakanallisen maailman sanoma ihmissielulle? Kuolema!
Ainoastaan kuolema!
Odota! Eikö tuolla menneiden vuosisatojen vanhalla muistomerkillä ole
muita muistoja kuin veristen gladiaattorien taistelut?
Davido Rossi rupesi ajattelemaan marttyyrejä, jotka olivat kuolleet
tällä paikalla, ja samalla vanha Colosseum alkoi täyttyä hengillä. Mikä
voima marttyriudella oli! Rooman keisarit, Rooman naiset, keisarin väki
— mitä ne nyt olivat? Tuhkaa ja tomua vain. Mutta marttyyrit elivät!
Neron kultainen talo oli kukistunut, mutta puuristi, jolla Vapahtaja
ojensi kätensä ja kuoli, se hallitsi vieläkin maailmaa! Kuolema —
ei ainoastaan ystävien, vaan myöskin vihollisten tähden — siinä oli
tuo suuri salaisuus! Ja elämä — elämä marttyriuden kautta — se oli
Kristuksen sanoma!
Kun Rossi ajatteli tuota, luuli hän kuulevansa äänen sisässään, ensin
heikosti, ja hän näki kuin salaman valossa, mitä hänen tuli tehdä
parlamentissa seuraavana päivänä. Hän saattoi nähdä itsensä sitä
tekemässä, ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta.