Ennenkuin meni levolle Rossi kirjoitti vastauksen Romalle:
»Rakkain! — Bruno tuo tämän kirjeen, ja minä otan häneltä pyhän
lupauksen, että hän vie sen varmasti Teidän käsiinne. Kun Te olette
lukenut sen, hävittäkää se heti sekä itsenne että minun tähteni.
Tästä hetkestä alkaen heitän pois kaiken peittelemisen. Lemmen
teeskentely on suloista ja liikuttavaa, mutta minä en voi leikkiä
piilosilla-oloa Teidän kanssanne enää.
Te olette oikeassa — Teitä minä rakastan, ja vaikka en käsitä enkä
ansaitse sitä, ymmärrän, että Te myös rakastatte minua koko sielunne
voimalla. En voi olla kirjoittamatta sitä tähän, vaikka tiedän, että
se on mieletöntä, sillä meidän yhtymisemme esteet ovat aivan yhtä
voittamattomia nyt kuin ennenkin.
Meitä ei erota ainoastaan minun antautumiseni työhön, vaikka sekin on
vakava este. Eikä myöskään ole kysymys erotuksesta syntyperässämme ja
yhteiskunnallisessa asemassamme, vaikka sekin on suuri vaikeus. Meidän
välillämme oleva este ei ole ainoastaan ihmisen luoma, se on Jumalan
luoma — se on kuolema.
Ajatelkaa mitä merkitsee jo tavallisissa oloissa taudin aiheuttama
kuolema. Mies on tuomittu kuolemaan esim. keuhkotautiin, ja juuri
kun hän taistelee tuon kaikkein voimallisimman ja säälimättömimmän
vihollisen kanssa, tulee lempi ja antaa hänen uneksia elämästä ja
onnesta. Entä sitten? Jokainen ilon hetki on siitä lähtien myrkytetty,
sillä hän näkee aina lopun edessään, jokaisessa syleilyssä hän tuntee
kuoleman käsivarsien puserruksen ja jokaisessa suudelmassa kalmiston
henkäyksen.
Kamala murhenäytelmä! Mutta se ei ole kumminkaan lohduton. Luonto on
lempeä. Sen ihmetöillä ei ole loppua. Toivo elää viimeiseen asti.
Jumalan parantavan käden balsami voi tulla taivaasta ja muuttaa kaikki
asiat hyväksi. Mutta niin ei ole sen kuoleman laita, josta minä puhun.
Se on säälimätön eikä sitä voi välttää, se ei anna toivoa eikä unelmia.
Muistakaa mitä kerroin Teille tässä samassa huoneessa, kun ensi
kerran kävitte täällä. Oletteko unohtanut sen? Isänne, syytettynä
kuningasmurhan yrityksestä, mikä kuului osaltaan poliisin huostaan
joutuneissa kirjeissä esitettyyn suunnitelmaan, lähetettiin ilman
tuomiota maanpakoon, ja minut, joka hyväksyin samat mielipiteet ja
olin lausunut ne kirjeissä, jotka samoin varastettiin, tuomittiin
kuolemaan, vaikka en ollut tuomioistuimen ulottuvilla.
Siitä huolimatta olen palannut Italiaan toisella nimellä, äitini
nimellä, joka on minunkin nimeni, isänmaassani voimassaolevan
armottoman avioliittolain vuoksi. Mielipiteeni ja tarkoitukseni ovat
nyt toiset, mutta minä en ole hetkeäkään pettänyt itseäni. Sama tuomio
on voimassa vieläkin, ja vaikka minua tuomitseva tuomioistuin oli
sotaoikeus ja sen tuomiot lievennettäisiin toisessa tuomioistuimessa,
ei ymmärtääkseni ole suuri ero siinä kuoleeko hirsipuussa vai
viidessä, kymmenessä, parissakymmenessä vuodessa vankilan kopissa.
Mitä minun tulee tehdä? Minä rakastan Teitä ja Te rakastatte minua.
Pitääkö minun kurjan keuhkotautisen tavoin, jolle onnen säde on tullut
liian myöhään, peittää kaikki ja pettää itseni toiveilla, nukuttaa
itseni unelmiin? Se olisi anteeksiantamatonta, se olisi julmaa, se
olisi väärin ja pahoin.
Ei, se on mahdotonta. Teidän täytyy ymmärtää, että elämäni vapaudessa
on vaarallista leikkiä ja että paikkani parlamentissa ja julkisessa
elämässä on joka hetki vaarassa. Jokainen kirje, jonka olette minulle
kirjoittanut, osoittaa selvästi, että tiedätte sen. Ja kun Te sanotte,
että sydänverenne jähmettyy ajatellessanne, mitä voi tapahtua, kun
Minghelli palaa Englannista, osoitatte luonnollista heikkoutta,
hellää, naisellista heikkoutta, joka antaa minulle oikeuden sanoa,
että niin kauan kuin me rakastamme toisiamme, ei meidän tule koskaan
tavata toisiamme enää.
Älkää luulko minua pelkuriksi, joka pelkää uhkaavaa kuolemaa. En
pelkää tulevaisuutta enkä kadu menneisyyttä. Jokainen oikea asia
vaatii marttyyrinsa. Oikean ja ihmiskunnan puolesta kuoleminen,
kaiken rakkaimman uhraaminen köyhien, heikkojen ja sorrettujen vuoksi
ja Jumalan pyhän oikeuden puolesta — eikö se ole jalo velvollisuus
ja onni! Ja minä olen valmis. Jos minun kuolemani riittää, niin
sallittakoon minun antaa viimeinen veripisarani, ja annettakoon minun
kärsiä kaikki kauhun asteet. Mutta minä en saa vetää toista mukanani
enkä saa panna vaaranalaiseksi henkeä, joka on minulle tuhat kertaa
rakkaampi kuin omani.
Mikä minä olen? Minä olen ihminen Jumalan käden alla kehdosta alkaen,
enkä minä valita, sillä se, joka on Jumalan käden alla, hänellä on
Jumala oikealla puolellaan. Hän vaatii minua antamaan oman itseni. Hän
kutsui minua kuin tulikasteella työhöni, ja auttaakseen minua sitä
toimittamaan Hän otti pois minulta perheen ja suvun ja ystävät ja
kodin. Onko rakkaus nyt viimeisellä hetkellä tuleva minua pidättämään?
Rakkaus varmaan pidättäisi työni — se tekisi paljon enemmänkin. Minä
kaipaan Teitä, armas, kaipaan Teitä koko sielullani, mutta kohtaloni
on varma. Se odottaa minua jossakin, ehkä täällä, ehkä tuolla, _se
voi tulla huomenna_ tai ylihuomenna tai ensi vuonna, mutta se tulee
varmaan, minä tunnen sen enkä aio paeta sitä. Mutta jos minä jatkan,
kunnes armaani on morsiameni ja minun nimeni on hänen nimensä ja hän
on omistanut minun kohtaloni ja me olemme yksi eikä maailma tiedä eroa
meidän välillämme, kuinka silloin käy? Silloin kuolema tulee meidät
erottamaan, ja kun se on vienyt minut, seuraa vaara, häpeä ja kurjuus
armaalleni, ja hän saa kärsiä kaikki ne rangaistukset, joita naiselle
voi tuottaa rakkaus poljettuun ja masennettuun mieheen.
En voisi kestää sitä. Jo pelkkä ajatus veisi minulta miehuuden. Se
muuttaisi taivaan helvetiksi. Se häiritsisi itse haudankin levon.
Eikö tehtäväni ole kyllin vaikea muutenkin, ilman noiden ajatusten
tuottamaa tuskaa? Totta on, että minullakin, kuten muilla miehillä,
oli unelmani — unelmani naisesta, jonka taivas antaisi avukseni
— ankkurista, johon sieluni saisi turvautua myrskyissä ja vielä
kuolonkin hetkellä. Mutta mikä nainen voisi tuollaiseen kohtaloon
suostua? Marttyrius kuuluu miehille. Jumala varjelkoon kaikkia naisia
siitä!
Olenko sanonut kylliksi? Jos tämä kirje tuottaa Teille puoliakaan
siitä tuskasta, jota olen tuntenut sitä kirjoittaessani, niin
käsitätte, että meitä erottavat esteet ovat ikuisia ja voittamattomia.
Aika on tullut, jolloin minun on pakko kertoa Teille ne salaisuudet,
joita en koskaan ennen ole kenellekään uskonut. Te tiedätte ne nyt.
_Ne ovat Teidän tallessanne, siinä kyllin_.
En lähetä Teille lippua parlamenttiin, koska erityisestä syystä en
soisi Teidän tulevan — en ainakaan huomenna.
Taivas Teitä siunatkoon! Ja kun olette tyytynyt eroomme ja me molemmat
olemme vahvoja taas, niin muistakaa, että jos minua tarvitsette, olen
valmis tulemaan ja että niin kauan kuin elän, niin kauan kuin olen
vapaana, olen aina valmis ja lähellä ja odotan aina. Jumala siunatkoon
Teitä, armaani! Hyvästi!