_Koiton_ toimittajan suureen toimistosaliin oli kokoontunut
viisikymmentä äärimmäiseen vasemmistoon kuuluvaa parlamentinjäsentä.
Jokaisen kasvot näyttivät kiihoittuneilta. Ilma oli kuuma ja täynnä
sähköä: »Tämä on lopun alku», sanoivat kaikki.
Davido Rossi oli puheenjohtajana. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja
hänen liikkeensä hermostuneet, mutta läpitunkeva katse, jonka hän loi
ympäristöönsä, osoitti selvästi, että hän nyt oli enemmän huolissaan
ystävistään kuin vihollisistaan.
»Asema, jossa me olemme tänään», sanoi hän, »ei ole ominainen
ainoastaan Italialle. Asianlaita on sama Englannissa, Saksassa,
Venäjällä ja joka paikassa, missä vanha hallintoaate taistelee uuden
kansallisen hallinnon aatteen kanssa.
»Suurin palvelus, minkä yhdeksästoista vuosisata _on_ tehnyt maailman
edistykselle, on se, että se muutti ihmisten valtiollisen aseman. Se
mursi auktoriteettiopin ja asetti sijaan vapauden opin. Se hävitti
pakanallisen yksinvallan aatteen ja herätti eloon kristillisen aatteen
yksilön oikeuksista. Mutta siitä lähtien yksinvalta on käynyt sotaa
vapautta vastaan. Se on sotinut sitä vastaan vallankumouksissa ja
joutunut tappiolle. Se on sotinut saman asian puolesta tuomioistuimissa
ja joutunut tappiolle. Nyt se sotii sitä vastaan parlamentissa, ja sen
täytyy joutua tappiolle nytkin.»
Sitten hän selitti, mitä hallitus esitti tehtäväksi. Se pyysi
parlamenttia äänestämään lakiehdotuksesta ilman keskustelua. Se
oli koe, jolla tahdottiin tukita parlamentin suu. Parlamentin suun
tukkiminen oli samaa kuin kansan mielen tukkiminen, ja tämä taas oli
samaa kuin valtakunnan jättäminen turmeltuneen, konnamaisen ministerin
valtaan. Äänestäjiä tultaisiin ostamaan ja myymään, ja kansaa edustava
hallitus olisi pelkkä ilveily vain.
»Kun jäsen astuu parlamenttiin silloin», jatkoi Rossi, »lopettaa hän
olemassaolonsa nimellisenä henkilönä ja muuttuu numeroksi vain. Hän
kuuluu neuvonantajiin, joiden neuvoa ei koskaan kysytä, valtiolliseen
kardinaalijoukkoon, jonka päämies milloin tahansa voi tehdä tyhjäksi
kaikki heidän työnsä.»
Muutamat nauroivat ivallisesti tuolla kohdalla, ja puhuja jatkoi
kertomalla kertomuksen. Se koski erästä paavia, joka eräässä
kysymyksessä huomasi tahtonsa olevan ristiriidassa kardinaaliensa
tahdon kanssa. He äänestivät häntä vastaan mustilla äänestysmerkeillä,
mutta paavi otti päästään valkoisen patalakkinsa ja asetti sen mustien
merkkien päälle sanoen: »Teidän ylhäisyytenne, ne ovat ilmeisesti
kaikki valkoisia, siis minun tahtoni on voittanut.»
»Pitääkö kansan parlamentin tulla yhtä voimattomaksi kuin paavin
neuvonantajat?» sanoi Rossi. »Ellei, niin meidän täytyy taistella
oikeuksien puolesta.»
Ja sitten hän selitti, kuinka heidän vastustuksensa oli tapahtuva.
Parlamentin suun saattoi tukkia ainoastaan sen oma valittu päämies,
presidentti. Jos kolmen päivän perästä tapahtuvassa istunnossa
presidentti esittää lakiehdotuksen äänestyksen alaiseksi ilman
keskustelua, niin tulee vasemmiston jäsenten heti nousta paikoiltaan
huutaen: »Pois! Pois!» Presidentin on silloin pakko siirtää istunto
toiseen päivään, ja kun hän seuraavana päivänä esiintyy, kohtaa häntä
sama vastustus.
Mikä on seurauksena? Presidentin täytyy erota, ja julkinen työ käy
mahdottomaksi, kunnes on valittu seuraaja, joka pitää huolta siitä,
että parlamentin oikeuksia kunnioitetaan.
»Tämä», sanoi Rossi, »on ainoa, mitä voimme vähemmistönä tehdä.
Niin kauan kuin on riepuakaan jälellä parlamentin vapaudesta, tulee
meidän pitää kiinni siitä. Ja jos he vangitsevat meidät ja sulkevat
meidät vankiluoliinsa, niin tehkööt sen! Meillä tulee olemaan yleinen
mielipide selkämme suojana, ja se on voimakkain valta maailmassa — ja
ennemmin tai myöhemmin se on voittava.»
Tuon puheen vaikutus ei ollut suotuisa. Murinan ja hymähdyksien
kuuluessa eräs miehistä nousi ja puhui kiihkeästi. Se oli Malatesta.
»Mitä hyötyä siitä on, että rankaisemme presidenttiä?» sanoi hän.
»Pääministeri on kaiken alkuna ja syynä nyt niinkuin ennenkin. Hän on
sen pään hattuna, joka painaa Italian elämää. Hän on se paavi, joka
panee valkoisen patalakkinsa meidän mustien vaalimerkkiemme päälle, ja
hänestä meidän täytyy aloittaa ja häneen lopettaa.»
Nämä sanat vastaanotettiin suosion huudahduksin, ja Malatesta jatkoi
punoittavana ja kiihkeänä:
»Älkäämme puhuko parlamentista. Se ei ole muuta kuin kahmalollinen
loisia ja päiväpalkkalaisia — se on se viikunapuun lehti, jolla
itsevalta koettaa peittää alastomuuttaan. Menkäämme parlamentin
ulkopuolelle, kansan luo.»
Äänekkäät hyväksymishuudot tervehtivät taas noita lauseita, ja puhuja
korotti ääntään huutaen:
»Ajatelkaa, mitä se mies tekee! Hän estää työmiehiä tekemästä lakkoja,
hän estää yhdistyksiä, yhteistyötä, ammattiseuroja kantamasta lippuja,
talonpoika-parkoja kokoontumasta ensi viikolla Colosseumiin panemaan
vastalauseensa leipäveroa vastaan. Hän täyttää kaupungin sotamiehillä.
Hän riistää nälkään nääntyviä miehiä aurankurjesta ampumaan veljiään
ja sisariaan siksi, että nämä näkevät nälkää! Hän tasoittaa tietä
nälänhädälle ja rutolle, joka kulkee nälänhädän kantapäillä. Eikö hän
jo ole tehnyt kylliksi? Pitääkö meidän sallia hänen polkea meidät
jalkainsa alle? Eikö meissä ole roomalaisten tavallista urhoollisuutta?
Meidän johtajamme ovat kuin seitsemän unikekoa. Mitä he neuvovat?
Hiukan unijuomaa kansan tuskan lieventämiseksi. Vangitun kahleiden
pidentämistä hiukkasen. Se on turhaa ja se on pahempaa kuin turha! Eikö
täällä ole ketään, joka voisi lausua elähdyttävän sanan? Aika kysyy
sellaista johtajaa, joka on valmis kokoamaan sydänverensä pivoonsa ja
sirottelemaan sitä kaikkialle lämmittämään kärsiviä sydämiä.»
Yleinen suosion huuto seurasi noita sanoja, ja Malatestan vielä
seisoessa alkoi toinen mies jo puhua. Se oli Luigi Conti.
»Olet oikeassa, veli», sanoi hän. »Kansa on väsynyt tyhjiin
puheisiin. Nyt on aika toimia, ja onneksi me voimme toimia. Uusi
yhdistyksemme, Ihmisten tasavalta, antaa meille tarmoa sotaan. Meillä
on viisitoistatuhatta frangia kädessä, ja yhä lisää rahaa tulee
toimikunniltamme Englannista, Saksasta ja Venäjältä. Me voimme saada
aseita Belgiasta ja meidän nuoret miehemme voivat niitä käyttää, mistä
saamme kiittää asevelvollisuutta.»
Davido Rossi nousi taas ja sai miehet vaivoin kuuntelemaan.
»Veljet», sanoi hän värähtelevällä äänellään, »jokainen mies, jonka
järki ei ole intohimon pimittämä, ymmärtää varmaan, että se, mitä te
ehdotatte, on samaa kuin ryöstö ja murha. Se on ryöstöä siksi, että
te ehdotatte käytettäväksi väkivaltaisiin töihin varoja, jotka ovat
annetut meille rauhan edistämiseksi. Ja se on murhaa siksi, että te
ehdotatte viattomien miesten, naisten ja lapsien asettamista sellaiseen
asemaan, jossa heitä ammutaan tuhansittain kuoliaiksi. Niin _ei saa_
tapahtua. Minä vastustan, minä kiellän sen!»
Syntyi hetken äänettömyys, mutta sitten sanoi Malatesta:
»Te uhkaatte vastustaa meitä.»
»Minä vastustan teitä.»
Tuota selitystä seurasi yleinen murina, ja läsnäolijat puhuivat sinne
ja tänne. Sitten huusi Malatesta, kasvot kuolonkalpeina:
»Hyvä», sanoi hän, »koska meidän johtajamme sanoo, että ensimmäinen
velvollisuutemme on käsitellä tuota asiaa parlamentissa, niin olen
valmis — suostun. Mutta», lisäsi hän, ja hänen mustat silmänsä
säkenöivät, »ellei pääministeri kolmen päivän perästä tee mitä hän
sanoo ja meidän täytyy vaieta, silloin... silloin, kautta taivaan,
_minä ammun_!»
»Ja minä!» »Ja minä!» »Ja minä!»...
Nuo sanat vyöryivät läpi huoneen kuin ukkosen jyrinä.
Kesken melua Davido Rossi nousi jälleen.
»Te uhkaatte», sanoi hän, »ampua pääministerin parlamentissa. Jos te
sen teette, millainen on tekonne? Te seuraatte itse sen hallituksen
esimerkkiä, jota te tuomitsette — te käytätte väkivaltaa väkivaltaa
vastaan ja osoittaudutte lain ja järjestyksen vihollisiksi. Ja mikä on
seuraus? Yleinen mielipide koko Euroopassa kääntyy teitä vastaan, ja
te syöksette kansan takaisin epätoivon pyörteeseen. Tulevat sukupolvet
tulevat kiroamaan teitä, ja te käännätte taaksepäin sen kellon
viisaria, joka osoittaa maailman edistystä.»
»Entä sitten!» huusi Malatesta hurjasti nauraen. »Me kestämme
seuraukset. Eikä meitä ainakaan uskalleta sanoa pelkureiksi.»
Muutamat miehistä yhtyivät hänen nauruunsa, ja hän rupesi lausumaan
yhä selvempiä persoonallisia viittauksia. Muutamat ihmiset saarnaavat
sellaista oppia, ettei vapautta saa ostaa veripisarallakaan.
Siveellistä uskallusta! Jospa heillä olisi vaihteeksi hiukan
ruumiillistakin uskallusta.
»Veljet», sanoi Davido Rossi nousten taas, »jos te tietäisitte, kuinka
vähän persoonallista syytä minulla on suojella paroni Bonellia, kuinka
sydämeni on haluton tyynesti pysymään syrjässä, kun hänen elämänsä
katkaistaan, niin ymmärtäisitte, että tottelen ainoastaan omantuntoni
ääntä sanoessani, että samalla hetkellä kuin tuo rikos tapahtuu luovun
teidän riveistänne ikipäiviksi.»
»Tietysti!» huusi Malatesta. »Tietysti teidän täytyy pelastaa oma
nahkanne! Miksi? Sillä teillä ei ole enää rohkeutta. Luigi!» huusi
hän, »sinä olet hyvä katolilainen ja mitä ihmiset tekevät kadotettuaan
jotain?»
»Lukevat messun Madonnalle», sanoi Luigi, ja kaikki nauroivat.
Mutta Malatesta ei ollut leikkituulella.
»Minä sanon teille, hyvät herrat», huusi hän, »missä syy on. Puolue
murtuu siksi, että johtajamme on viheliäinen pelkuri!»
Syntyi kuolon hiljaisuus. Davido Rossi seisoi liikkumatta pöydän päässä.
»Ettekö ymmärrä minua, hyvä herra?» sanoi Malatesta.
»Täydellisesti», vastasi Davido Rossi.
»Hyvä on! Minä en viivyttele hetkeäkään, kun pyydätte hyvitystä.
Huomennako?»
»Ei, tänään», sanoi Davido Rossi.
»Ja missä?»
»Täällä.»
»Ja koska?»
»Nyt heti.»
Davido Rossin kasvot olivat lyijynharmaat, ja hän puhui vaivalloisesti.
Joku alkoi vastustaa. Se oli raakaa! Mahdotonta!
Vastustaja saatiin vaikenemaan. Äärettömän kiihtymyksen hetkinä
mahdotonkin käy mahdolliseksi.
»Sulkekaa ovet», huusi joku, ja toinen käski noutamaan aseita.
»Miekat vai revolverit — mitä tahdotte? sanoi Malatesta.
»Revolverit», vastasi Rossi. »Ne ovat nopeammat ja varmemmat.»
Malatesta kalpeni. »Hyvä on», sanoi hän ja koetti hymyillä, mutta oli
huomattavasti peloissaan.
Revolverit noudettiin heti, todistajat valittiin ja kaksintaistelun
säännöt määrättiin. Ne olivat aivan yksinkertaiset. Taistelijat saivat
ampua milloin tahtoivat astuttuaan paikoilleen, mutta jos toinen
ampui ensin eikä osunut, oli toisella oikeus astua niin lähelle
vastustajaansa kuin hän itse halusi.
Syntyi haudan hiljaisuus. Rossi kuolonkalpeana, mutta tyynenä ja ääneti
otti revolverinsa katsomatta siihen. Malatesta punakkana ja meluten
veti huolellisesti revolverinsa hanaa. Sitten läsnäolijat vetäytyivät
syrjään, molemmat taistelijat seisoivat selitysten keskellä lattiaa ja
astuivat siitä huoneen kumpaankin päähän.
Heti kun Malatesta saapui seinään asti, hän kääntyi nopeasti ympäri
ja ampui. Kun savu hälveni, näkyi Rossi seisovan vahingoittumattomana
revolveri kädessään.
Jännitys kävi kamalaksi. Rossi ei liikahtanut, ja Malatesta värisi
kiireestä kantapäähän.
»Joutukaa! Kostakaa!» mutisi hän.
Mutta Rossi ei vieläkään liikahtanut.
»Annatteko armoa!» huusi Malatesta kauhun valtaamana.
Silloin tapahtui omituista.
Rossi astui pari askelta eteenpäin, seisahtui sitten ja kohottaen
kätensä ampui kattoon.
Miehet huudahtivat hämmästyksissään.
»Tämä oli välttämätöntä», sanoi Rossi. »En voinut puhua rauhasta, niin
kauan kuin oma väkeni luuli minua pelkuriksi.»
Malatesta heittäytyi Rossin jalkoihin ensi liikutuksessaan. »Anteeksi»,
huusi hän, »anteeksi, anteeksi!»
»Nouse ylös», sanoi Rossi. »Minä annan anteeksi. Mutta muista, että
tästä lähtien elämäsi on minun.»