Päivä oli kaunis, ja kaupunki koreili liputettuna kuninkaan kunniaksi.
Hänen piti tulla parlamentin jäsenten yhteiseen kokoussaliin, ja
koko tie kuninkaallisesta palatsista sinne saakka oli täynnä väkeä.
Karabinieerit pitivät avonaisen paikan parlamenttitalon edustalla
tyhjänä, mutta hotellien ja muiden ympärillä olevien talojen ikkunat
olivat täynnä kasvoja.
Sotilassoittokunta oli asettunut porttikäytävän luo odottaen merkkiä
kuninkaan lähestymisestä, ja kuninkaallinen kaarti, kiiltävät kypärät
päässä, seisoi odottaen ovella. Ajoteitä myöten saapui vaunuja, joista
astui ulos yleisöä, ja sanomalehtimiehet seisoivat muistikirjoineen
kirjoittaen tunnettujen henkilöiden nimet muistiin aina näiden
saapuessa. Ulompana seisova väki tunsi joskus jonkun jalkaisin astuvan
parlamentinjäsenen ja tervehti häntä eläköönhuudoin.
Tullen palatsin vastapäätä olevalta suunnalta Davido Rossi ei tavannut
tungosta, ennenkuin hän saapui piazzalle. Sitten hän astui parlamentin
taloon huomaamatta pienen sivu-oven kautta, joka oli ainoastaan
jäsenten käytettävänä. Sali oli jo täynnä väkeä, joka surisi kuin
mehiläispesä. Naisia vaaleissa puvuissa, sotilaita univormuissa
kunniamerkeillä koristettuja valtiomiehiä, senaattoreita ja parlamentin
jäseniä valkoisissa kaulahuiveissa ja hansikkaissa astuskeli
paikoilleen tervehtien toisiaan kumartamalla ja hymyhuulin.
Sali oli puoliympyrän muotoinen ja täynnä punaisella sametilla
päällystettyjä istumarivejä, jotka olivat asetetut sen kuperalle
puolelle. Sen suoralla sivulla oli leveä lava, jolle oli asetettu
suuri kullattu nojatuoli samettisen verhotaivaan alle, mihin
hallitsevan suvun vaakuna oli ommeltu kullalla. Sanomalehtimiehille
ja vähempiarvoiselle yleisölle varattu lehteri kiersi seinän yläosan
ympäri, ja katto oli lasista.
Davido Rossi astui sille paikalle, jossa hän tavallisestikin oli
parlamentinjäsenten seassa. Se oli kulmapaikka oven luona vasemmalla
puolen kuninkaallista istuinta ja aivan vastapäätä hovilaisille
määrättyjä paikkoja. Hän ei kohottanut katsettaan astuessaan sisään,
mutta tiesi, että tuolla seisoi solakka, täyteläinen, tyttömäinen
olento harmaassa puvussa, joka hohti auringon valossa. Suuren mustan
hatun alta pisti esiin tumma tukka, ja säteilevät silmät näyttivät
tunkevan Davido Rossin silmiin kuin salama.
Roman ympärillä seisoi kauniita naisia, joilla oli suuret itämaalaiset
silmät, ja nuoret parlamentin jäsenet tuijottivat heihin kiikareillaan
peittämättömän uteliaina. Siellä puheltiin paljon, naurettiin hiukan
ja liikuteltiin käsiä. Tunnelma oli kevyt, melkein iloinen, aivan kuin
teatterissa tai tanssisalissa.
Sanomalehtimiesten lehterin yläpuolella oleva kello osoitti seitsemän
minuuttia yli määräajan, kun salin seinät järähtivät kanuunan
laukauksesta. Se laukaistiin Angelon linnassa kuninkaan tulon merkiksi.
Samassa kuului kuningashymnin etäinen kaiku piazzalla seisovan
soittokunnan soittaessa sitä. Puhelu lakkasi heti, ja yleisö nousi
aivan äänetönnä seisomaan.
Minuutin kuluttua kuningas astui sisään torvien toitottaessa,
eläköönhuutojen kaikuessa ja käsiä taputettaessa. Hän oli nuori mies
kenraalin univormussa ja kasvoissa silmien alla syvät poimut, jotka
sairaus ja levottomuus olivat uurtaneet. Kaksi sotilasta kantaen
kädessään heiluvasulkaista kypärää kulki hänen vieressään, ja joukko
ministereitä seurasi jälessä. Kuningatar, solakka, kaunis nainen, tuli
sitten useiden naisten ympäröimänä.
Kuningas asettui istumaan kunniakatoksen alle, ja ministerit
asettuivat hänen vasemmalle puolelleen. Kuningatar istui hänen
oikealla puolellaan, naiset vieressään. He kumarsivat yleisön
suosionosoituksille, ja nuoren kuninkaan kuluneet kasvot vetäytyivät
tuskalliseen hymyyn.
Paroni Bonelli hovipuvussa kunniamerkkeineen seisoi kuninkaan
vieressä tyynenä, arvokkaana, itsensähillitsevänä — ainoa voimakas
henkilö tuossa ryhmässä verhokatoksen alla. Kun eläköön-huudot olivat
lakanneet, pyysi hän yleisöä kuninkaan käskystä asettumaan istumaan.
Sitten hän ojensi paperin kuninkaalle.
Se oli kuninkaan puhe parlamentilleen, ja nuori kuningas luki sen
hermostuneesti ja äänellä, joka ei ollut tottunut itseään hallitsemaan.
Mutta puhe oli kyllin voimakas ja sen sanat komeita, melkein
kaunokielisiä.
Siinä oli neljä pykälää. Ensimmäisessä pykälässä kuningas kiitti
Jumalaa siitä, että hänen valtakuntansa oli ystävyyssuhteissa kaikkiin
vieraisiin valtakuntiin, ja pyysi Jumalan apua rauhan säilyttämiseksi.
Toinen pykälä koski armeijan suurentamista.
»Armeija», sanoi kuningas, »on minulle hyvin rakas, niinkuin se
aina on ollut rakas koko minun suvulleni. Kuuluisa isoisäni, joka
antoi valtakunnalle vapauden, oli sotilas, jalo isäni oli sotilas,
ja ylpein mielin sanon, että itsekin olen sotilas. Armeija oli
vapautemme perustaja, ja nyt se on oikeuksiemme turva. Valtakuntamme
ulkonainen voima ja laitoksiemme arvo täällä kotona riippuu armeijan
voimasta ja pysyväisyydestä. Minun varma päätökseni on hoitaa armeijaa
tulevaisuudessa, niinkuin kuuluisat esivanhempani ovat hoitaneet sitä
menneisyydessä, ja siitä syystä tulee hallitus esittämään säädöksen,
joka tulee vielä lisäämään sen mieslukua ja voimaa.»
Tämä otettiin vastaan innokkain kättentaputuksin ja nenäliinoja
heiluttamalla. Muutamat naisista vuodattivat kyyneleitäkin.
Kolmas pykälä koski anarkismin kasvamista ja leviämistä.
»Minun sukuni», sanoi kuningas »antoi vapauden kansalle, ja nyt on
minun velvollisuuteni ja harras toivoni antaa sille turvaa ja voimaa.
Parlamentti tietää, että muutamat hävittävät ainekset ei ainoastaan
Italiassa, vaan koko Euroopassa, koko maailmassa, ovat käyttäneet mitä
pirullisimpia keinoja mullistaakseen kaiken inhimillisen ja siveellisen
järjestyksen. Kylmät, edeltäkäsin laskevat rikokselliset ovat ryhtyneet
rikollisiin tekoihin mitä viattomimpia, korkeimmassa asemassa olevia
henkilöitä vastaan, mikä on herättänyt kauhua kaikissa ihmissydämissä.
Hallitus vaatii rajatonta valtaa sellaisiin rikoksellisiin nähden,
ja jos meidän tulee turvata valtion olemassaolo, täytyy meidän
uudestaan herättää eloon se valta, jolle yleisö uskoo suojelemisen ja
hallitsemisen korkean velvollisuuden.»
Vielä innokkaammat eläköön-huudot keskeyttivät nuoren kuninkaan puheen,
ja hän kohotti päätään kesken huutoja ja kättentaputuksia ja hymyili
tuskallista hymyään.
»Enemmän kuin tätä», jatkoi kuningas, »valitan sitä, että on syntynyt
seuroja, yhdistyksiä ja klubeja, jotka väärin käsittäen vapauden
kylvävät kapinan siemeniä valtiota vastaan. Mitä jaloimpiin ehdotuksiin
kansan siveelliseksi ja aineelliseksi parannukseksi kätkeytyy
kiihoitus, jonka tarkoituksena on hävittää kaikki julkiset vallat.
»Johtajat, joiden ainoana motiivina on sokea kateus yhteiskunnallisesti
hyvin järjestettyä valtiota kohtaan, kylvävät vihaa kansanluokkien
kesken opettamalla niille oppeja, jotka järkyttävät yleisen
järjestyksen juuria ja uhkaavat koko hallituksen olemassaoloa.
Yhdistykset, jotka eivät ole anoneet lupaa vallanpitäjiltä, piilottavat
uskon vaipan alle ja raamatunlauseiden suojaan oikean tarkoituksensa,
joka on valtiollisesti hävittävää laatua.
»Tarkoitukseni on ansaita kansani rakkaus ja hankkia sille järjestystä
ja turvallisuutta, ja siitä syystä hallitus tulee esittämään tärkeän
säädöksen, jonka tarkoituksena on estää noiden rikkaruohon tapaisten
yhdistysten rehoittaminen muuttamalla entiset painovapautta ja
kokoontumisvapautta koskevat lakipykälät, joiden puutteellisuus tekee
tuollaisille kiihoittajille mahdolliseksi hyökätä valtion järjestyksen
kimppuun.»
Entistä pitempi kättentaputus seurasi tätä lausetta, ja siihen
sekaantui puhelun hyminä, joka jatkui sittenkin, kun kuningas oli
alkanut taas lukea; hänen viimeistä pykäläänsä, s.o. Jumalan siunauksen
anomista parlamentin työlle, saattoi tuskin ollenkaan kuulla.
Kun puhe loppui, alkoivat eläköön-huudot taas kaikua, ja kuninkaan
mennessä pois salista kumarrellen yhtä hermostuneesti kuin ennenkin
ja hymyillen tuskallista hymyään kajahti »kauan eläköön kuningas!»
ja sitten alettiin taputtaa käsiä ja huiskuttaa nenäliinoja, kunnes
kuningas ennätti kadulle asti. Koko juhlallisuus oli kestänyt
kaksitoista minuuttia.
Sitten äänien sorina esti kuninkaallista hymniä kuulumasta ulkoa.
Parlamentin jäsenet kiiruhtivat tervehtimään naistuttaviaan, joiden
kevyt nauru kuului ympäri salia.
Davido Rossi nousi poistuakseen. Kohottamatta päätään hän oli tuntenut,
että kuninkaan puheen viimeisen osan aikana moni silmä oli kiintynyt
häneen. Leikkien kellon vitjoillaan hän koetti näyttää tyyneltä ja
välinpitämättömältä. Mutta hänen sydäntään pakotti, ja hän toivoi
pääsevänsä pian pois.
Väliseinä, joka suojasi koridorin ovea, oli hänen lähellään, ja hän
koetti kiertää sen ympäri. Hän kuuli omaa nimeänsä mainittavan ja
sitten tarkoittavaa naurua ja ylenkatseellista äänenpainoa. Yht'äkkiä
hän tunsi tutun tuoksun, ja nuori tyttö katsoi häneen.
»Hyvää päivää, herra Rossi», sanoi ääni, joka pani hänen sielunsa
värähtelemään.
Hän kohotti päätään ja vastasi. Se oli Roma. Hänen kasvoissaan oli
loisto, jommoista Rossi ei koskaan ennen ollut nähnyt. Yhden ainoan
katseen Rossi uskalsi luoda Donna Romaan, mutta hän huomasi, että
seuraavassa silmänräpäyksessä nuo loistavat silmät voisivat täyttyä
kyynelillä.
Väkitulva kulki pääovelle, jonka edustalla vaunut ja sanomalehtimiehet
odottivat, mutta Rossi meni ulos takatietä. Ei kukaan muu kulkenut nyt
sitä tietä kuin pari vanhaa Rossin omaan puolueeseen kuuluvaa miestä
ja pari nuorta parlamentinjäsentä, jotka puhelivat arpojen ostamisesta
arpajaisista, joissa he aikoivat uskaltaa panna rahansa niille
numeroille, jotka osoittivat eri pykäliä kuninkaan puheessa tai kuinka
monta minuuttia hän oli myöhästynyt, tai kuukauden päivää, —4, 7 ja 25.
Davido Rossi kiirehti sanomalehtensä toimistoon ja saavuttuaan
sivukadulta Corsolle hän kohtasi kuninkaan vaunut, kun nämä palasivat
Kvirinaaliin. Se oli kokonaan sotilaiden ympäröimänä. Oikealla puolella
ratsasti Rooman kaupungin komendantti, vasemmalla puolen karabinieerien
Päällikkö, ja kaksi riviä kyrassieereja ratsasti edellä ja takana,
joten riemuitseva väki tuskin saattoi nähdä vilahdustakaan kuninkaasta
ja kuningattaresta. Viimeisenä kuninkaallisessa seurueessa tulivat
tavalliset vaunut, joissa istui kaksi salapoliisia yksinkertaisissa
puvuissa.
Davido Rossille tuo oli kiusallinen näky. Viheliäinen ja häviämään
tuomittu on sellainen laitos, jota noin pitää ylläpitää, näyttäköönpä
se kuinka kukoistavalta tahansa. Valtaistuin, jonka perustuksena on
kansan rakkaus, saattaa olla sekä oikea että voimakas, mutta sellainen
valtaistuin, jota täytyy varjella kansan vihalta, vieläpä murhaajan
miekaltakin, on heikko ja väärä. Ei ikinä pitäisi miehen alentua
elämään tuollaista ylenkatsottua elämää, jommoista tuo seurue todisti,
vaikka hän olisi kaikkien maailman valtakuntien kuningas. Nuori
kuningas, joka juuri oli puhunut ikäänkuin hän olisi ollut jumala,
vietiin kotiin aivan kuin hän olisi ollut vanki.
»_Koiton_» toimisto oli Corsolta haarautuvan kapean kadun varrella.
Se oli likaisessa, kolmikerroksisessa talossa, konehuoneet alhaalla,
latomahuoneet yläkerrassa ja toimitus keskellä. Davido Rossilla oli
siellä suuri huone, jossa oli kolme kirjoituspöytää, päätoimittajan ja
päiväapulaisen sekä yöapulaisen pöytä.
Hänen päiväapulaisensa vastaanotti hänet kumarrellen. Se oli pieni,
epäluotettavan näköinen mies.
Rossi joi kupin kahvia ja asettui työhönsä. Hän kirjoitti artikkelin
päivän tapahtumista rohkeammin ja selvemmin kuin koskaan ennen.
Semmoinen päivä kuin tämä äsken kulunut päivä liehuvine lippuineen ja
kajahtavine kuningashymneineen ei todellakaan ollut ilon päivä, vaan
alennuksen ja häpeän päivä. Jos kansa olisi tiennyt, mitä se teki,
olisi se verhonnut lippunsa suruharsolla ja soittanut hautausmarssia.
Nuori kuningas, jonka puhe oli kansaa halveksivan ministerin
kirjoittama ja jonkun taitavan kaunopuheisen kynäniekan höystämä,
kuningas, jonka otaksuttiin kantavan valtikkaansa kansan tahdosta, hän
oli tehnyt voitavansa poistaakseen parlamentilta viimeisenkin vallan ja
hävittääkseen ne oikeudet, jotka olivat valtakunnan vapauden viimeisenä
turvana. Nuo uudet ehdotetut säädökset edustavat kansanvaltaisen
hallituksen kuolemaa ja synnyttävät poliisivaltion, joka edustaa
ministereitä ja valtaistuinta.
»Ei ole kumma», kirjoitti hän, »että kuningas on sotilas. Kaikki
kuninkaat ovat sotilaita. Sotilaan univormu on merkkinä heidän
asemastaan ja niistä oikeuksista, joita he vääryydellä käyttävät. Se,
joka sanoo 'kuningas', sanoo samalla 'sotilas', 'armeija', 'kansalliset
rajat', 'valtakunnan rajat', 'vahtimies', 'tullivirkamies', kaiken,
mikä erottaa ihmisen ihmisestä. Ihmisen erottaminen ihmisestä on
välttämätöntä kuninkaalle, jos hän tahtoo hallita ja vallita.
»Ei ole kumma, että kuninkaat ympäröivät itsensä armeijoilla. Armeijat
ovat niiden väärien voimien välikappaleita, joiden tarkoituksena on
erottaa kansakunnat kansakunnista ja estää sorretulta pääsemästä
oikeuksiinsa. Ne ovat maailman suuria nielijöitä, kuningaskuntien
Juggernauteja, ja lopuksi niiden tietysti täytyy polkea kuoliaaksi ne
voimat, joiden luomina ne itse ovat syntyneet.
»Valtakuntain vanha aate oli se, että kuningas oli laki, valta ja
valtio. Tuohon aatteeseen uudestaan palaaminen, tapahtukoonpa se
kuninkaan tai yleisen turvallisuuden nimessä, on samaa kuin kääntää
taaksepäin sen kellon viisaria, joka osoittaa maailman edistystä.
Kristinusko tuli hävittämään sellaista käsitystä valtiosta —
osoittamaan, että laki on valtio, että valtio on kansan omantunnon
ilmaisumuoto ja kansan omatunto jumaluuden ilmaisumuoto. Ei kukaan
ihminen voi otaksua edustavansa tuota omaatuntoa. Ei kellään ihmisellä
ole oikeutta siihen. Ei kenessäkään ihmisessä tuommoinen olisi tervettä
ja loogillista paitsi ehkä itse Rooman paavissa.
»Sellainen näytös, jonka tänään olemme nähneet», lopetti hän, »kuten
kaikki sellaiset näytökset koko maailmassa, tapahtukootpa ne Saksassa
tai Venäjällä, Englannissa tai Kiinassa tai Persiassa tai vaikkapa
pimeimmässä Afrikassa, ovat vain todistuksena siitä surullisesta
tosiseikasta, että vaikka ihmiskunta yksilöinä on tunnustanut
kristinuskoa yhdeksäntoistasataa vuotta, se kansakuntina on vielä
tänäkin päivänä pakanallinen.»
Aputoimittaja, joka oli katsellut käsikirjoitusta, kun Rossi heitti sen
syrjään, nosti katseensa sanoen:
»Aiotteko todellakin painattaa tuon kirjoituksen?»
»Aion.»
Mies kohotti olkapäitään ja vei käsikirjoituksen yläkertaan.
Lyhyt päivä oli lopussa, kun Rossi palasi kotiin. Sanomalehdenmyyjät
kadulla tarjoilivat iltalehtien aikaisia painoksia, ja Corson kahvilat
olivat täynnä upseereja ja muuta yleisöä, jotka joivat vermuuttia ja
lueskelivat hehkuvia kirjoituksia kuninkaan innokkaasta vastaanotosta.
Sääli! Enemmän kuin sääli! Ja mies, joka uskalsi sanoa totuuden, sai
valmistautua vastaanottamaan vaikka minkälaisia seurauksia.
Davido Rossi sanoi itselleen, että hän _oli_ valmis. Tästälähin hän
antautuisi yksinomaan kansanpalvelukseen ajattelematta hetkeäkään,
miten hänelle tulisi käymään. Ei mikään saanut tulla hänen ja hänen
ihmiskunnan hyväksi suorittamansa työnsä väliin — ei kerrassaan mikään
— ei edes... mutta ei, ei, sitä hän ei voinut ajatella!
Hän kääntyi Piazza Navonalle, kun pitkä, nuori, sotilasryhtinen mies
astui hänen viereensä ja puhutteli häntä matalalla äänellä.
»Parlamentinjäsen Rossi, eikö niin?»
»Niin olen.»
»Nimeni on De Raymond. Kuulun paavin kaartiin. Luullakseni hänen
pyhyydellään on jotain sanottavaa teille.»
»Tietääkö hän, että minä en ole hyvä katolilainen?»
»Hän tietää, että te ette ole protestantti. Mutta se koskee jotain
yhteiskunnallista, valtiollista seikkaa ja vaikuttaa ehkä siihen
asemaan, joka teillä nyt on. Ja tietysti hänen pyhyytensä ei pyydä itse
tavata teitä.»
»Ketä minun siis tulisi tavata?»
»Edustajaa, jonka luokse minä pyydän kunnioittavimmin saattaa teidät.»
»Koska?»
»Huomisaamuna kello 11, jos se soveltuu teille.»
»Hyvä on.»
»Odotan teitä tällä paikalla. Mutta meidän puhelumme on oleva aivan
salainen.»
»Hyvä on.»