Seuraavana päivänä Davido Rossi pukeutui juhlapukuun, kuten
käyttäytymissäännöt parlamentin avauspäivänä vaativat. Ennen menoaan
avajaisiin hän vastasi Roman edellisenä iltana kirjoittamaan kirjeeseen:
»Rakas R.! — Jos mikään voi lisätä sitä katkeraa kaipausta, jonka
suloisen seurustelunne lopettaminen on minussa synnyttänyt, tekee sen
Teidän rakkaan kirjeenne sisällys. Te kysytte, onko se nainen, jota
rakastan, kaunis. Hän on enemmän kuin kaunis, hän on suloinen. Hänen
sielunsa loistaa hänen kasvoistaan, jotka ovat puhtaat, uskolliset ja
jalot.
Te kysytte, tietääkö hän, että rakastan häntä. En ole koskaan
uskaltanut lausua sydämeni salaisuutta hänelle, ja jos olisin
voinut otaksua, että hän arvasi lempeni, olisin löytänyt lohdutusta
tunteessani, joka on liian syvä kärsiäkseen ylpeyden nöyryytyksestä.
Te kysytte minulta, ansaitseeko hän ystävyyttäni ja rakkauttani. Hän
ansaitsee paremman miehen lemmen ja ystävyyden kuin minä ikinä voin
olla.
Mutta vaikkei hän olisikaan sellainen, vaikka hänessä olisikin
vikoja, kuka minä olen, että tuomitsisin häntä ankarasti? Minä en
kuulu niihin, jotka ajattelevat, että nainen on langennut siksi, että
olosuhteet ja huonot miehet ovat virittäneet hänelle pauloja. Minä
inhoan tuota mieletöntä oppia, joka sanoo, että mies voi sovittaa
menneisyytensä, mutta nainen ei voi. Minä ylenkatson maailman
tuomioita, joka tuomitsee naisen, kun hän koettaa tulla puhtaaksi,
ja vetää hänet alas, kun hän koettaa nousta loasta. Ja jos hän olisi
tehnyt syntiä niinkuin minä olen syntiä tehnyt, ja kärsinyt niinkuin
minä olen kärsinyt, niin rukoilisin voimaa voidakseni sanoa: »Koska
minä rakastan häntä, olemme me yksi, ja me seisomme ja kaadumme
yhdessä.»
Mutta hän on suloinen ja puhdas ja tosi ja uljas ja jalosydäminen,
eikä hänessä ole mitään vikaa, sillä muuten ei hän olisi isänsä tytär,
tuon isän, joka oli jaloin mies, minkä ikinä olen tuntenut tai tulen
tuntemaan. Ei — meidän eromme syy on minussa itsessäni, olosuhteissa
ja siinä tilassa, missä olen.
Ja kumminkin on minun vaikea tarkemmin selittää, mikä este meitä
erottaa, enkä voi sanoa muuta kuin että se on pysyvää laatua ja
voittamaton. Pettäisin itseni, jos koettaisin uskoa, että aika poistaa
tai lieventää sen, ja turhaan olen taistellut tunteiden kanssa, jotka
tahtovat houkutella minua pitämään kiinni, maksoi mitä maksoi, elämäni
ainoasta ilosta ja onnesta.
Minun on mahdoton mennä hänen luokseen ja avata hänelle sydämeni,
sillä juuri seurustelua hänen kanssaan minun täytyy koettaa välttää.
Kuinka heikko minä olen hänen seurassaan! Kun hänen vaatteensakin
minua koskettaa ohimennen, värisen liikutuksesta, jota en voi hillitä,
ja kun hän katsoo minuun suurilla kirkkailla silmillään, olen tunteeni
orja, tunteeni, joka voittaa kaiken tahtoni.
Ei se ole helppoa, enkä ole ilman syytä ottanut tuota askelta,
joka uhraa lemmen velvollisuuden tähden. Minä rakastan häntä koko
sydämelläni ja sielullani, minä rakastan häntä, ja siitä syystä minä
en saa enempää _hänen_ tähtensä kuin oman itsenikään tähden tavata
häntä enää.
Huomaan mitä kirjoitatte M:stä, mutta se ei voi minua vähääkään
huolestuttaa. Lontoossa ei ole ketään, joka tuntee minut nykyisellä
nimelläni ja voi johtaa ajatukset siihen henkilöön, jota tarkoitatte.
Hyvästi taasen! Jumala Teitä siunatkoon nyt ja aina! D.»
Kirjoitettuaan tuon kirjeen Davido Rossi sulki sen huolellisesti ja vei
sen itse postiin mennessään parlamentin avajaisiin.