Seuraavana päivänä Davido Rossin vastaanottohuone oli mitä hurjimmassa
sekasorrossa. Vanha garibaldilainen ja hänen vaimonsa asettivat
tuoleja riviin, ja Elena ja pikku Giuseppe kantoivat lisää tuoleja
makuuhuoneesta ja kyökistä. Kun he olivat lopettaneet, oli suuri pöytä
seinän vieressä ja rivi erilaisia tuoleja oli asetettu pitkin seiniä
valokuvien alle. Vastaanottohuone oli nyt valmis johtokunnan kokousta
varten.
He tulivat kello kahdeksan, kolmekymmentä miestä, kaikenlaisten
kansakuntien edustajia. Omituisia olentoja, erilaisia ja omituisia.
Muutamat olivat hyvin puettuja, toiset huonosti, muutamat näyttivät
sanomalehtimiehiltä, professoreilta, lakimiehiltä ja parlamentin
jäseniltä, toiset näyttivät räätäleiltä ja sepiltä.
Bruno vastaanotti heidät paitahihasillaan polttaen sikaria ja tuntien
jonkinmoista jäykkyyttä ilmassa, mutta siitä huolimatta nauraen ja
koettaen ottaa asiat kevyeltä kannalta.
»Hyvää iltaa, hyvät herrat! Kylmä tänä iltana. Herra Rossi tulee
kohta. Hän vastaanotti juuri kuninkaan puheen ja kiilloittaa sitä nyt
lehteään varten. Hän tekee työtä kuin kulovalkea, sen vakuutan. Niinhän
pitääkin olla. Se, joka ei polta itseään, ei voi muita valaista...
Halloo! Astu sisään, veli! Mistä sinä sait takin? Onko luostari palanut
jossakin? Varo, varo. Ei viitta munkkia tee! Herra Rossi ei koskaan
pelkää kylmää. Hän asuu lämmittämättä huonettaan kuin munkki kopissaan.
Kenraalinkin täytyy tehdä jotain, muutoin sotamies rupeaa kyselemään
liiaksi.»
Se oli turha ponnistus. Joukko astui sisään äänetönnä, melkein
alakuloisena, ja miehet katselivat toisiaan ja seinällä olevia
valokuvia epämääräisin, haluttomin katsein. Muutamia minuutteja he
seisoivat keskellä lattiaa, ja kuului tukahdutettuja kuiskauksia. Kun
joku aivasti, syntyi hetken hiljaisuus. Ilmassa tuntui huolestus.
Brunon kovaääninen nauru oli lakannut kajahtelemasta huoneessa, sikari
oli sammunut, hän oli vetänyt takin ylleen, ja hikihelmet alkoivat
kertyä hänen otsalleen, kun makuuhuoneen ovi avautui ja Davido Rossi
tuli ulos.
Hän näytti tyyneltä ja itseensä luottavalta ja astui miesparveen
varmoin askelin sekä puristi jokaisen kättä. He vastasivat kylmästi,
muutamat melkein ylpeästi, ja näyttivät nyrpeiltä ja tyytymättömiltä.
Muutamat purivat huultaan peittämättä ollenkaan tyytymättömyyttään, ja
toiset koettivat välttää hänen katseitaan. Hän istuutui pöydän päähän
ja pyysi läsnäolevia asettumaan paikoilleen.
Ensi tehtävänä oli edellisen kokouksen pöytäkirjan lukeminen.
Pöytäkirjurina oli Luigi Conti, sama mies, joka oli lukenut julistuksen
paavin riemujuhlapäivänä. Hän oli lyhyt, tanakka mies, kasvojen ilme
kiihkeä, niska paksu ja ääni kimeä. Hänen pöytäkirjansa pykälät olivat
harvat ja lyhyet. »Usko ja tunnustus» oli hyväksytty johtokunnassa
semmoisessa asussa, johon presidentti sen oli laatinut, ja jäljennöksiä
oli lähetetty monelle taholle. Vastakaiku koko Euroopassa oli ollut
suurenmoinen, ja puolue oli kasvanut kymmenkertaiseksi.
»Siinä on kaikki, mitä minulla on ilmoitettavana», sanoi Luigi sulkien
kirjansa kovasti läimäyttämällä. »Ja nyt», lisäsi hän vihamielisellä
äänellä, »nyt odottaa johtokunta tietoja ja neuvoja. Presidentti
on meidän demokratiamme virallinen päämies, ja me odotamme hänen
ohjeitaan. Sinä päivänä, jona yhdistyksemme perustettiin, sanottiin
meille, että Ihmisten tasavalta on oleva todellinen eikä mikään unelma.
Sen tuli tarkastaa parlamenttia, keskustella toimenpiteistä, puolustaa
viattomia vankeja, hankkia oikeutta sorretuille ja suojaa heikoille
ja poljetuille. Se tapahtui kuukausi sitten, mutta vielä ei ole tehty
mitään. Ehkä presidentti voi meille sanoa, miksi ei.»
Pöytäkirjuri huojutti paksua niskaansa ja istuutui hyväksyvän murinan
kuuluessa ympärillä. Davido Rossi nousi ääneti.
»Hyvät herrat», sanoi hän. »Ennenkuin siirrymme edemmäksi, lienee
välttämätöntä selvittää asemaa hiukan. Pöytäkirjuri ilmoittaa, että
uskomme ja tunnustuksemme on saavuttanut vastakaikua koko Euroopassa ja
kansainvälinen yhdistyksemme on kasvanut kymmenkertaiseksi. En olisi
rehellinen mies, jos käyttäisin kenenkään nimeä tai rahoja sellaisessa
tapauksessa, missä on hiukankaan väärinkäsityksen mahdollisuutta. Siitä
syystä olen kirjoittanut kirjoituksen poistaakseni kaiken epävarmuuden,
ja sen aion myöskin painattaa kaikkien erehdyksien välttämiseksi.»
Näin sanoen hän veti esiin soikean muistikirjansa ja kaikkien hiljaa
odottaessa alkoi lukea:
»Mitä uskomme ja tunnustuksemme _ei_ sisällä:
»Se ei sisällä sitä, että koko nykyisen yhteiskunnan rakenne on väärä ja
paha.
»Se ei sisällä sitä, että meidän tulisi minkäänlaisella väkivallalla
hävittää kuninkaita, armeijoja, kansallisia rajoja, yksityistä
maanomistusoikeutta ja yksityistä rikkauden hoitoa.
»Se ei sisällä sitä, että me tahdomme muuttaa maailman sellaiseksi,
ettei siellä ole kaupunkeja, ei kirjoja, ei sanomalehtiä, ei
yliopistoja, ei armeijoja eikä hallituksia.
»Se ei sisällä sitä, että me tahdomme parantaa siveellisiä vammoja
johtamalla sivistyksen takaisin raakalaisuuteen.
»Se ei sisällä sitä, että koko maailman elämä on ollut väärää ja
valheellista kuusi tuhatta vuotta.
»Se ei sisällä sitä, ettei koko tuona aikana ole ollut Jumalaa, joka
olisi johtanut maailmaa hyvää tarkoitusperää kohti.»
Odottavassa hiljaisuudessa kuului muutamia moittivia huudahduksia, ja
Davido Rossi kohotti päätään kirjasta.
»On tarpeellista sanoa noin paljon ystävillemme», sanoi hän,
»koska muutamat heistä näyttävät otaksuneen, että me aiomme luoda
uuden taivaan ja uuden maan. Ja sanokaamme nyt myöskin jotain
vihollisillemme.»
Niin sanoen hän kääntyi taas kirjaansa, ja ympärillä oli hyinen
hiljaisuus.
»Mitä uskomme sisältää:
»Se sisältää, että on olemassa Jumala, joka hallitsee maailmaa
oikeudenmukaisesti.
»Että luonnon laki lakkaamatta luo järjestystä sekasorrosta, sopusointua
ristiriidasta, yhteyttä hajanaisuudesta ja rauhaa taisteluista.
»Että kaikki, mitä on tapahtunut maailmalle, on vaikuttanut sen
lopulliseksi hyväksi.
»Että oikeaan aikaan luonnon lain vaikutuksesta paljon jäljellä olevasta
pahasta tulee häviämään.
»Että kansallisrajat tulevat häviämään.
»Että sodat käyvät mahdottomiksi.
»Että yksityinen omistusoikeus maahan käy mahdottomaksi.
»Että yksityinen rikkauksien hoito käy mahdottomaksi.»
»Että vallan väärinkäyttö loppuu.
»Että kuninkuus poistetaan.
»Että ihmiset elävät veljinä, huolimatta roduista ja kansakunnista.
»Että kaikki ihmiset saavat jokapäiväisen leipänsä.
»Että kaikki tämä tulee tapahtumaan läheisessä tai etäisessä
tulevaisuudessa luonnon lain vaatimuksen mukaan, sillä se on Jumalan
tahto ja Jumalan oikeus, koska Jumala on hyvä ja koska Jumala on
rakkaus.»
Taas kuului tyytymättömiä ääniä, ja kerran vielä Rossi kohotti päätään.
»Oli välttämätöntä sanoa kaikki tuo meidän vihollistemme tähden,
hyvät herrat», sanoi hän, »jotta he ymmärtäisivät, että me emme pidä
revolutsionia vaan evolutsionia kaiken edistyksen aikaansaajana.
Ja jos he sanovat, että siinä tapauksessa meidän yhdistyksemme on
ainoastaan unelma, aate, niin näytämme heille, että sillä on myöskin
käytännöllinen puolensa.»
Niin sanoen hän kääntyi kolmannen kerran muistikirjaansa ja jatkoi
lukuaan.
»Kuinka me voimme seurata uskomme ja tunnustuksemme periaatteita?
»Rukoilemalla Herran rukousta.
»Panemalla vastalauseemme kaikin tavoin aseiden käyttöä ja
sotapalvelusta vastaan.
»Panemalla vastalauseemme kuninkaille ja ruhtinaille tehtävää
uskollisuudenvalaa vastaan.
»Panemalla vastalauseemme kaikkia lakeja vastaan, jotka antavat
yksityiselle omistusoikeuden maahan, joka on kaikkien oma.
»Ja kärsimällä sellaisten vastalauseitten tähden silloin kun tarve
vaatii.»
Tyytymättömyyttä ilmaisevat huudot kävivät entistä äänekkäämmiksi,
mutta Rossi ei ollut huomaavinaan niitä.
»Se on uskomme ja tunnustuksemme sisällys, hyvät herrat», sanoi hän
tyynellä ja vakavalla äänellä, »ja oli tarpeellista sanoa se siksi,
että sekä ystävämme että vihollisemme tietäisivät, että me tahdomme
demokratiaa emmekä demonarkiaa — arkadiaa, jos niin suvaitsette,
mutta ei anarkiaa. Ja jos meiltä kysytään, milloin Ihmisten tasavalta
on oleva todellisuus, niin vastaamme, että se tapahtuu silloin, kun
maailma on valmis vastaanottamaan sitä, ensin täällä, sitten siellä,
ensin tässä valtakunnassa, sitten tuossa, sitä mukaa kuin valtakunnat
kypsyvät siihen, ja se on vihdoin hallitseva niitä voimia, jotka
maailmaa hallitsevat.»
Nyt kuului huutoja — »oh!» — ja sitten ivallista naurua, mutta Rossi
jatkoi yhtä vakavasti.
»Tuossa suuressa tuloksessa, hyvät herrat», sanoi hän »on Roomalla
määrätty paikkansa. Se on ikuinen kaupunki. Sen kuolemattomuus on
salaisuus. Toiset kaupungit kukistuvat, kun niiden työ on tehty.
Rooma yksin seisoo kaikkien aikojen, kaikkien sivistyskausien halki.
Kerran se oli pakanallisen tasavallan pääkaupunkina. Tasavalta hävisi,
ja Roomasta tuli keisarikunnan pääkaupunki. Keisarikunta hävisi, ja
Roomasta tuli kristikunnan pääkaupunki. Nyt se on Italian pääkaupunkina
vähän aikaa. Sen tarkoitus on tulla maailman suuren kongressin
pääkaupungiksi — Ihmisten tasavallan hallintopaikaksi.»
Davido Rossi oli tuskin istuutunut, kun puoli tusinaa johtokuntalaista
nousi seisoalleen.
»Luigilla on sananvuoro», sanoi Rossi, ja pöytäkirjuri alkoi puhua
kalpeana ja kasvot värähdellen:
»Nyt me tiedämme, miksi emme ole tehneet mitään kuluneena kuukautena»,
sanoi hän. »Siksi että presidenttimme mielestä meillä ei ole
mitään tehtävää. Viime kokouksemme jälkeen hän on vuoleskellut
tarkoitusperäämme, kunnes siihen ei enää ole jäänyt mitään
käytännöllistä voimaa eikä arvoa. _Silloin_ meille sanottiin, että
kun hallitus vastustaa ihmisen luonnollisia oikeuksia, on ihmisen
velvollisuus hävittää se. _Nyt_ meille sanotaan, että luonnon laki
toimittaa tuon kaiken. Jos asianlaita on niin, miksi me siis olemme
täällä? Mitä hyötyä on koko meidän yhdistyksestämme? Miksi me moitimme
leipäveroa? Ja mitä hyötyä olisi Colosseumin-kokouksesta? Mutta ellei
asian laita ole niin, miksi meidän presidenttimme katkaisee jalat
altamme ja tekee mitättömäksi koko tarkoituksemme?»
»Miksi?» huusi toinen puhuja. »Eikö se ole selvä? Siksi että hän
koettaa yhtaikaa juosta sekä jäniksen että koiran kanssa. Siksi että
hän koettaa saada kansan edun sopusointuun sortajien edun kanssa. Oli
aika, jolloin ei kukaan nähnyt niin selvään hallituksen mädätystä ja
valtion kurjuutta kuin hän. Mutta hienosto on saanut hänet valtaansa,
uudet ystävät ovat astuneet väliin, hän on myynyt esikoisoikeutensa
hernerokasta. Suuret talot ja suuret henkilöt, teatterit ja
koirakilpailut sekä purppuralle ja kullalle hohtavat lakeijat ovat
ostaneet hänen ruumiinsa ja sielunsa.»
»Olkaamme tyyniä», sanoi kolmas puhuja — hänen oma äänensä vapisi ja
murtui. Hänen nimensä oli Malatesta, ja hän oli parlamentin jäsen sekä
Davido Rossin kannattaja vasemmistossa. »Mitä me olemme kadottaneet
tämän kuukauden kuluessa, jolloin emme ole tehneet mitään? Kuninkaan
puhe huomenna antaa meidän otaksua, että saamme painovapautta,
yhdistymisvapautta ja julkista kokoontumisvapautta rajoittavan
asetuksen. Sen suuren huomion jälkeen, mitä uskomme ja tunnustuksemme
on herättänyt, saatoimme odottaa sitä, ja kuukaudessa olisimme
ennättäneet valmistautua siihen. Me emme nyt ole valmistautuneet,
ja mikä on seuraus? Maa on hallituksen käsissä ja — presidenttimme
vitkastelun vuoksi — pääministeri voi tehdä mitä hän haluaa.»
»Vitkastelun!» huusi kimeä ääni. Se oli taas Luigi. Hänen kiihkeät
kasvonsa olivat kalpeat vihasta. »Miksemme puhu suoraa kieltä?
Minä kerron teille koko asian. Suotuisa hetki on menetetty siksi,
että johtajamme pelkää toimia, ja miksi hän pelkää toimia? Hän on
rehellinen mies eikä tahdo käyttää toisten nimiä ja toisten rahaa,
kun hänen tarkoitusperänsä on epäilyksen alainen. Ja miksi? Hän on
naisen vallassa! Ja kuka on tuo nainen? Sama nainen, jota hän pilkkasi
kuukausi sitten ja joka turmeli julkiset vallanpitäjät — pääministerin
jalkavaimo! Vihdoinkin totuus on lausuttu ilmi! No hyvä! Pitäkää
hyvänänne nyt, mitä saitte!»
Kiihko oli tarttunut jokaiseen, ja tuona hetkenä huoneessa oli täysi
sekasorto. Miehet hypähtivät seisomaan. Bruno, joka oli seisonut oven
vieressä, kiersi pöydän luo. Luigi tyhjensi kiukkuaan yhtämittaisiin
vastalauseisiin.
»Oh, en minä pelkää häntä! Minä sanoin hänelle totuuden, ja hän tietää
sen.»
Davido Rossi nousi vihdoin. Hän oli ainoa mies koko huoneessa, joka oli
säilyttänyt kylmäverisyytensä.
»Veljet», sanoi hän vakavalla äänellä, »kun mies on antautunut työhön
ihmiskunnan hyväksi, täytyy hänen olla välittämättä yksityisistä
loukkauksista enkä minä välitä tästä loukkauksesta.»
»Parasta onkin», huusi Luigi katsahtaen ympärilleen ja nauraen
ivallisesti.
»Mutta», jatkoi Rossi samalla vakavalla äänellä, »minä en voi sallia,
että hyvää ja puhdasta naista loukataan.»
Taas Luigi nauroi, ja muutamat yhtyivät häneen.
»Minä sanon», virkkoi Rossi varmasti, »etten jätä tuota loukkausta
hyvää ja puhdasta naista kohtaan kostamatta, ja se mies, joka sen
lausui, kuulkoon, että hän on viheliäinen panettelija.»
»Valehtelija!» huusi Luigi, ja sitten tapahtui odottamatonta.
Bruno juoksi huudahtaen pöydän äärestä, ja ennenkuin kukaan ennätti
ajatella mitä tapahtuisi, Luigi kiikkui hänen käsivarsillaan, sääret
potkien ilmassa, ja seuraavana hetkenä tuo pieni lihava olento putosi
jymähtäen lattialle.
Nyt seurasi yleinen mylläkkä, ja kaiken keskellä Davido Rossin vihasta
värisevä ääni kajahti käskien Brunon ulos huoneesta.
Bruno juoksi ulos, pörröinen pää kumarassa ja kädet housuntaskuissa,
aivan kuin koulupoika, joka on saanut selkäänsä, kun taasen Rossi,
kalpeana kuin lumi ja rinta kohoten ja laskien nopeasti, kiirehti
Luigin luo ja nosti hänet ylös.
»Minä häpeän», sanoi hän. »En mistään hinnasta olisi tätä toivonut. Hän
on saava rangaistuksensa.»
»Jättäkää hänet minun huostaani», sanoi Luigi pistäen taskuunsa
veitsen, jonka hän raivoissaan oli vetänyt esille. »Se oli oma syyni.
Pyydän teiltä anteeksi.»
Hän oli aivan toinen mies nyt, ja muutamat toisistakin tulivat Rossin
luo ja tarjosivat ääneti kätensä.
»Lykätkäämme tämä kokous toistaiseksi ja kokoontukaamme taas, kun
olemme tyyntyneet», sanoi Rossi. »Me olisimme todellakin ihailtavia
uuden veljellisyyden ja ja rauhan aikakauden johtajia, jos me
aloittaisimme tyhjällä toralla. Menkää kotiinne, ja Jumalan haltuun!»
Miehet astuivat ulos sanaakaan sanomatta, ja Rossi läksi
makuuhuoneeseensa. Hetken kuluttua kuului kaino koputus ovella.
»Kuka siellä?» kysyi Rossi.
Se oli Elena, hän toi kirjeen.
»Mikä Brunolle on tullut?» sanoi hän. »Hän on mennyt levolle enkä minä
saa häntä sanomaan sanaakaan.»
»Bruno teki väärin, ja minun oli pakko moittia häntä.»
»Bruno-raukka! Hän olisi valmis antamaan henkensä teidän puolestanne,
mutta hän on kuin koira — hän haukkuu itse kuningastakin, ja kun te
sitten moititte häntä, on hän vallan murtunut.»
»Sano hänelle, että olen pahoillani, niin kaikki unohtuu», virkkoi
Rossi.
Hän otti paperiveitsen avatakseen kirjeen.
Elena oli tuskin poistunut, kun hänen äitinsä astui sisään kantaen
tarjotinta, jossa oli annos höyryävää spaghettia.
»Te ette ole syönyt mitään päivällistä tänään, poikani, ja minä toin
teille tämän illalliseksi. Tulkaa nyt ja jättäkää kirjeenne ja kirjanne
vähäksi aikaa ja toimittakaa jotain vatsaannekin. Luuletteko, että
ihminen elää kirjoilla? Niin muutamat luulevat, mutta se on lorua.
Ottakaa kirja käteenne, kun vatsanne on tyhjä, ja sanokaa sitten
parin tunnin perästä minulle, oletteko syönyt kylliksi. Kirjat eivät
ole kristityn ravintoa. Pankaa ne pois, poikaseni... Ettekö muka ole
nälissänne? Sanokaa mitä tahansa, mutta vaimo teillä pitäisi olla
hoitamassa teitä. Jos minä vain olisin hiukan nuorempi, niin ottaisin
itse teidät miehekseni ja palauttaisin teidät järkiinne. Kas niin,
tulkaa nyt laupeuden nimessä syömään... Se on oikein! _Buona sera_!»