Se oli ensimmäinen kirje, jonka Davido Rossi oli saanut Romalta,
ja hänen lukiessaan sitä tuntui kuin ilma hänen ympärillään olisi
kajahdellut suloista tytön ääntä. Hän näki Roman suurten, tummien
silmien loiston. Kirjepaperin vieno tuoksu kohosi hänen sieraimiinsa,
ja tietämättään hän kohotti kirjeen huulilleen.
Sitten hän huomasi, että Bruno oli vielä huoneessa. Tuo kunnon mies
seisoi varjossa Davido Rossin takana työnnellen esineitä sinne tänne
ja koettaen siten nostaa hiukan melua. Kun hän astui valoon, saattoi
Davido Rossi huomata hänen kasvojensa ilmeestä, että hänellä oli jotain
sanottavaa.
»Tarvitsetteko vielä jotain tänä iltana, herra Rossi?»
»En mitään, kiitos Bruno. Anna tämä Francescalle, jotta hän antaisi sen
sanomalehtipojalle, ja mene levolle. Joko Elena on mennyt?»
»Juuri äsken.»
»Ja Giuseppe tietysti myöskin?»
»Kolme tuntia jo ollut sikeässä unessa.»
»Suloinen pikku mies! Älä valvo enää minun tähteni, Bruno.»
»Onko varmaa, ettette enää tarvitse mitään?» sanoi Bruno hämillään.
Davido Rossi nousi ja alkoi astua hitain askelin.
»Sinulla on jotain sanottavaa, eikö niin?»
»Niin — olisihan minulla.»
»Mitä siis?»
Bruno kynsi tuuheata tukkaansa ja katsoi kuin apua anoen. Hänen
silmänsä sattuivat kirjeeseen, joka oli avoinna pöydällä.
»Se oli tuosta. Minä tiesin väristä ja monogrammista, mistä se tuli.»
»No — ja entä sitten?»
Bruno rupesi näyttämään aralta, mutta sitten hän jatkoi kovemmalla
äänellä, ja sanat pulppusivat hänen suustaan aivan kuin vesi pullon
suusta:
»Suoraan sanoen, ihmiset puhuvat teistä.»
»Mitä he sanovat, Bruno?»
»Sanovat?... Tuskin on tunti siitä kun melkein löin murskaksi miehen
siitä syystä. Hän oli humalassa, mutta viinapäissä puhutaan totta, ja
jos se oli totta mitä hän sanoi, niin...»
»Jos mikä on totta?»
»Se, että jotain on tullut teidän ja kansan väliin.»
»Sanotaanko niin?»
»Sanotaan. Ja eikö näytä siltä, herra? Ainakin te annatte näyttää
siltä. Kun te panitte alkuun sen tasavallan, toivoivat ihmiset paljon
teistä. Mutta kuukausi on kulunut, ettekä te ole tehnyt mitään.»
Davido Rossi käveli pää kumarassa edestakaisin.
»Kärsivällisyyttä, sanon minä. Hitaasti, mutta varmasti, sanon minä.
Se on kyllä hyvä, mutta valtio toimii nopeasti. Neljäkymmentätuhatta
miestä on kutsuttu kokoon pitämään kansaa rauhassa, ja kun leipävero
alkaa tulevan kuun ensi päivänä, tietävät pyhimykset yksin, mitä tulee
tapahtumaan. Voihan mies kuolla yhtä hyvin pyssyn kuulasta kuin leivän
puutteesta, ja kuusi jalkaa maata riittää jokaiselle.»
Davido Rossi ei vastannut, ja pelkästä pelosta Bruno toisti taas
äskeiset sanansa:
»Kun te panitte alkuun tasavallan, toivoivat ihmiset paljon teistä.
Mutta kuukausi on kulunut ettekä te ole tehnyt mitään. Ei mitään... ja
kuukausi on kulunut ja...»
»Mitä ihmiset sanovat syyksi siihen, etten tee mitään?
»Syyksikö? Oletteko kuullut sananlaskua: aurinko paistaa silmiin,
taistelu on menetetty? Siinä syy. Aurinko paistaa silmiin — te
ymmärrätte, mitä se tarkoittaa. Huomis-iltana meillä pitäisi olla
ensimmäinen johtokunnan kokous. Te kutsuitte itse sen kokoon, ja nyt
lyödään vetoa, että te ette tule sinne. Missä te olette? Huonon naisen
kodissa.»
»Bruno!» huusi Rossi jyrkällä äänellä, »mikä oikeus sinulla on puhua
noin minulle?»
»Oikeus? Ystävän oikeus, ystävän, joka ei voi nähdä, että teitä
petetään. Niin juuri, petetään. Petetään! Petetään! On tavallista,
että koetetaan vetää puolue turmioon johtajan heikkouden avulla.
Nainen pannaan astumaan miehen tielle. Tuo kepponen on yhtä vanha kuin
maailma. Ettekö ole koskaan kuullut meidän roomalaisten sananlaskua:
mies on tulta, nainen on tappuroita, sitten tulee piru ja vie ne
yhteen.»
Davido Rossi seisoi Brunon edessä, joka kiihtyi kiihtymistään ja koetti
nauraa katkerasti.
»Oh — kyllä minä tiedän mitä sanon. Pääministeri on kaiken pohjalla.
Davido Rossi ei tule Donna Roman kotiin ilman että paroni Bonelli saa
tiedon kaikesta. He kirjoittavat toisilleen joka päivä. Olen itse
kantanut kirjeet postiin. Donna Roman koti on paroni Bonellin koti..
Vaunut, hevoset, palvelijat, livreat — millä varoilla hän ne ostaisi?
Taiteellaanko? Kuvanveistollaan?»
Sielunsa syvyydessä Bruno vieläkin pelkäsi, mutta hän jatkoi puhettaan
ja katkeraa nauruaan.
»Hän pettää teitä, herra. Eikö se ole päivänselvää? Te iskitte häntä
kovasti, häntä ja vanhaa vampyyriä, silloin puhuessanne paavin
juhlapäivän aamuna, ja nyt hän kostaa molempien puolesta.»
»Riittää jo, Bruno!»
»Koko Rooma tietää sen, ja kohta kaikki nauravat teille.»
»Riittää, Bruno. Mene nukkumaan!»
»Oh — kyllä ymmärrän. Sydämellä on syynsä, mutta se ei kysy neuvoa
keltään.»
»Mene nukkumaan! Etkö kuule!» huusi Davido Rossi, ja Bruno vaikeni,
sillä hän ymmärsi, että Davido Rossi nyt oli suuttunut täydellä todella.
»Eikö siinä ole kyllin, että sinun juorupuheesi saivat minut
loukkaamaan tuota neitiä?»
»Minunko?»
»Niin, juuri sinun.»
»En kertonut mitään juoruja hänestä.»
»Sinä kerroit. Ellet sinä olisi kertonut hänestä kaikenlaista,
ennenkuin minä tunsin hänet, ennenkuin olin ikinä nähnyt häntä, en
olisi koskaan puhunut hänestä sillä lailla.»
»Hän ansaitsi kaiken, mitä sanoitte hänestä.»
»Hän ei ansainnut sanaakaan siitä, ja juuri sinun valheesi saattoivat
minut panettelemaan häntä.»
Brunon silmät värähtivät aivan kuin häntä olisi lyöty. Sitten hän
koetti nauraa.
»Iskekää vielä! Aasin nahka on tottunut piiskaan. Mutta älkää menkö
liian pitkälle, Davido Rossi.»
»Älä sinäkään mene liian pitkälle valheissasi ja epäluulossasi!»
»Epäluulossa! Pyhä Neitsyt! Onko se epäluuloa, että hän on käyttänyt
teitä ateljeessaan hankkiakseen hauskan päivän seurapiirilleen? Oi
kaikki pyhät! Epäluuloa!»
Ja Bruno nauroi niin että huone kaikui.
»Jatka, jos se soveltuu sinulle.»
»Jos mikä soveltuu minulle?»
»Se, että syöt hänen leipäänsä ja parjaat häntä.»
»Se on valhe, Davido Rossi, ja te tiedätte sen! Minä syön omaa
leipääni. Työni on omaani, ja minä myyn sen työnantajalleni. Mutta
omatuntoni on Jumalan, ja sitä en myy kenellekään.»
Davido Rossin kalpeat, suuttuneet kasvot sulivat heti kuin lumi
auringonpaisteessa.
»Olin väärässä sanoessani niin, Bruno, ja pyydän sinulta anteeksi.»
Vihainen tuli Brunon silmissä lauhtui heti.
»Niinkö sanotte, herra? Vaikka minä loukkasin teitä.» Davido Rossi
ojensi kätensä, ja Bruno tarttui siihen. »Minulla ei ollut oikeutta
suuttua sinuun, Bruno, mutta sinä olet väärässä Donna Roman suhteen.
Usko minua, ystävä, sinä olet väärässä, hirveän väärässä.»
»Te luulette, että hän on hyvä nainen?»
»Minä tiedän sen. Ja jos olen sanonut toisin, peruutan sanani ja häpeän
niitä.»
»Sepä kaunista! Jospa minä vain voisin uskoa häneen niinkuin te, herra.
Mutta minä olen tuntenut hänet kaksi vuotta.»
»Ja minä olen tuntenut hänet kaksikymmentä vuotta.»
Brunon kasvot osoittivat hämmästystä.
»Kerronko, kuka hän on? Hän on vanhan ystäväni tytär.»
»Hänenkö, joka kuoli Elballa?»
»Hänen.»
»Sen hyvän miehen, joka löysi teidät ja ruokki teitä ja kasvatti teitä,
kun olitte pieni poika Lontoossa?»
»Se oli Donna Roman isä.»
»Hän oli siis Volonnan prinssi?»
»Niin oli, ja ihmiset valehtelivat minulle kertoessaan, että tyttö oli
kuollut ja haudattu.»
Bruno oli hetken ääneti ja sanoi sitten samealla äänellä:
»Miksette iskenyt minua kuoliaaksi, kun sanoin, että hän pettää teitä?
Antakaa anteeksi, herra!»
»Annan anteeksi, Bruno, hänen puolestaan — en omasta puolestani.»
Bruno kääntyi pois hämmästyneen näköisenä.
Kun hän avasi oven, valaisi lamppu fonografin, joka oli toisessa
huoneessa pianolla, ja osoittaen sitä Bruno kysyi:
»Tuoko sen teille kertoi?»
Rossi nyökkäsi päätään.
»Sekö oli lieriön sanoma?»
Taas Rossi nyökkäsi päätään.
»Kuolevan ystäväni sanat kertoivat minulle, missä tyttö oli ja mitkä
vaarat häntä ympäröivät, sekä pyysi minua pelastamaan ja suojaamaan
häntä.»
Bruno astui pari askelta takaisinpäin.
»Ehkä juuri tuo vei teidät... sinne?»
»Niin vei.»
»Ja toimittaaksenne tehtävänne te annoitte noiden pöllöjen loukata
teitä ja nauraa teille?
»Niin.»
Brunon uskolliset silmät alkoivat loistaa ja vettyä.
»Unohtakaa, mitä sanoin Donna Romasta, herra.» Rossi istui ja tarttui
kynään.
»En voi sitä unohtaa», sanoi hän, »enkä _tahdo_. En mene sinne enää.»
»Oletteko siis jo täyttänyt vanhan ystävänne pyynnön?»
»Jumala tietää! Olen koettanut parastani. Joka tapauksessa on kaikki
nyt lopussa.»
»Aiotteko katkaista yhteyden hänen kanssaan?»
Rossi ei vastannut.
»Miksi niin tekisitte, jos hän on vanhan ystävänne tytär?»
»Bruno, oletko unohtanut, mitä sanoin sinulle sinä iltana, jona hän
ensi kerran kävi täällä? Sanoin, että jos huomaisin välittäväni
jostakin liian paljon, niin pakenisin pois hänen luotaan.»
»Mutta miksi... jos hän on hyvä nainen?»
»Muistatko Charles Minghellin käynnin?
»Muistan.»
»Hän tahtoi tehdä julkisen työnsä persoonallisten tunteittensa
kanavaksi, ja minä ajoin hänet ulos ovesta.»
»Entä sitten?»
»Jos menen askeltakaan edemmäksi, joudun itse samaan asemaan.»
Bruno oli hetken ääneti ja sanoi sitten samealla äänellä:
»Ymmärrän. Jumala teitä auttakoon, Davido Rossi. Te aiotte astua
yksinäistä polkua.»
Rossi veti henkeään ja valmistautui kirjoittamaan.
»Huomenna tulen kokoukseen, Bruno. Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä», sanoi Bruno ja poistui silmät kosteina.