Davido Rossi istui makuuhuoneessaan ja kirjoitti johtavaa kirjoitusta
seuraavan päivän lehteen. Tummalla varjostimella varustettu lamppu
paloi, pöydällä, ja muu osa huoneesta oli varjossa. Oli myöhä, ja
talossa oli aivan hiljaista.
Hallitus oli määrännyt parlamentin avauksen ylihuomiseksi. Jäljennöksiä
kuninkaan avauspuheesta oli edeltäkäsin uskottuna salaisuutena
lähetetty puolueiden johtajille ja sanomalehdistölle. »_Koiton_»
toimittajana Davido Rossi juuri kirjoitti tuota epämääräistä
alkulausetta, jota tapa vaati sellaisissa tapauksissa.
»Yleisö ei hämmästyne, jos kuningas puheessaan suosittaa...»
Ovi avautui hiljaa, ja Bruno astui paitahihasillaan ja tohvelit jalassa
varpaisillaan sisään. Hän toi kirjeen. Se oli suuressa sinipunervassa
kuoressa, jonka etupuolella oli monogrammi. Bruno laski kirjeen
pöydälle Rossin eteen. Se oli Romalta.
»Hyvä Davido Rossi! — Ilman minkäänlaista syytä olen odottanut
Teitä luokseni tänään, koska minulla on tärkeätä sanottavaa Teille.
Saanko odottaa Teitä huomenna? Koska tiedän, kuinka paljon teillä on
työtä, en uskalla vaatia Teitä tulemaan, mutta asia on hyvin tärkeä
eikä siedä viivytystä. Siitä ei voi kirjoittaa, enkä ymmärrä kuinka
siitä osaan puhuakaan. Oletteko koskaan tuntenut millaista on, kun
tuntee, että sanominen olisi ystävän työ, mutta juuri siitä syystä
ei _voi_ sanoa, että on ystävä? Niin on minun laitani nyt, ja sitä
vaikeuttavat vielä toiset persoonallisemmat näkökohdat. Mutta Teidän
täytyy auttaa minua. Tulkaa siis viipymättä. Kas niin. Nyt minä vaadin
teitä tulemaan, vaikkei minun pitänyt. Ymmärtäkää siis siitä kuinka
innokkaasti odotan. — Kiireessä
Roma V.
P.S. — Miten suloinen päivä meillä oli Campagnalla! Joskus olen
sulkenut silmäni ja hengittänyt taas eilispäivän ilmaa aivan kuin
unessa, joka katoaa, ja minun on ollut vaikea uskoa, että se oli
ollenkaan totta. Ajatelkaapa! Te ja minä olemme tulleet taas toistemme
elämään, aivan kuin kaksi virtaa, jotka juostuaan maan alla taas ovat
murtautuneet päivän valoon! Eikö se ole suloista? Kuinka yksin minä
olen mahtanut olla huolimatta meluavasta ympäristöstäni! Ja kuinka
minä olen mahtanut kaivata isoa veljeä! Tahtokaa Tekin isoa sisarta,
niin olen hyvin tyytyväinen.
P.S. N:o 2. — Minä avasin taas kirjekuoren, koska mietin, voittekohan
Te koskaan antaa minulle anteeksi sitä nöyryytystä, jonka olette
kärsinyt minun tähteni. On hirveätä, että juuri _minä_ työnsin
Teidät heidän tiellensä! Ja ainoastaan saadakseni hyvitetyksi pienen
solvauksen, josta ei maksa vaivaa puhuakaan! Minä häpeän sitä! Ja minä
häpeän ympärilläni olevia ihmisiä. Kerroinhan Teille, että he ovat
julmia eivätkä sääli. He ovat vielä pahempia — he ovat sydämettömiä ja
armottomia. Mutta kuinka uljaasti Te kärsitte heidän loukkauksensa ja
viittauksensa! Minä melkein itken sitä ajatellessani, ja jos olisin
hyvä katolilainen, tunnustaisin syntini ja kärsisin rangaistukseni!
Katsokaa nyt! Minä tunnustan, ja jos Te tahdotte minua rangaista,
täytyy Teidän tulla itse määräämään rangaistukseni.
P.S. N:o 3. Minä olen juuri saanut todistuksen siitä, kuinka
vallankumouksellinen minun isä-parkani mahtoi olla. Samana hetkenä,
jolloin asetin hänen valokuvansa kamariini, syntyi täydellinen anarkia
joka taholla. Kaikki muut kuvani samoin kuin myöskin eläinkokoelmani —
täytetty tiikeri ja susi sekä jalopeurannahka nojatuolilla — nostivat
kapinan hänen pyhimysmäistä läsnäoloaan vastaan. Kello, jossa oli
Mefiston kuva — syntymäpäivälahja paronilta — oli varsinkin äänekkään
kapinallinen. Saadakseni aikaan rauhan ajoin ne kaikki maanpakoon
tätini makuuhuoneeseen. Siellä ne otettiin vastaan säälin kyynelin ja
raskain huokauksin entisen omistajan kiittämättömyyden tähden. Kun Te
tulette tänne taas, huomaatte minun asuvan sellaisessa ilmapiirissä,
joka panee teidät uskomaan, että koppi vastapäätä olevasta luostarista
on muuttanut sijaa ja asettunut tänne. Näette nyt, mitä Te olette
tehnyt minulle kertomuksillanne isästäni ja äidistäni ja heidän
suloisesta, jalosta köyhyydestään.
Tulkaa pian. Älkää sanoko, ettette voi, ja älkää puhuko parlamenteista
ja muista sellaisista pikkuasioista. Teidän _täytyy_ tulla! Minä
käsken! Ellette Te tule, uskon että jossakin on varmasti paha nainen,
joka pidättää Teitä.
Totta puhuen minulla on suuri suunnitelma, jonka tarkoituksena on
varjella Teidät tuholta ja järjestää asiat oikealle kannalle. Se on
minun salaisuuteni, enkä minä saa puhua siitä vielä. Mutta kun minä
ajattelen sitä ja kaikkia sen seurauksia, en malta olla sanomatta
itselleni: »Roma, lapseni, sinä olet kumminkin ihmeellinen olento, ja
on aivan varmaa, että maailmanhistoria olisi vallan toisenlainen, jos
sellainen onnettomuus olisi tapahtunut, ettei sinua ei koskaan olisi
syntynyt.»
Mutta kaikki riippuu Teidän tulostanne. Olkaa siis hyvä poika, tulkaa
heti.