Sillävälin Roma ratsasti yli laajan Campagnan, tuulen suhistessa hänen
korvissaan ja hevosen kavioiden kolahdellessa kanavien ja hautaholvien
välillä. Hetken perästä hän kuuli jonkun tulevan jälessään ja pelkästä
ilosta, koska hän tiesi, kuka häntä seurasi, hän löi hevostaan ja
ratsasti nopeammin. Katsomatta taakseen hän tunsi kuka siellä tuli,
ja hevosen kiitäessä kunnaiden yli hänen sydämensä hyppeli riemusta.
Kun vankkajalkainen rusko ennätti Roman hevosen rinnalle, olivat he
noin kaksi kilometriä lähtöpaikalta ja kaukana tovereistaan. Molempien
posket punoittivat, ja kun he hiljensivät vauhtia, katsoivat he
toistensa silmiin ja nauroivat.
»Me voimme nyt jatkaa matkaa ja tulla englantilaisen kirkkomaan kautta
kotiin», sanoi Roma.
»Hyvä on!» sanoi Davido Rossi.
»Mutta kello on jo puoli kolme», sanoi Roma katsoen pientä kelloaan,
»ja minä olen nälissäni kuin metsämies.»
»Tietysti», sanoi Davido Rossi, ja taas he nauroivat. Jossakin
läheisyydessä oli osteria. Davido Rossi oli tuntenut sen lapsena
ollessaan. Siellä he voisivat saada keltaisia papuja ja makaronia.
»Kuinka suloinen tämä maailma on», huudahti Roma ja oli katselevinaan
maisemaa.
»Se on todellakin suloinen», sanoi Davido Rossi. Monte Genarion
lumipeitteinen huippu kimmelti ruusun ja opaalin värisenä, ja
Sabinilaisvuoret näyttivät olevan aivan lähellä Tivolin ja Palestrinan
hohtaessa purppuraisessa sumussa. Mutta ratsastaessaan noin vieretysten
he olivat omassa maailmassaan, ja heitä ympäröivä kultainen pilvi
peitti koko muun maailman heidän näkyvistään.
Samassa he näkivät eucalyptuspuiden suojassa olevan talon, jonka
savupiipuista nousi savua. Se oli osteria, puoleksi maatalo, puoleksi
ravintola. Ujo poikanen otti heidän hevosensa, ilkeän näköinen vanha
mies kumarsi heille eteisessä, ja vanhanpuoleinen pelokkaan näköinen
vaimo, jonka kasvot olivat ryppyiset kuin seeterin kuori, toi heille
hintaluettelon.
Heitä nauratti kaikki — tuo outo ruokalista, joka oli niin likainen,
että saattoi uskoa sen olleen käytännössä koko vuoden, ruoka, joka oli
hyvin yksinkertaista, ja hinnat, jotka olivat halvat.
Roma katsoi Davido Rossin olan yli, kun tämä luki ruokalistaa, ja he
tilasivat päivällisen yhdessä.
»Makaronia — kolmekymmentä penniä! Se on hyvä! Forellia — neljäkymmentä
penniä! Otammeko forellia? Hyvä on! Lammasta,— kuusikymmentä penniä!
Otammeko kaksi lammasta — tarkoitan kaksi kuudenkymmenenpennin
lammaspaistia?» ja sitten he taas nauroivat.
Sillä aikaa kuin päivällistä valmistettiin, he läksivät kävelemään
eucalyptuspuistoon ja saapuivat suloiseen pieneen laaksoon, jonka
ympärillä kasvoi puita ja joka oli täynnä metsäkukkia.
»Oh!» huudahti Roma. »Jospa nyt olisi joku heittämässä kukkia!»
Davido Rossi poimi pivollisen orvokkeja ja heitti ne Roman päälle.
»Kun minä olin pikku poika, taistelivat miehet kaksintaisteluja
täällä», sanoi Davido Rossi.
»Pedot! Mikä suloinen paikka! Täällä varmaan Faraon tytär löysi
Mooseksen kaislikosta!»
»Taikka täällä Aadam löysi Eevansa Eedenissä!» He katsoivat toisiinsa
hymyillen.
»Kuinka hän mahtoi hämmästyä», sanoi Roma. »Miksikä hän mahtoi luulla
Eevaa?»
»Varmaan enkeliksi, joka on laskeutunut alas kuutamoisena yönä ja
unohtanut palata takaisin aamulla.»
»Älkää luulko! Hän tiesi varmaan heti, että se oli nainen.»
»Ajatelkaapa! Eeva oli ainoa nainen maailmassa Aadamille!»
»Ja hän ainoa mies arvattavasti!»
Päivällinen oli yhtä ainoata iloa. Sen puutteetkin olivat etuja. Pöytä
oli katettu viinitarhan reunalle, ja kun kylmä talvi oli harventanut
köynnösten lehviä, näkyi niiden läpi siivoton karjapiha ja hoidotta
jätettyjä sikolättejä, mutta Roma ei olisi tahtonut mitään muutosta
siinäkään asiassa.
»Ihanaa!» hän huudahti. »Täällä me näemme kaikki talon sikolätitkin!»
Ja sitten he nauroivat taas, ja heitä palveleva vanha vaimo nauroi
heidän kanssaan ja sanoi Romaa »pikku sisareksi.»
Roma oli alkanut puhua englanninkieltä. »Ei loukata vanhaa eukkoa»,
kuiskasi hän pöydän yli, ja Davido Rossi oli antavinaan pettää itsensä.
»Eikö hän ole kaunis?» sanoi hän.
»Niin on. Vanha mies pelkää, että eukkoa voitaisiin luulla Madonnaksi»,
ja sitten he nauroivat taas, ja vanha vaimo, joka oli oikea Italian
lapsi, nauroi pelkästä ilosta heidän naurulleen.
Ruoka oli huonoa, huonosti keitettyä ja huonosti tarjottua, mutta he
eivät siitä välittäneet.
»Yhdellä ainoalla haarukallako kaikkia näitä ruokalajeja?» kysyi Davido
Rossi.
»Tietysti», sanoi Roma. »Ei tarvitse tahrata kaikkia haarukoita.»
Äkkiä hän pudotti veitsen ja haarukan ja kohotti molemmat kätensä:
»Unohdin vallan!»
»Mitä?»
»Minunhan piti olla pikku Roma tänään.»
»Niinhän te olette ja olette aina ollut.»
»En ole. Jos olisin, niin te kutsuisitte minua nimeltä.»
»Sen teen samana hetkenä, jona te kutsutte minua nimeltä.»
»Se ei ole kaunista», sanoi Roma, ja hänen kasvonsa punastuivat, sillä
elämän viini oli noussut hänen poskilleen.
Viinitarhassa alhaalla oli tyttö työskentelemässä appelsiinipuiden
seassa ja hän lauloi riturnellia. Se oli äidin laulu pojalleen. Poika
oli mennyt pois kodin kurkihirren alta, mutta kerran hän oli palaava
takaisin. Hänen uusi kotinsa oli valoisa ja suuri, mutta vanha liesi
oli vetävä hänet kotiin. Kauniit naiset rakastivat häntä, mutta
valkohapsinen äiti oli sitten suuteleva häntä taas.
He kuuntelivat lyhyen, haaveksivan hetken, heidän naurunsa vaikeni ja
silmät kostuivat. Sitten he pyysivät laskua, ja ilkeän näköinen mies
nousi väkinäisesti hymyillen penkiltä.
»Te olette ollut kauan tässä talossa, isäntä?» sanoi Davido Rossi.
»Hyvin kauan, teidän armonne», vastasi mies.
»Te tulitte Ciociariasta?»
»Niin tulin», sanoi mies hämmästyneen näköisenä. »Olin köyhä silloin,
ja sittemmin asuskelin Monte Pariolin luolissa ja rotkoissa.»
»Mutta te tiesitte, kuinka phylloxeraa saattoi parantaa
viiniköynnöksissä, ja kun isäntänne kuoli, naitte hänen tyttärensä ja
saitte hänen viinitarhansa.»
»Angelica! Täällä on herra, joka tietää tarkalleen meidän elämämme»,
sanoi vanha mies ja lisäsi sitten hymyillen korvasta toiseen ulottuvaa
hymyä:
»Ehkä teidän armonne on se nuori herra, joka kävi kreiviä tervehtimässä
tämän vuoripalatsissa isänsä kanssa kaksikymmentä vuotta sitten?»
Davido Rossi katsoi häntä vakavasti silmiin ja sanoi: »Muistatteko sitä
köyhää poikaa, joka eli luonanne siihen aikaan?»
Väkinäinen hymy katosi heti. »Ei meillä silloin ollut mitään poikia,
teidän armonne.»
»Hän tuli Santo Spiritosta, ja te saitte sata frangia ensin hänen
saavuttuaan, ja silloin rakensitte tämän pergolan.»
»Jos teidän armonne on Löytökodista, niin voitte sanoa heille taas
samaa, minkä jo kerroin sille papille, joka kävi täällä, että me emme
ikinä ole ottaneet mitään poikaa sieltä, emmekä me myöskään ole saaneet
mitään rahaa niiltä ihmisiltä, jotka lähettivät hänet Lontooseen.»
»Te ette siis muista häntä?»
»Emme ollenkaan.»
»Ettekö tekään?»
Vanha vaimo epäröi hiukan, mutta vanha mies iski silmää hänelle.
»En, teidän armonne.»
Davido Rossi huokasi syvään. »Tässä on laskunne ja hiukan lisää.
Hyvästi!»
Ujo poikanen talutti esiin hevoset, ja ratsastajat aikoivat nousta
satulaan. Roma katsoi poikaan säälien.
»Kuinka kauan olet ollut täällä?» kysyi hän.
»Kymmenen vuotta, armollinen neiti», vastasi poika.
Hän oli juuri kahdentoista vanha, ja molemmat hänen vanhempansa olivat
kuolleet.
»Pikku poika-parka!» sanoi Roma, ja ennenkuin Davido Rossi ehti estää
häntä, oli hän tyhjentänyt kukkaronsa pojan käteen.
He alkoivat ratsastaa hiljalleen ja vähään aikaan he eivät puhuneet
sanaakaan. Aurinko oli laskemaisillaan, ja kultainen päivä pakeni.
Campagnan laajan, puuttoman, asumattoman kentän yli kohosi kolkko
usva kuin vaippa, ja pitkä heinä värisi kylmässä iltatuulessa. Ei
mikään häirinnyt tuon yksinäisen tantereen hiljaisuutta paitsi karjan
mylvintä ja lampaiden määkyminen, kun ne meren vaahtopäiden laineiden
tavoin kulkivat suurissa joukoissa eteenpäin, ja joskus kuului suurien
valkoisien koirien haukuntaa ja paimenten huutoja, kun he astuivat
pitkät sauvat kädessä tai ratsastivat pörhöisillä pony-hevosillaan.
Siellä täällä näkyi kurja olkimaja, missä joukko kuumeen tartuttamia
ihmisiä kyyrötti pienen tulen ympärillä, ja vähän matkan päässä oli
likainen postiasema, puisia ristejä ja lasipeitteisiä madonnankuvia.
Nyt alkoivat hevoset kävellä.
»Siinäkö paikassa teidät kasvatettiin?» sanoi Roma.
»Siinä.»
»Ja nuo ihmisetkö möivät teidät orjaksi niin sanoakseni?»
»He.»
»Ja te olisitte voinut yhdellä ainoalla sanalla musertaa heidät, mutta
ette sitä tehnyt!»
»Miksi olisin sen tehnyt? He eivät olleet ensimmäiset rikokselliset.»
»Niin, teidän isänne oli moitittavampi. Eikö teistä ole koskaan
tuntunut, kuin olisitte vihannut häntä kaikkien kärsimyksienne tähden?»
Davido Rossi pudisti päätään. »Katkeruudesta minut pelasti sama
pyhimys, joka minut pelasti niin paljosta muustakin. 'Älä koeta saada
selville, kuka isäsi on, Davido', sanoi hän, 'ja jos sattumalta hänet
kerran löydät, niin älä kosta pahaa pahalla äläkä myöskään kosta
maailmalle. Maailma tulee vähitellen tuntemaan sinut semmoisena kuin
itse olet eikä semmoisena kuin isäsi on. Ehkä isäsi on huono mies tai
ehkä hän ei ole. Jätä hänet Jumalan haltuun'.»
»On kamalaa ajatella pahaa omasta isästään», sanoi Roma, mutta Davido
Rossi ei vastannut.
»Ja sitten — kuka tietää? — ehkä jonakin päivänä tulee huomaamaan, että
isä ansaitsikin rakkautta ja sääliä.»
»Ehkä.»
He olivat ennättäneet toisen talon luo tiheän eukalyptuslehdon
suojaan. Se oli Tre Fontanen munkkiluostari. Kaikki oli hiljaa
tuossa hiljaisuuden kodissa. Jätettyään hevosensa vajaan he astuivat
ulommaisille pihamaille. He katsoivat sisään kirjaston ikkunasta ja
näkivät kalpean nuoren miehen vaipuneena kirjan ääreen. He seisoivat
hetkisen kirkon ovella, jossa munkit hiljaa rukoilivat, eikä kuulunut
muuta ääntä kuin kellon kilahdus. Linnut vain lauloivat ääneen —
satakielet harmaissa puissa.
Tuolla oli kellotorni, ja he nousivat sen katolle asti. Tuolla
ylhäällä tuntui kuin koko maailma heidän ympärillään olisi ollut aivan
hiljaa. Se oli kuin meri myrskyn jälkeen, ja kuolleiden kaupunkien
jäännökset Campagnalla olivat ajopuita mahtavasta haaksirikkoutuneesta
laivastosta, joka oli iäksi hävinnyt aaltoihin. Vesijohtojen pitkä
rivi, joka ulottui tuon laajan aaltomaisen kentän yli, oli kuin rivi
laivoja, jotka revittyine purjeineen pyrkivät satamaan menetetyn
tappelun jälkeen, ja etäällä kohosi Rooma purppuraisessa sumussa kuin
puoleksi kadonnut saari, jossa Pietarin-kirkko siinsi suuren arkin
tavoin.
Maailman hiljaisuus täällä ylhäällä kellotornissa oli kuin pyhäin
esineiden hiljaisuus, kuin messun hiljaisuus. Ja noiden molempien
sydämissä oli myöskin juhlallinen hiljaisuus.
Roma nojasi aitaukseen, ja Davido Rossi seisoi hänen takanaan. Äkkiä
Roma rupesi itkemään hillittömästi ja nyyhkyttäen.
»Mikä on?» kysyi Davido Rossi, mutta tyttö ei vastannut.
Vähän ajan kuluttua Roma tyyntyi, pyyhki silmänsä, sanoi itseään
hupakoksi ja koetti nauraa. Mutta hänen sydämensä tykki liian kovasti
estäen sanat — vihdoin hän koetti puhua.
»Tuo köyhä poika tuolla ravintolassa», sanoi hän, »muistutti suloisine
kasvoineen erästä tapausta, jonka olin melkein unohtanut.» Ja sitten
hän käänsi päänsä pois ja kertoi vapisevalla äänellä Davido Rossille
kaikki.
»Olin Lontoossa, ja isäni oli löytänyt kadulla talviyönä pienen
roomalaisen pojan, joka kantoi oravaa ja pientä posetiivia. Hän oli
puettu vanhaan samettipukuun, eikä hänellä ollut mitään muuta suojaa
kylmää vastaan. Hänen sormensa olivat jäykät kylmästä, ja hän pyörtyi
heti huoneeseen tultuaan. Vähän ajan perästä hän avasi silmänsä ja
katseli tulta ja kasvoja ympärillään aivan kuin hakien jotain. Hän haki
oravaansa, ja se oli paleltunut kuoliaaksi. Mutta hän puristi sitä
lujasti, ja suuret kyyneleet vyöryivät hänen poskilleen, ja itse hän
nousi aivan kuin paetakseen. Mutta hän oli liian heikko, ja kun isäni
tyynnytti häntä, makasi hän hiljaa. Silloin näin hänet ensi kerran, ja
katsellessani poikasta tuolla ravintolassa ajattelin... että ehkä hän
oli toinen... ehkä hän oli Pikku ystäväni entisajoilta...»
Hänen valkoinen kaulansa värähteli, ja hänen äänensä hiljeni kuin
kellon heiluri, joka on seisahtumaisillaan.
»Roma!» huudahti Davido Rossi.
»Davido!»
Heidän katseensa kohtasivat toisensa, heidän kätensä yhtyivät, ja tuo
kauan kätketty salaisuus oli ilmi. Rakkauden hämärissä käytävissä kaksi
sielua seisoi vastakkain.
»Kuinka kauan olette sen tiennyt?» kuiskasi Roma.
»Siitä illasta saakka, jona tulitte Piazza Navonalle. Entä te?»
»Siitä hetkestä, jolloin kuulin äänenne.» Ja sitten Roma värähti ja
nauroi hiukan.
Kun he läksivät pois tuosta hiljaisuuden kodista, olivat he aivan
ääneti. Suuri ihme oli heille ilmoitettu, jota he eivät olleet tienneet
ennen, tuo ihmissydämen ikivanha ihme.
Aurinko laskeutui kaupungin taakse punaisessa loistossa, ja
kirkkojen kupukatot kimmeltelivät sen valossa, ja yli kaiken kohosi
Pietarin-kirkon tumma katto. Tuo synkkä surumielisyys, joka oli
vaappunut maan yllä, näytti hävinneen, maailma hymyili kukkasineen ja
taivas loisti kultaa.
Hevosten tasainen juoksu oli ainoa, mikä häiritsi hiljaisuutta. Joskus
molemmat ratsastajat katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät, mutta eivät
puhuneet mitään.
Aurinko laski, ja etäältä kuului kellojen kaiku. Se oli Ave Maria.
He seisauttivat hevosensa hetkeksi ja kumarsivat päätään. Sitten he
jatkoivat matkaansa.
Yö kävi kylmäksi, ja he ratsastivat nopeasti. Roma kumartui hevosen
harjan yli ja näytti ylpeältä ja onnelliselta.
Tallirengit odottivat heitä Paavalin portilla, ja annettuaan pois
ratsunsa he nousivat vaunuihin. Kun he saapuivat Trinità dei Montille,
sytytteli lyhdynsytyttäjä juuri katulyhtyjä piazzalla, ja Roma sanoi
punastuen ja hymyillen:
»Älkää tulko sisään tänä iltana — ei nyt.»
Hän tahtoi olla yksin.