Felice tuli Romaa vastaan hänen asuntonsa ovella ja ilmoitti entistä
haudantakaisemmalla äänellä, että kreivitär tahtoi tavata neitiä
heti tämän palattua. Vaihtamatta ratsastuspukuaan Roma läksi tätinsä
huoneeseen.
Vanha kreivitär istui tyynyjen nojassa, ja Nattalina puuhaili hänen
ympärillään. Kreivittären silmät kimmeltelivät, hänen ohuet huulensa
olivat puristuneet, ja huolimatta palvelijan läsnäolosta hän heti
hyökkäsi Roman kimppuun katkerin moittein.
»Tahdoitteko tavata minua, täti?» kysyi Roma, ja vanha kreivitär
vastasi pilkallisen kimeällä äänellä:
»Tahdoinko tavata sinua, neiti? Tahdoin kyllä, vaikka olenkin murtunut
nainen ja suren sitä päivää, jolloin sinut ensi kerran näin.»
»Mitä minä nyt olen tehnyt?» sanoi Roma, ja onnellinen loisto hänen
kasvoissaan yllytti vanhaa kreivitärtä yhä uusiin purkauksiin.
»Mitä olet tehnyt? Taivas siunatkoon... Anna hajusuolani, Nattalina!»
»Nattalina», sanoi Roma tyynesti, »aseta kokoon tavarat ateljeessani,
ja jos Bruno on mennyt, käske Felicen sytyttää lamput ja katsoa tulta
alakerrassa.»
Vanha kreivitär huiskutteli kirjailtua nenäliinaansa ja alkoi taas:
»Minä luulin, että aioit parantaa tapasi, kun eilen tulit luokseni —
sinä olit olevinasi hyvin nöyrä. Mikä siihen oli syynä? Olit tullut
luokseni suoraan tuon miehen kotoa. Niin olit! Tiedät, että se on
totta! Älä koetakaan kieltää sitä!»
»En minä sitä kiellä», sanoi Roma.
»Pyhä Neitsyt! Hän ei edes kiellä sitä! Ehkä sinä myönnät sen?»
»Myönnän kyllä.»
»Madonna mia! Hän myöntää sen! Ehkä olit jo etukäteen sopinut hänen
kanssaan, että menisit sinne?»
»Ei, en ollut sopinut mistään.»
»Laupias taivas! Hän on sellaisessa suhteessa tuohon mieheen, että
voi mennä hänen luokseen ilman sopimustakin! Ehkä olit yksin hänen
kanssaan, hyvä neiti?»
»Niin, me olimme aivan kahden kesken», sanoi Roma.
Vanha kreivitär oli nähtävästi pyörtymäisillään ja katsoen
pyhimysarkkuun hän sanoi:
»Taivas! Sellainen tyttö! Ei edes ole naimisissa! Eikä ota edes
palvelijaa kanssaan!»
Koettaen pysyä tyynenä Roma astui ovelle, mutta täti saavutti hänet.
»Ja sellainen mies! Ei edes sivistynyt! Ulkokullattu! Konna! On
olevinaan puhdas ja jalo!»
»Täti Betsy», sanoi Roma. »Olen pahoillani, että puhuin teille niin
tyhmästi tässä tuonoin — joskaan en sanonut mitään, joka oli väärin, —
kun te olette heikko ja vuoteen oma ja kärsivä. Älkää yllyttäkö minua
taas puhumaan samalla lailla. Minä kävin herra Rossin luona eilen,
mutta jos siinä on mitään pahaa, on syy kokonaan minun.»
»Todellako?» kirkui vanha kreivitär kimeästi. »Kaikki pyhimykset! Hän
myöntää noin paljon! Tiedätkö, miksi ihmiset tulevat sinua nimittämään,
jos he saavat tuosta tiedon? Katutytöksi! Hävyttömäksi katutytöksi!»
Roma oli kiivastua, mutta hän pakotti itsensä tyyntymään ja pani
kätensä oven kahvalle.
»He tulevat saamaan siitä tiedon, ole varma siitä,» huusi kreivitär.
»Eilisiltana päivällisillä naiset puhuivat yksinomaan siitä. Felice
kuuli heidän puheensa. Tuo nainen päästi koiran seuraamaan sinua
tietäen, että se menisi suoraan sen miehen kotiin. 'Kenen kanssa se
tuli kotiin, Felice?' 'Donna Roman kanssa, teidän ylhäisyytenne.'
'Silloin on selvä, missä Donna Roma kävi.' Huh! Voin tukehtua tuota
ajatellessani. Pääni on haljeta! Onko siellä yhtään konjakkia...?»
Roman rinta kohoili huomattavasti, mutta hän vastasi tyynesti:
»Vähät siitä! Mitä minä välitän sellaisten ihmisten tuomiosta, joilla
ei ole mitään siveellisyyttä, jonka mukaan voisivat minua tuomita!»
»Todellako?» sanoi kreivitär koettaen vääntää vanhojen kasvojensa
rypyt ivallisen kohteliaiksi. »En totta tosiaankaan luullut sinua
noin typeräksi! Koetapas ymmärtää, hyvä neiti, että minä en ajattele
prinsessa Bellinin tuomiota, vaan paroni Bonellin. Hänen täytyy ottaa
vaari omasta arvostaan, ja kun aika tulee, jolloin hän on vapaa
ottamaan vaimon, ei ole luultavaa, että hän nai tytön, jonka nimi on
yhdistetty toisen miehen nimeen. Etkö sinä näe, mitä tuo nainen koettaa
tehdä? Ja hän on tehnyt sitä koko ajan, vaikka sinä olet liian typerä
sitä huomaamaan. Sinä olet turmellut omat asiasi tuon Rossin tähden ja
tehnyt itsesi mahdottomaksi ministerin silmissä.»
Roma nyökäytti päätään ja vastasi:
»En välitä siitä, täti Betsy. En ole enää samaa mieltä kuin ennen
enkä enää pidä onnellisimpana seikkana maailmassa sitä, että minut
kauppatavaran tavoin ostetaan ja myydään.»
Vanha kreivitär, joka oli raivoissaan kumartunut eteenpäin, vaipui
takaisin tyynyilleen.
»Sinä tapat minut», huusi hän. »Missä sinä olet oppinut tuollaista
hulluutta? Taivas tietää, että olen koettanut parastani. Olen koettanut
teroittaa sinuun tietoa velvollisuuksistasi paronia ja seuraelämää
kohtaan. Mutta kaikkeen tähän on syynä se, että tuo anarkisti on tuotu
taloon. Sinä et voi sille mitään. Se on veressäsi! Sinun isäsi jo ennen
sinua...»
Punaisena ja vavisten kiireestä kantapäihin Roma kääntyi äkkiä ja
poistui huoneesta. Nattalina ja Felice kuuntelivat oven takana.
Mutta ei tämä ikävä kohtauskaan voinut murtaa Roman onnen lumousta, ja
päivällisen jälkeen, kun hän oli taas mennyt ateljeehensa ja sulkenut
oven, koko maailma näytti olevan ulkopuolella eivätkä mitkään surut
painaneet. Kun hän muisti tätinsä suuttumuksen, ajatteli hän: »Isäni
kantoi enemmän minun tähteni.» Kun hän muisti prinsessan tarkoitukset,
mietti hän, että ne olivat turhia. Hän oli muuttunut toiseksi
olennoksi, ja pilvi ympäröi häntä ja erästä toista henkilöä.
Ottaen pois kostean vaatteen veistokuvan ympäriltä hän katsoi taas
työtään. Siinä uudessa aamunkoitossa, jonka valossa hän nyt eli, tuo
vaivalla muovaeltu kuva näytti viheliäiseltä ja epätodelta. Se ei
vastannut originaalia. Se oli heikko ja väärä.
Hän ryhtyi uudestaan työhön, ja vähitellen savikasvot alkoivat muuttua.
Se ei ollut Pietari enää, opetuslapsi Pietari, vaan se oli toinen. Se
oli hirveätä, se oli rohkeata, mutta vähätpä siitä! Ei hän pelännyt.
Aika kului, mutta hän ei sitä huomannut. Hän teki työtä kiihkeästi
ja ennen tuntemattomalla voimalla. Joskus hän astui matkan päähän
veistokuvasta katsoakseen sitä ja sitten hän palasi taas jatkamaan
työtään. Veri kiehui hänen poskillaan. Hän hengitti kovaa ja naurahti
joskus, mutta jatkoi, yhä jatkoi työtään.
Ja hänen tehdessään tuota työtä toi uuden elämän tunne hänen mielensä
täyteen kuvia. Hän kertasi kaikki päivän tapahtumat, joka sanan,
kaikki äänen värähdykset, jokaisen pienimmänkin seikan. Kaikki oli
niin salaperäistä, niin ihmeellistä. Orvokit, joita hän oli poiminut
laaksossa, olivat hänen lempikukkiaan. Olivatko ne _hänenkin_? Kuinka
omituista! Hänen kasvonsa osoittivat tuskaa, kun he erosivat ovella.
Olisiko hän tahtonut tulla sisään? Kuinka suloista se oli! Se oli
kuin ratsastaminen Campagnalla, kun joku ratsasti edessä. Mutta hän,
Roma, oli tahtonut olla yksin, siksi vain, että hän sitä enemmän
oli yksin _hänen_ kanssaan. Omituinen ristiriita! Paeta, piiloutua,
väistää jotakin siksi vain, että hän olisi sitä lähempänä, lähempänä,
lähempänä! Kuinka äkkiä kaikki oli tapahtunut! Toteutuiko nyt hänen
entinen unelmansa — tuo unelma miehestä — siitä oikeasta — jonka piti
kohdata hänet elämän ovella ja kohottaa hänet ylös korkealle, korkealle?
Yö tuli, ja vanha Rooma, paavien Rooma otti haltuunsa ikuisen
kaupungin. Hiljaiset kadut, pimeät komerot, loistavat piazzat,
kolme tulta Vatikaanin loggialla, suuren kirkon aavemainen muoto,
ystävälliset tähdet, kaunis kuu ja kirkonkellot, jotka löivät yksi
hiljaisessa yössä.
Vihdoin hän huomasi valosäteen lattialla. Se oli tunkeutunut
ikkunaluukkujen läpi. Hän avasi ne, ja aamuhengähdys lehahti sisään,
puutarhan oranssilehdosta. Aamu koitti unisessa kaupungissa. Luostarin
kellot soittivat aamurukoukseen, mutta muuten oli kaikki hiljaista, ja
tuo hiljaisuus on syvä ja suloinen.
Hän kääntyi takaisin työhönsä ja katseli sitä taas. Hän käveli
edestakaisin ateljeessaan, ja hänestä tuntui kuin hän olisi astunut
tähdillä. Hän oli onnellinen, onnellinen, onnellinen!
Kaupunki alkoi jo elpyä. Rattaat ratisivat, sähkövaunut soittivat,
myyjät tarjoilivat tavaroitaan kaduilla, ja uusi Rooma, kuninkaitten
Rooma, heräsi.
Joku lauloi astuessaan portaita. Bruno tuli työhönsä. Hän näytti
hämmästyneeltä, sillä lamput paloivat vielä, vaikka aurinko paistoi
huoneeseen.
»Koko yönkö työssä, Donna Roma?»
»Pelkään niin käyneen, Bruno, mutta nyt menen maata.»
Hänen teki mieli pyytää Brunoa katsomaan veistosta ja hän sanoi:
»Katso, tuon minä olen tehnyt, sillä minä olen suuri taiteilija.» Mutta
ei. Ei. Ei vielä! Ei vielä!
Hän oli peittänyt veistoksen ja lukinnut oven omaan osastoonsa, kun
kello soi alakerrassa. Ovenvartija toi postin, ja Nattalina, pää täynnä
käherryspapereita, tuli Romaa vastaan portaissa kantaen kirjeitä.
Yksi oli pormestarilta, joka kiitti siitä, mitä Roma oli tehnyt
Charles Minghellin hyväksi, toinen oli hänen isännältään, joka kiitti
siirrosta Pariisiin, ja kolmas oli muotiompelijalta, joka kiitti
kutsusta ministerin luo. Häpeän tunne valtasi Roman, kun hän katsoi
noita kirjeitä. Tuntui aivan kuin niistä olisi lehahtanut siveetön,
pahentunut ilma.
Siinä oli neljäskin kirje. Sen hän oli kyllä heti huomannut, mutta
uhkaavan tuhon tunne sai hänet jättämään sen viimeiseksi. Pitikö hänen
avata se? Hänen täytyi, täytyi!
»Rakas lapseni! — Emme voi jättää sitä enää. Se olisi heikkoa ja
mieletöntä. Paitsi sitä se on mahdotonta. Jokainen tietää, mihin
tehtävään sinä ryhdyit. Ajattelepas miltä tuntuisi, jos jonakin
aamuna heräisit ja huomaisit, että koko Rooma nauraa sinulle!
Donna Roma vangittuna omaan verkkoonsa! Mademoiselle Manon Lescaut
omiin pauloihinsa! Se olisi julmaa ja väärin, mutta se ei olisi
vältettävissä, ja nuo hehkuvat hameprofeetat, kuinka ne kirkuisivat!
Uutisia vihdoinkin, ja menestys lähellä. Minghelli, Grand Hotel,
lontoolainen suositus ja tuo kauhea juttu ovat johtaneet kaiken
oikealle tolalle. Valmistaudu kuulemaan suurta uutista — Davido Rossi
ei ole Davido Rossi, vaan _tuomittu mies, jolla ei ole oikeutta
elää Italiassa_. Valmistaudu kuulemaan vielä suurempaakin uutista —
_hänellä ei ole oikeutta elää ollenkaan!_
Sinä olet kostanut! Tuo mies nöyryytti ja solvaisi sinua. Hän
solvaisi minua myöskin ja koetti parastaan saadakseen minut luopumaan
salkustani sekä veti yksityisen elämäni yleisön eteen. Sinä läksit
poistamaan tuon teon vaikutuksia ja rankaisemaan häntä. Nyt olet
sen tehnyt. Sinä olet kostanut meidän molempien puolesta! Sinä olet
mainio! Ja nyt vetäkäämme verkko tiukemmalle... pitäkäämme häntä
kiinni... jatkakaamme niinkuin olemme alkaneet...»
Hänen silmänsä himmenivät. Kirje näytti olevan täynnä täpliä. Se putosi
hänen avuttomista sormistaan. Hän istui kauan aikaa katsellen auringon
valaisemaa kaupunkia, ja koko maailma näytti synkältä ja kolkolta.
Sitten hän nousi, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja onnettomat.
»Minä en _tahdo_ jatkaa!» ajatteli hän. »Minä en _häntä_ petä! Minä
_pelastan_ hänet! Hän loukkasi minua, hän oli viholliseni, mutta...
minä rakastan häntä. Minä rakastan häntä!»