»Nykyinen paavi, silloin kun hän kuului ylimyskaartiin.»
»Hän osaa ratsastaa, kautta Jupiterin!» sanoi Don Camillo.
»Tuommoinen on miehen veressä. Se on synnynnäistä — eikä sitä voi
oppia!» sanoi englantilainen.
Ja sitten Davido Rossi sai uudet suitset hevoselleen, ja Sir Evelyn
lisäsi: »Te pitelitte hevosta kuin mies, joka on aikaisin tottunut
semmoiseen.»
»Niin», sanoi Davido Rossi, »minä olin kaksi vuotta tallirenkinä
New-Yorkissa, teidän ylhäisyytenne.»
Sillä hetkellä johtava metsästäjä, jolla oli kaksi englantilaista
kettukoiraa, antoi merkin, että kettu oli päästetty irti, minkä jälkeen
koirat ulvoivat, piiskat vinkuivat ja hevoset läksivät nelistämään.
Kaksi tuntia myöhemmin tuo pieni eläinraukka, joka oli ollut tämän ajon
kohteena, makasi maassa kuolleena.
Sen pää ja häntä katkaistiin ja ruumis heitettiin koirille. Sen jälkeen
pullot otettiin esiin, maljoja juotiin, hurraahuutoja kajahutettiin, ja
kilpailu oli lopussa ja metsästäjät alkoivat hiljalleen lähteä pois.
Roma ja Davido Rossi ratsastivat vieretysten, ja prinsessa oli muutamia
askeleita jälessä.
»Roma», huusi prinsessa, »kuinka mainiota olisi antaa hevosten tässä
nelistää!»
»Tosiaankin!» huudahti Roma, ja silmänräpäyksessä hän oli jo kaukana.
»Minä luulen, että hevonen ei ole enää hänen vallassaan», sanoi
prinsessa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi oli myöskin
poissa.
»Rauha olkoon heille! Siinä on kaunis pari!» sanoi prinsessa nauraen.
»Mutta me voimmekin jo palata kotiin. He ovat kuin Undine, he eivät
palaa enää.»