Oli mitä suloisin roomalainen talvipäivä. Aurinko paistoi lempeästi
hohtaen, ja tyyni ilma oli täynnä ruohon ja kukkien tuoksua. Sen portin
edustalla, josta pääsee vanhalle appialaistielle, oli tallirenkejä
hevosineen odottamassa, ja metsästäjät, puettuina punaiseen takkiin,
valkoisiin henkseleihin, vaaleanpunaisiin liiveihin ja mustiin
saappaisiin, antoivat ratsujen kulkea käymäjalkaa kokouspaikalle.
Useissa vaunuissa istui naisia, muutamat ratsastuspuvussa, ja jalkaisin
kulki joukko kerjäläisiä, joista monet olivat vaivaisia, ja siellä
täällä pienten kylien kohdalla oli pieniä lapsia katselemassa kulkuetta.
Amerikan ja Englannin lähettiläät ratsastivat vieretysten komeiden
vaunujen perässä, joissa ajuri ja lakeija olivat puetut punaiseen ja
kultaan.
»Kuka uskoisi katsellessaan tällaista näyttelyä, että kaupunki on
täynnä tyytymättömyyttä?» sanoi englantilainen.
»Roomako?» sanoi amerikkalainen. »Aristokraattisessa
välinpitämättömyydessään se ei ota uskoakseen, että täällä kuten
muuallakin maailmassa tapahtuu yhtämittaa suuria muutoksia. — Nämä
maat esimerkiksi — kuka ne omistaa? Nimeksi ne ovat vanhan Rooman
aateliston, mutta oikeastaan ne ovat Campagnan kauppamiesten omia — nuo
kauppiaat muodostavat välittäjä-yhtiön, joka on rikastunut vuokraamalla
maat prinsseiltä ja sitten taas vuorostaan vuokraamalla ne pois
köyhille.»
»Entä itse ylimystö — kuinka se tulee toimeen?»
»Huonosti! Nyt ylimykset jo ovat aivan vailla poliittista merkitystä,
eikä valtio tunne heitä.»
»He eivät näy palvelevan armeijassa eikä laivastossa — mitä he
palvelevat?»
»Lempeä! Heidän päätehtävänään on naittaa vanhat italialaiset
arvonimensä meidän nuorille englantilaisille ja amerikkalaisille
rahakukkaroillemme. Me autamme heitä siinä työssä! Rouva Rahanen on
aina saapuvilla tyttärineen ja dollareineen. Hän on täällä ja hän on
joka paikassa.» Ja amerikkalainen osoitti kädenliikkeellä vaunuihin
päin.
»Ja heidän ympärillään häärii joukko roomalaisia, joilla ei ole
vakavuutta, ei kunnioitusta, ei intoa eikä muuta käsitystä Rooman
kohottamisesta kuin että heidän tulee saada elää huoletonta elämää sekä
yhdistää vanhan ajan paheet ja uuden sivistyksen vallattomuus.»
»Ja mitä tekee Italian kansa tällävälin.»
»Italian suuri kansa aivan samoin kuin Englannin suuri kansa,
Saksan suuri kansa ja kansa joka valtakunnassa, missä on olemassa
etuoikeutettu sääty, nousee kuin mahtava aalto ajaen kaikki nuo
haaksirikkoiset ylhäiset rantakallioille.»
»Ja tuota kansan aaltoa», sanoi englantilainen nyökäyttäen päätään
vaunuihin päin, »edustavat sellaiset miehet kuin Davido Rossi?»
»Niin — jos hän voi pysyä varmana», sanoi amerikkalainen. »Hänellä
on tuo suuri aate. Vapaus valtaa vastaan! Ihmiskunta valtakuntaa
vastaan! Sillä lailla minä sen määrittelen, ja saatte uskoa, että se on
vallankumouksellisin aate, mikä ikinä on ilmaantunut sen jälkeen kuin
ensimmäiset kristityt kokoontuivat näihin katakombeihin. Heilläkin oli
suuri aate. — Caesar vai Kristus — kumpainenko voittaa? Mutta nykyään
Caesar ja Kristus näyttävät olevan kuin siamilaiset kaksoiset ja
jakavat yhdessä valtaistuimen.»
»Ja missä on Rossin politiikan Tarpeian kallio?»
Amerikkalainen löi piiskallaan kiiltävän saappaansa kärkeen, hiljensi
ääntään ja sanoi: »Tuolla!»
»Donna Roma?»
»Pari viikkoa sitten kuulitte hänen puheensa punaiseen ja kultaan
puetuista lakeijoista, ja katsokaa! Hän on itse samassa seurassa jo!»
»Ettekö luule, että tuohon on muut syyt?»
Amerikkalainen pudisti päätään. »Semmoisia ne ovat aina nuo
vallankumouksen johtajat. Simsonin voima ja Simsonin heikkous on
jokaisessa heissä.»
»Minä en voi oikein tyytyä selitykseenne, kenraali, ja luotan Donna
Romaan kaikesta huolimatta.»
»Hyvää huomenta, kenraali Potter!» sanoi iloinen ääni vaunuista.
Se oli Donna Roma itse. Hän istui pienen prinsessan vieressä vastapäätä
Davido Rossia. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen poskensa
hehkuivat ja hän näytti tiukassa ratsastuspuvussaan suloisemmalta kuin
koskaan.
Molemmat herrat ratsastivat vaunujen luo, ja sitten seurasi
tervehdyksiä ja esittelyjä. Roma oli hyvällä tuulella ja hän vastasi
sukkelasti amerikkalaisen leikkipuheisiin, ja he nauroivat yhdessä
iloisesti.
»Minä en aavistanut, että te olette sellainen poika, ennenkuin näin
teidät punaisessa takissa, kenraali.»
»Voi teitä, suloinen nuori tuulihattu! Tuommoista te uskallatte sanoa
minun harmaille hapsilleni!»
Sellaista pientä leikkiä laskien he kulkivat alas vanhaa tietä, jonka
varrella oli pieniä pyhättöjä, murtuneita kiviä ja vanhojen hautojen
jäännöksiä.
Kokouspaikalla oli suuri tungos. Katselijat, pääasiallisesti
muukalaisia, olivat monenlaisissa suurimpien hotellien ajoneuvoissa.
Kilpailun johtaja oli saapuvilla levottomine koirineen, ja heidän
ympärillään oli loistava näytelmä. Upseereja sinisissä univormuissa,
metsästäjiä punaisissa, naisia mustissa puvuissa, ratsurenkejä lyhyissä
takeissa, kokonainen meri höyheniä ja kukkia ja päivänvarjoja. Hevoset
hirnuivat, ja koirat haukkuivat, laajalla aaltomaisella kentällä
tuoksui multa ja ruoho, ja aamuaurinko valaisi tuon kaiken.
Don Camillo odotti hevosineen seuruettaan. Roman hevonen oli tyyni,
kirkassilmäinen tamma. Kenraali Potter auttoi hänet satulaan, ja hän
antoi hevosensa hypellä pitkässä ruohikossa.
»Mitä teidän kaunis nuori kumppalinne on tehnyt tänään, armollinen
prinsessa?» sanoi amerikkalainen. »Hän on tosin aina kaunis, mutta
tänään hän on hurmaava.»
»Hän on kuin Undine, joka on löytänyt sielunsa», sanoi englantilainen.
Pikku prinsessa nauroi: »Rakkautta ja nuhaa ei voi peittää, hyvät
herrat», kuiskasi hän katsahtaen Davido Rossiin.
»Ettehän tarkoita...»
»Vaiti!»
Sillä välin Rossi tavallisessa kävelypuvussa lähestyi hevosta, jolla
hän aikoi ratsastaa. Se oli korkea, vahvajalkainen ruskea hevonen,
jolla oli hurja katse ja läähättävät sieraimet. Englantilainen
tallirenki, joka piteli sitä, katsoi epäilevästi ratsastajaa, ja joukko
kannuksilla varustettuja metsästäjiä seisoi ympärillä.
Kaikkien hämmästykseksi Davido Rossi tarttui ohjaksiin, hyppäsi
kevyesti satulaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän ratsasti Roman
vieressä. Sitten puhallettiin torviin, koirat haukkuivat, hevoset
kaapivat maata, ja kilpailu alkoi.
Ensin oli hypättävä vallin yli, ja jokainen teki sen helposti, kunnes
tuli Davido Rossin vuoro. Silloin ei hevonen ruvennutkaan hyppäämään.
Hän taputti hevosen kaulaa ja koetti uudestaan, mutta se säikkyi
ja kääntyi pois pää maahan painuneena. Kolmannen kerran hän johti
hevosensa vallille, ja kolmannen kerran se kieltäytyi tottelemasta.
Metsästäjät odottivat nähdäkseen kuinka kävisi, ja kun hevonen
neljännen kerran saapui paikalle hurjat silmät kiiluen ja sieraimet
väristen, huomattiin, että toinen ohjas oli katkennut ja Rossi ratsasti
yhdellä ohjaksella.
»Oli onni, ettei hän ole loukannut itseään», sanoi joku.
»Miksei hän käytä piiskaa?» sanoi toinen.
Mutta Davido Rossi vain taputteli hevosta, kunnes se oli tullut samalle
paikalle, jossa se ennen oli säikähtynyt. Sitten hän kumartui sen
niskan yli katkenneen ohjaksen puolelle ja löi sitä kädellään kuonolle.
Hevonen kavahti taaksepäin, päristeli ja hyppäsi sitten. Seuraavana
hetkenä se seisoi tyynenä toisella puolen vallia.
Roma ratsullaan oli aivan kalpea, ja Amerikan lähettiläs kääntyi häneen
sanoen:
»En ole ikinä nähnyt muuta kuin yhden miehen, joka tuon olisi voinut
tehdä, Donna Roma.»