»Rakastan hyvin paljon!»
»Ei kukaan hyvä nainen voi olla rakastamatta lapsia», sanoi Elena.
»Ja kuinka omituista kumminkin», sanoi Roma. »En ole vuosikausiin
varmaankaan nähnyt lapsia, ja nyt yhtäkkiä maailma on vallan täynnä
niitä.»
Bruno oli muristen poistunut huoneesta ja hiipi nyt alas portaita,
koska hänen omatuntonsa yhtäkkiä muistutti hänelle, ettei hän ollut
vienyt perille erästä pyyntöä.
»No, Giuseppe!» sanoi Elena, mutta poika, joka oli tointunut
ujoudestaan, ei ollenkaan kiirehtinyt pois, ja Roma virkkoi:
»Ei, ei! Minulla on vain lyhyt asia. Se on», hän kääntyi Davido
Rossiin, »että huomenna on kettukoirakilpailu Campagnalla, ja Don
Camillo pyysi kysyä, tahtoisitteko ratsastaa...»
»Ratsastatteko _te_?»
»Ratsastan prinsessan kanssa! Mutta ei ole välttämätöntä seurata koiria
koko ajan, ja ehkä kotiin tullessa...»
»Kyllä tulen mukaan.»
»Kuinka hauskaa! Muuta asiaa minulla ei ollut, joten...» Hän oli
lähtevinään, mutta Davido Rossi sanoi:
»Odottakaa! Koska olette täällä, tahtoisin näyttää teille jotain.»
»Minulleko?»
»Astukaa sisään», pyysi hän, ja heittäen sormisuukon pojalle Roma
seurasi Rossia vierashuoneeseen.
»Odottakaa hetkinen», pyysi Davido Rossi ja meni makuuhuoneeseen.
Kun hän palasi, oli hänellä kädessään pieni pitsinenäliinaan kääritty
käärö. Nenäliina putosi hänen kädestään, kun hän avasi sen, ja Roma
huomasi heti, että se oli hänen omansa. Heidän katseensa kohtasivat
toisensa hetkiseksi, ja Rossi näytti olevan hämillään ja hermostunut.
»Pelkään että tämä on teidän», sammalsi hän. »Te taisitte pudottaa sen,
kun olitte täällä viimein. Minun kai täytyy antaa se takaisin...»
»Ei, ei! Erehdytte», sanoi Roma, mutta hänen hermonsa värähtelivät ja
hänen verensä kiehui.
Davido Rossi pani nenäliinan povitaskuunsa ja ojensi pienen valokuvan,
joka oli ollut siihen käärittynä.
»Me olemme puhuneet niin paljon vanhasta ystävästäni Rosellista, että
otaksuin teidän mielellänne näkeväni hänen kuvansa.»
»Hänen kuvansa? Onko teillä todellakin hänen kuvansa?»
»Tässä se on», sanoi Davido Rossi antaen Roman käteen sen
englantilaisen kuvan, joka tavallisesti riippui hänen vuoteensa
yläpuolella.
Roma otti sen kiihkeästi ja katsoi siihen kauan. Hänen huulensa
vapisivat ja silmät kostuivat. Oli hetken äänettömyys, mutta sitten hän
virkkoi äänellä, joka koetti pysytellä tyynenä:
»Tämä siis oli pikku Roman isä?»
»Niin.»
»Onko se hänen näköisensä?»
»Kovasti.»
»Kuinka kauniit kasvot! Kuinka kunnianarvoinen pää! Oliko hän tämän
näköinen sinä päivänä... Kensal Greenissä?»
»Oli.»
»Ja sinä yönä, jona hän vei nuken Sohoon?»
»Oli.»
Hän ei voinut enää hillitä liikutustaan, vaan kohotti kuvan huulilleen
ja suuteli sitä. Sitten hän hengitti syvään, katsoi Davido Rossiin
kyynelsilmin ja hymyillen kesken kyyneliään virkkoi:
»Hän oli teidän ystävänne ja hän... hän rakasti minun pientä kaimaani.»
Davido Rossi ei vastannut, ja kun äänettömyys oli käydä tuskalliseksi,
virkkoi Roma taas naurahtaen hermostuneesti:
»Eipä sillä että luulisin hänen ansainneen semmoisen isän. Hän oli
varmaan isistä parhain, mutta tyttö...»
»Hän oli lapsi», sanoi Davido Rossi.
»Niin, mutta jos hän olisi ansainnut semmoisen isän...»
»Hän oli vain seitsenvuotias.»
»Vaikkapa, mutta ellei hän olisi ollut pieni itsekäs olento... Eikö hän
ollut hiukan itsekäs?»
»Ette saa puhua pahaa ystävästäni Romasta.»
Roman silmät loistivat ja posket hehkuivat ja hänen hermonsa
värähtelivät. Oli niin hauska yllyttää häntä edemmäksi, mutta hän ei
uskaltanut enää.
»Anteeksi», sanoi hän₄ lempeästi. »Tietysti te tiedätte tuon asian
parhaiten. Ja ehkäpä vuosien perästä, kun tyttö ajatteli millainen isä
hänellä oli ollut... jos nimittäin tyttö olisi elänyt...»
Heidän katseensa yhtyivät taas, ja Roma loi silmänsä alas hämillään.
»Tahtoisin antaa teille tuon kuvan», sanoi Davido Rossi.
»Minulle?»
»Ettekö tahtoisi sitä?»
»Hartaammin kuin mitään maailmassa. Mutta pidättehän itse siitä?»
»Enemmän kuin mistään muusta omaisuudestani.»
»Kuinka voin siis ottaa sen teiltä?»
»Ei ole kuin yksi henkilö maailmassa, jolle sen antaisin. Se on nyt
hänellä, ja minä olen tyytyväinen.»
Donna Roman oli mahdoton enää kestää jännitystä itkemättä ja
selittääkseen tunteitaan hän kohotti kuvan huulilleen ja suuteli sitä
yhä uudelleen.
Davido Rossi hymyili hänelle ja hän vastasi hymyilyyn. Äänettömyyttä
oli vaikea katkaista, mutta juuri kun he olivat jyrkänteen reunalla,
pisti pienen pojan pörröinen pää esiin ovesta huutaen:
»Teidän ei tarvitse pyytää minua sisään, sillä minä en tahdo tulla!»
Tuolla siunatulla äidin vaistolla, joka oli herännyt Romassa, hän
käsitti pojan heti ja huusi: »Mutta jos minä olisin mies, niin
tahtoisin.»
»Tahtoisitteko?» sanoi Giuseppe astuen sisään kasvot loistaen ilosta.
»Hurraa! Tässähän on piano!» sanoi Roma istuen soittokoneen ääreen.
»Mitä minä soitan sinulle, Giuseppe?»
Pojasta oli samantekevää, kunhan vain oli laulu, ja pää kallellaan Roma
oli miettivinhän, mitä soittaa. Vihdoin hän rupesi soittamaan juuri
sitä, mitä hän alusta alkaen oli aikonut.
Se oli tuo vanha »Brittiläiset sotilaat», ja hän lauloi yhden
säkeistön. Sanat hän lausui lapselliseen tapaan, ja poika rupesi heti
paikalla marssimaan nuotin mukaan. Davido Rossi seisoi uunin vieressä
pää kääntyneenä tuleen päin. Roma katsahti vuoroin kumpaankin.
Mutta äkkiä hän huomasi, että Davido Rossi katsoi häneen uunin
yläpuolella olevasta peilistä, ja pidättääkseen kyyneliään hän rupesi
nauramaan, ja laulu loppui.
Samassa avautui ovi, ja koira juoksi haukkuen huoneeseen. Sen jälestä
tuli Elena, joka sanoi:
»Se raapi oven takana, ja minä arvelin, että se varmaan seurasi teitä.»
»Seurasi herra Rossia, tarkoitatte. Hän on varastanut minulta koirani
sydämen», sanoi Roma.
»Samaa minä sanon pojastani», »anoi Elena.
»Giuseppe taitaa aikoa sotamieheksi, vai mitä?»
»Ei, hän aikoo portinvartijaksi.»
»Ja se hänestä tuleekin — hän saa tulla minun portinvartijakseni
kerran», sanoi Roma, ja Giuseppe oli raivoissaan ilosta, kun taas
Elena ajatteli itsekseen: »Mitä ilkeitä valheita ihmiset hänestä ovat
kertoneet — etteivät häpeä!»
Valkea sammui ja hämärä pimeni.
»Tuonko lampun, herra?» sanoi Elena.
»Ei minun tähteni», sanoi Roma. »Minä lähden heti.» Mutta vaikka
äiti ja lapsi poistuivatkin, ei hän vielä lähtenyt. Tietämättään he
lähenivät toisiaan yhä enemmän pimenevässä hämärässä, ja heidän äänensä
hiljeni melkein kuiskaaviksi kysymyksiksi ja vastauksiksi. Halu puhua
taisteli Roman sydämessä vaitiolon sulon kanssa. Mutta kauan hän ei
voisi vaieta.
»Olen ajatellut paljon sitä juttua, joka kerrottiin teille Lontoossa —
Roman kuolemasta ja hautauksesta tarkoitan. Ettekö ollenkaan epäillyt
sitä vääräksi?»
»En.»
»Ettekö koskaan arvellut, että joku omaksi hyödykseen oli keksinyt tuon
jutun hänen kuolemastaan, vaikka hän vielä oli elossa?»
»Kuinka se oli mahdollista? Kuka tahtoisi tehdä rikoksen köyhän
tohtorin tyttären tähden — köyhän Elbaan kartoitetun maanpakolaisen
tähden.»
»Te siis vasta myöhemmin saitte tietää, että tuo köyhä tohtori oli
suuri prinssi?»
»Vasta samana iltana, kun te ensi kerran olitte täällä.»
»Ettekö koskaan ollut kuullut mitään hänen tyttärestään sitä ennen?»
»Kerran. Samana päivänä. Eräs mies tuli Lontoosta konnamaiselle
asialle...»
»Mikä hänen nimensä oli?»
»Charles Minghelli.»
»Mitä hän sanoi?»
»Hän sanoi, että Roma Roselli ei ole kuollut, vaan pahempi kuin kuollut
— että hän oli joutunut kurjan miehen valtaan ja huonoille teille.»
»Uskoitteko... uskoitteko tuota juttua?»
»En vähääkään! Sanoin miestä valehtelijaksi ja ajoin hänet ulos.»
»Te siis uskotte... että... jos hän vielä elää...»
»Minun Romani on hyvä nainen.»
Roman kasvot punastuivat hiuksia myöten. Hän oli tukehtua ilosta ja
tuskasta. Davido Rossin usko hänen puhtauteensa jäykisti häntä. Hän
ei voinut puhua nyt — hän ei voinut ilmaista itseään. Oli hetken
äänettömyys, ja sitten hän sanoi epävakavalla äänellä:
»Ettekö tahtoisi kutsua _minua_ Romaksi ja ajatella, että minä olen
teidän pikku ystävänne?»
Kun hän jälleen tointui, oli hän omassa kodissaan tätinsä
makuuhuoneessa ja suuteli vanhan kreivittären teräviä kasvoja. Ja
kreivitär särki hänen huumaustilansa huokauksillaan ja kyynelillään ja
neuvoillaan.
»Enhän minä tahdo muuta kuin varjella sinua oikeaan tarkoitukseesi,
Roma. Sinä olet paronin morsian, tuo mieletön raukka ei voi elää
kauan. Mitä siihen tulee, mitä sanoit tunteitten rikkomisesta y.m.
sellaisesta, niin Jumala on armollinen, ja semmoisia asioita on
olemassa, jotka voidaan parantaa rukouksella ja paastolla. Mutta minä
rukoilen sinua, ettet heittäydy seurapiirisi hammasteltavaksi. Se ei
koskaan anna anteeksi sitä, että joku rikkoo vanhoja hyviä tapoja
vastaan — ja se on oikeassa!»
Ennen päivällistä Roma vastasi ministerille:
»Hyvä paroni Bonelli! — Enkö minä sanonut, että Minghelli ei löydä
mitään! Nyt olen aivan varma, että kaikki oli erehdystä! Seuratkaa
neuvoani ja jättäkää asia! Jättäkää, jättäkää, jättäkää! Minä ainakin
jätän sen. Teidän
Romanne.
P.S. Onnea päivällisille. Lähetän Felicen. Hän tuo tämän kirjeen.
— R. V.»