Roman astuessa viimeisiä portaita Davido Rossin huoneistoon ja vanhan
garibaldilaisen laahustaessa hänen edellään Brunon voimakas ääni jyrisi
läpi koko talon.
»Rakasta niitä, jotka sinua rakastavat, ja eroa niistä, jotka
eivät rakasta! Se on minun oppini nyt. Mitä sinä siitä arvelet,
Giuseppe-Mazzini-Garibaldi? Katsokaapa häntä, herra Rossi!
Tasavaltalainen, demokraatti, sosialisti ja kapinallinen! Murtaa tämän
talon hallituksen kerran päivässä — syöksee kuninkaan valtaistuimelta
ja vastustaa kuningatarta! Ottakaa vastaan pallo, setä Davido. Yksi,
kaksi, kolme, nyt se tulee!»
Sitten kuului lapsen äänekästä naurua, ja siihen sekaantui toisen
miehen lempeämpi ääni ja naisen pelokas vastustus. Ja sitten seurasi
äkillinen hiljaisuus, kun vanha garibaldilainen kuiskasi: »Hän on
täällä taas!»
»Donna Roma?»
»Niin.»
»Astukaa sisään», kuului Davido Rossin ääni, ja avoimen eteisen
kynnykseltä Roma näki hänen seisovan keskellä lattiaa, pieni poikanen
riehuen kuin jalopeuran poika hänen sylissään.
Davido Rossi laski pojan lattialle sanoen: »Juokse neidin luo ja
suutele häntä kädelle, Giuseppe.» Mutta poika vetäytyi syrjään ujosti,
ja astuen huoneeseen Roma kumartui syleilemään lasta.
»Mikä suuri mies sinä olet! Hänen nimensä on Giuseppe, eikö niin. Ja
kuusi vuotta! Onpa siinä ikää! Olenko nähnyt hänet ennen, rouva Rocco?
Olenko? Ehkä hän oli täällä silloin kun ensi kerran kävin täällä? Niin
tosiaan! Kuinka tyhmää, että unohdin! Tietysti, nyt muistan, että hän
oli yöpuvussaan ja nukuksissa ja herra Rossi kantoi hänet maata.»