Seuraavana aamuna Davido Rossi tuli aikaisin.
»Nyt meidän täytyy tehdä työtä vakavasti», sanoi Roma. »Luulen
vihdoinkin ymmärtäväni, miten on meneteltävä.»
Siitä ei saanut tulla Johannes, rakastettu opetuslapsi, joka
lepäsi Herransa sylissä. Siitä piti tulla Pietari, harras, uljas,
yksilöllinen, inhimillinen, erehtyvä, mutta uljas Pietari. »Sinä olet
Pietari, ja tälle kalliolle tahdon rakentaa kirkkoni.»
»Sama asento kuin ennen. Silmät tuonne päin. Kiitos!... Pelkään, ettei
teillä ollut hauska eilen illalla?»
»Teatterissako? Se huvitti minua. Mutta inhimillinen puoli ehkä oli
minulle tärkeämpi kuin taiteellinen.»
»Ajattelitte siis enemmän katsojia.»
»Niin. Ellei Italia tyydy olemaan vallan yksinkertaisesti jonkinmoisena
muinaismuseona tai koulupaikkana laulajille ja tanssijattarille,
Euroopan _cavaliere serventenä_, joka riippuu kiinni toisten valtioiden
liepeissä, täytyy sen herätä muutamista kuvitelmistaan. Eivät suuret
armeijat eikä suuri taide voi lopettaa sellaisen maan sekasortoa
ja hämmennystä, missä hallitsevat luokat huvittelevat sillä aikaa
kuin köyhät huutavat leipää. Maan täytyy ensin muuttaa siveellinen
käsityskantansa — ja sen se tekeekin, niin totta kuin ihminen elää maan
päällä ja Jumala taivaassa. Mutta minä en ole mikään taiteilija, kuten
huomaatte... Kuinka te jouduitte kuvanveistäjäksi?»
»Oh — minä opiskelin hiukan Pariisin ateljeessa käydessäni koulua
siellä.»
»Mutta te olette syntynyt Lontoossa?»
»Niin.»
»Miksi tulitte Roomaan?»
»Rooma oli sukuni kotipaikka. Ja sitten — olihan minulla nimenäkin
Roma!»
»Minäkin tunsin erään Roman ennen muinoin.»
»Todellako? Toisenko Roman?»
Hänen äänensä värisi hiukan.
»Hän oli tuon ystäväni pikku tytär, josta kerroin.»
»Kuinka hausk — — Ikkunaan päin, olkaa hyvä — noin.»
Romaa kiusasi tuo teeskentely, mutta Davido Rossin ilmeessä ei näkynyt
mitään eroa.
»Hän oli ainoastaan seitsenvuotias, kun hänet viimeksi näin.»
»Siitä on siis pitkä aika?»
»Seitsemäntoista vuotta.»
»Sitten hän olisi nyt saman ikäinen kuin...»
»Kun ensi kerran näin hänet, oli hän ainoastaan kolmivuotias, ja
silloin hän oli yöpuvussaan ja juuri menossa nukkumaan.»
Roma naurahti hiukan, mutta hän tiesi, että jokainen äänen värähdys
hänessä oli teennäinen.
»Hän luki rukouksensa hiukan lepertäen siihen aikaan. 'Itä meidän, jota
olet taivaatta'.»
Davido Rossi naurahti hiukan matkiessaan lapsen ääntä. He nauroivat
yhdessä nyt ja katsoivat toistensa silmiin, ja sitten he molemmat
kääntyivät totisina pois.
»Teistä se ehkä tuntuu omituiselta, mutta minä lasken ensimmäisen
itsetietoisen pyrkimykseni alkaneen sillä hetkellä.»
»Todellako?»
»Kymmenen vuotta myöhemmin, kun olin Amerikassa etsien sitä sanomaa,
joka maailman pelastaisi, muistin tuon rukouksen sanat sellaisina
kuin pikku Roma ne oli lausunut. 'Lähettyköön tinun valtakuntati,
tapahtukoon tinun tahtoti'...»
»Hän siis...»
»Hän on vastuunalainen kaikesta mitä teen ja mihin maailma minua
käyttää. Hän on elämäni ohjaaja.»
Hän matki taas lapsen ääntä ja nauroi, mutta Roma ei voinut yhtyä
häneen nyt. Tuota miestä hän oli aikonut pettää! Hänestä tuntui kuin
hän olisi vaeltanut sokeana jyrkänteen reunalle ja sitten yhtäkkiä
joku olisi tempaissut siteen hänen silmiltään ja näyttänyt hänelle
pohjattoman kuilun.
Hetkisen hän teki työtä aivan ääneti tuntien kuumeentapaista
levottomuutta. Mutta juuri kun äänettömyys oli käydä tuskalliseksi
ja mahdottomaksi kestää, astui Felice huoneeseen ilmoittamaan, että
aamiainen oli valmis.
»Voitteko viipyä? Tahtoisin niin mielelläni tehdä työtä ollessani
työtuulella», sanoi Roma.
»Ilomielin», vastasi Davido Rossi.
Roma söi tuskin mitään, sillä kaikenlaiset aavistukset kiusasivat
häntä, ja seinän läpi kuului hänen tätinsä ääni, joka yhtämittaa huusi
ja torui palvelijaa.
Tunsiko Davido Rossi hänet? Hän tunsi, hänen täytyi tuntea. Joka sana,
joka äänen värähdys kertoi sen Romalle. Mutta miksi Davido Rossi ei
puhunut suoraan? Uskottuaan salaisuutensa Romalle hän odotti, että
Romakin ilmoittaisi itsensä hänelle. Ja miksi Roma ei ollut sitä
tehnyt? Hän oli sen seurapiirin verkossa, jossa hän eli, ja hän häpesi
sitä syytä, joka oli saattanut heidät yhteen, ja ennen kaikkea hän ei
ollut uskaltanut tunnustaa käsittävänsä tuota Davido Rossin elämän
salaisuutta, joka katkenneen kahleen tavoin yhä seurasi häntä.
_Davido Leone on kuollut!_
Tuon seikan paljastaminen, vaikkapa vain heille molemmille, oli samaa
kuin papin muuttaminen persoonalliseksi ja kuin ripin kuunteleminen
salassa!
Mutta entä sitten! Hänen täytyi se tehdä. Hänen täytyi se tehdä.
Hänen täytyi ilmoittaa itsensä, kun sydän ja vaisto käskivät. Hänen
täytyi osoittaa olevansa isänsä tytär, tuon jalon isän, joka kuoli
vapauden puolesta, ja Davido Rossin täytyi uskoa salaisuutensa
veriheimolaiselle, joka ei ikinä voisi pettää oman isänsä
kasvattipoikaa.
Kun hän oli tullut tuohon johtopäätökseen, näkyi aurinko taas rupeavan
paistamaan hänen pilvisellä taivaallaan, mutta pilvet olivat täynnä
sähköä. Heidän palatessaan ateljeehen Roma oli hiukan kiihkeä ja
hermostunut, sillä hän arveli ajan lähestyvän. Samassa soturirykmentti
marssi ohi Pinciota kohti ja musiikki soitti marssia.
»Voi noita vanhoja onnen päiviä!» sanoi Davido Rossi. »Kaikki
muistuttaa niitä! Muistan, kun hän oli kuusivuotias...»
»Romako?»
»Niin. Rykmentti palasi loistavalta sotaretkeltä, ja tohtori vei meidät
katsomaan ilotulitusta ja kansan riemua. Me tulimme suurelle torille,
melkein yhtä suurelle kuin Pyhän Pietarin piazza, torille, jossa on
suihkulähteitä ja keskellä korkea patsas.»
»Kyllä tiedän — Trafalgar Square.»
»Siellä oli väentungos, mutta me löysimme paikan erään kirkon
portailla.»
»Kyllä muistan — pyhän Martin kirkon. Näette, että tunnen Lontoon.»
»Sotilaat tulivat läheiseltä suurelta rautatieasemalta...»
»Charing Crossilta, eikö niin?»
»Ja he marssivat sotamarssin kaikuessa ja viidentoistatuhannen hengen
hurratessa. Kun heidän kenraalinsa ratsasti ohi, leimahti suuri
sähkövalo keskellä toria tuon suuren englantilaisen muistopatsaan
ympärillä, saman englantilaisen, joka oli aikoja sitten kuollut, mutta
jonka henki nyt taas eli.»
»Gordon!» huudahti Roma — unohtaen itsensä yhä enemmän.
»'Katso, armas!' sanoi tohtori pikku Romalle. Ja Roma sanoi 'isä, onko
se Jumala?' Minä olin silloin iso poika ja seisoin hänen vieressään.
'Tuota hän ei koskaan unohda', sanoi tohtori.»
»Eikä hän unohtanutkaan... ei voinut unohtaa... tarkoitan... Ette
ole koskaan kertonut minulle, kuinka Roman kävi?» sanoi tyttö
värähtelevällä äänellä.
Davido Rossin otsa oli vaipunut alas. »Kuollut!» sanoi hän, ja työase
putosi Roman kädestä.
»Olin viisi vuotta Amerikassa, kun poliisi ajoi minut maanpakoon
Lontoosta, ja kun palasin Englantiin, menin heti tuohon Sohon pieneen
puotiin.»
Roma tuijotti häneen pidättäen henkeään. Davido Rossi katsoi ulos
ikkunasta.
»Samat ihmiset olivat siellä vieläkin, ja heidän oma tyttärensä oli
täysikasvanut, mutta Roma oli poissa.»
Roma kuuli oman hengityksensä sieraimissaan.
»He kertoivat, että hän oli ollut kadoksissa viikon verran, ja
sitten... hänen ruumiinsa oli löydetty virrasta.»
Roma oli kuin lamaantunut.
»Mies vei minut hänen haudalleen. Se oli hänen äitinsä hauta Kensal
Greenissä ja äidin nimen alla näin kirjoituksen: ’Pyhitetty Roma
Rosellin muistolle. Löydettiin hukkuneena Thamesista kahdentoista
vuoden vanhana'.»
Lämmin veri Roman suonissa jähmettyi äkkiä kauhusta.
»Ei tänään», ajatteli hän, ja samalla kuului avonaisen ikkunan läpi
soittokunnan etäiset sävelet Pinciolta.
»Minun täytyy jo mennä», sanoi Davido Rossi nousten.
Silloin Roma toipui ja rupesi puhumaan muista asioista. Koska Rossi
taas palaisi? Sitä tämä ei voinut sanoa. Parlamentti avataan kohta.
Silloin tulee paljon työtä. Mutta kyllä hän ilmoittaa, ja ehkä...
Roma ojensi kätensä ja katsoi Davido Rossiin hymyillen hermostuneesti.
Heidän kätensä yhtyivät. Roma tunsi hänen kätensä puristuksen.
Pietarin-kirkon kellot kutsuivat Ave Mariaan, mutta Roma kuuli vain
oman sydämensä sykinnän.
Davido Rossin mentyä Roma meni yläkertaan, ja Nattalina tuli häntä
vastaan, kädessä kaksi kirjettä. Toinen oli postiin vietävä —
kreivittäreltä paronille, ja toinen paronilta Romalle.
Pitkin pitkää pengermää luostarin muurin varjossa palasi pitkä jono
vaunuja Pinciolta sekä parvi kävelijöitä — naisia, herroja, lapsia ja
lastenhoitajia kirjavissa puvuissa, suuret hopeaneulat sysimustassa
tukassa. Roma meni huoneeseensa ja luki kirjeensä:
»Rakkain Roma! — Tuhannet kiitokset Grand Hotellin viinuria koskevasta
arvokkaasta tiedonannosta. Me olemme jo seuranneet sinun johtolankaasi
ja saaneet selville, että ainoa Davido Rossi, joka on ollut siellä
viinurina, oli saanut suosituksen eräältä leipurilta Sohosta.
Minghelli on mennyt Lontooseen, ja minä lähetän hänelle tiedon tästä.
Hän näkyy nyt jo puuhanneen paljon, ja olen varma, että sinä olet
utelias tietämään, mitä hän on saanut selville. Samoin olen minäkin,
mutta meidän täytyy tyyntyä. Sinun vihollisesi on masennustilassa
nyt jo. Semmoisia ne ovat aina, nuo vallankumouksen puuhaajat — aina
valmiit vastaanottamaan unijuomaa kauniin naisen kädestä. Kuningas
David! Niinpä niin, David ja Salomo, isä ja poika yhtyneinä yhdeksi.
Kukahan lienee ollut _hänen_ isänsä? Sen saamme kohta nähdä.
Rakkain Romani, mikä vaivaa sinun käsialaasi? Se on niin vapisevaa
nykyään, että tuskin voin lukea sitä.
Sinun
B.»