»Rakas Holhooja! — En ole, en ole vähääkään utelias kuulemaan herra
Minghellin toimista Lontoossa, sillä minä tiedän, ettei hän tee
mitään, enkä minä usko sanaakaan, mitä hän tai hänen italialainen
leipurinsa Sohossa sanoo. Mitä herra Rossiin tulee, olen nyt varma,
ettei hän tunne minua ollenkaan. Hän luulee, että isäni tytär on
kuollut, ja hän on juuri kertonut minulle hirveän jutun, kuinka nuoren
tytön ruumis löydettiin Thamesista (siihen aikaan te juuri veitte
minut pois Lontoosta) ja haudattiin Roma Rosellin nimellä. Hän on itse
nähnyt hautakivenkin. Joku konna on tuon kaiken keksinyt. Kukahan
sekin lienee?
Teidän
R.V.»
Kirjoitettuaan tuon kirjeen heti Davido Rossin lähdettyä Roma antoi sen
Brunolle postiin vietäväksi.
»Juuri niin», arveli Bruno itsekseen katsottuaan osoitetta.
Seuraavana aamuna Roma pukeutui huolellisesti, aivan kuin odottaen
Davido Rossia entiseen tapaan, mutta Davido Rossi ei tullut, ja Roma
uskotteli olevansa iloinen siitä. Asiat olivat kehittyneet liian
nopeasti, hän tarvitsi aikaa hengittääkseen ja ajatellakseen.
Koko päivän hän oli valmistanut veistokuvaa. Se tuotti uutta iloa, tuo
muistin mukaan muovaileminen, kun piti koettaa muistella jotain ilmettä
ja sitten muovata se. Suurimpana esteenä oli se, että tuo taide asetti
niin suuret rajoitukset. Oli niin paljon muistoja, niin monta ilmettä,
mutta saveen ei voinut painaa muuta kuin yhden.
Seuraavana päivänä hän pukeutui taas yhtä huolellisesti, mutta Davido
Rossi ei tullut. Vähätpä siitä! Enemmänpähän hänellä oli aikaa ajatella
kaikkia Davido Rossin sanoja ja kerrata itselleen kaikki hänen
lauseensa. Kuinka peloittavan lähelle itsensä-ilmaisemista he olivat
joskus tulleet! Kuinka äkkiä Davido Rossi oli kääntynyt häneen päin
joskus, ja kuinka hän oli hymyillyt ja katsonut häneen.
Tunsiko Davido Rossi hänet? Tietysti hän tunsi! Hän oli varmaan ensi
hetkestä alkaen tietänyt, että Roma oli maanpakolais-isänsä tytär,
muuten hän ei olisi uskonut tytölle salaisuuttaan. Tuo luottamus oli
niin suloista. Se oli niin viehättävää.
Mutta ei! Ei Davido Rossi tuntenut häntä. Hän luuli, että Roma Roselli
oli kuollut. Miksi Davido Rossi siis uskoi hänelle, Romalle, elämänsä
salaisuuden? Hän, Roma, tiesi miksi — luuli ainakin tietävänsä. Sillä
ensi hetkestä saakka — ensi katseesta saakka hän...
Mutta sitä hän ei uskaltanut ajatella. Se oli vieläkin suloisempaa.
Seuraavana päivänä ei Davido Rossi myöskään tullut, ja Roma rupesi
kiusaamaan itseään kaikenlaisilla aavistuksilla. Eikö hän välittänyt?
Olivatko kaikki Roman unelmat pelkkää petosta? Vaikkei hän olisi
tahtonut puhua Brunolle, täytyi hänen nyt tehdä niin.
Bruno tuskin kohotti katsettaan taltastaan ja vasarastaan. »Parlamentti
kokoontuu kohta», sanoi hän, »ja kun mies on puolueen johtaja, on
hänellä yllin kyllin työtä tietysti.»
»Pyytäkää häntä tulemaan huomenna. Sanokaa, että tarvitsisin häntä
mallikseni enää vain yhden ainoan kerran — ainoastaan yhden.»
»Kyllä sanon hänelle», sanoi Bruno nyökäyttäen päätään.
Mutta Davido Rossi ei tullut seuraavanakaan päivänä, eikä Brunolla
ollut sen parempaa selitystä.
»On paljon työtä nyt siinä uudessa ’tasavallassa’ eikä hänellä ole
aikaa hukata.»
Brunon jyrkkyys ei loukannut Romaa, sillä hän oli ruvennut selittämään
itselleen Davido Rossin poissaoloa. Miksi hänen oikeastaan olisi
pitänyt tulla? Hänellä oli oma työnsä, ja se oli suurta työtä
ihmiskunnan hyväksi, kun taas hän, Roma, oli mitätön dilettantti vain.
»Hänen ajatuksensa ovat kaukana minusta», sanoi Roma itsekseen.
Tuon ajatuksen tuottama haikeus syveni murheeksi, kun kolme päivää oli
kulunut eikä Davido Rossia vieläkään kuulunut. Vallan selvästi hän
nyt tahtoi välttää Romaa. Koko ilmanala, jossa Roma eli, oli Davido
Rossille vastenmielistä.
»Hän ei tule enää takaisin», ajatteli Roma, ja kaikki hänen ympärillään
muuttui synkäksi ja kolkoksi.
Hän nukkui huonosti, ja väsyttääkseen itseään illalla hän läksi
kävelemään kuutamossa luostarin muurin juurelle. Hän kulki Pincion
portille asti, jossa tie leviää pyöreäksi puiden suojaamaksi paikaksi
ja josta toinen tie vie alas Piazza di Spagnalle. Yö oli lauhkea
ja hyvin tyyni, ja kun hän seisoi puiden pimeässä varjossa, missä
ainoastaan tähtien valo tunkeutui lehvien läpi eikä mitään muuta ääntä
kuulunut kuin suihkukaivon lirinä, kuuli hän miehen askelten lähestyvän
alhaalta päin.
Se oli Davido Rossi. Hän kulki aivan läheltä, mutta ei huomannut
Romaa. Roma tahtoi huutaa hänelle, mutta ei voinut. Hetkisen seisoi
mies korkean muurin luona, josta näkee koko kaupungin, ja sitten hän
kääntyi sille tielle, jota myöten Roma oli kulkenut. Värisevä ajatus,
jota tyttö ei uskaltanut ajatella loppuun, piti häntä kiinni, ja hänen
verensä virtasi kuumana. Hän katsoi Davido Rossia piilopaikastaan ja
sitten hän seurasi häntä etäältä.
Se oli totta! Mies seisahtui kirkon edustalle ja katsoi Roman
ikkunoihin. Yksi oli valaistu, ja Davido Rossin silmät näkyivät
kiintyneen siihen. Sitten hän kääntyi astumaan alas portaita. Hän astui
hitaasti ja seisahtui vähän väliä katsoen taas ikkunoihin. Kerran Roma
yritti huutaa »herra Rossi», mutta ääni ei totellut häntä. Hetken
perästä mies oli mennyt, hävinnyt talojen peittoon, ja kirkonkello löi
kaksitoista.
Kun Roma palasi makuuhuoneeseensa ja katsoi peiliin, hehkuivat hänen
kasvonsa ja silmät säkenöivät. Hän ei tahtonut mennä levolle koko yönä,
sillä hänen sydämensä tykintä oli kuin musiikkia ja kuu ja tähdet
lauloivat ylistyslaulua.
»Jos minä vain olisin varma siitä», ajatteli hän, ja seuraavana aamuna
hän ahdisti Brunoa.
Bruno ei ollut hyvällä tuulella, ja hän kumarsi pörröistä päätään aivan
kuin härkä nähdessään kiviaidan.
»Puhuakseni suoraan, Donna Roma», sanoi hän, »on herra Rossi niitä,
joiden mielestä mies, joka on antautunut työhön maailman hyväksi, ei
saa antaa perhesiteiden sitoa häntä.»
»Niinkö?» vastasi Roma. »Mutta en oikein ymmärrä. Eihän ihminen voi
sille mitään, että hänellä on isä ja äiti.»
»Mutta hän voi estää itseään ottamasta vaimoa», sanoi Bruno, »ja herra
Rossin mielestä julkisen miehen tulisi olla kuin pappi, joka luopuu
kodista ja rakkaudesta, jotta muut saisivat sitä enemmän.»
»Siitä syystä...»
»Siitä syystä hän ei antaudu kiusaukseen.»
»Ja te arvelette, että hän siksi...»
»Luullakseni hän siksi pysyttelee poissa naisten tieltä.»
»Ehkei hän välitä naisista — muutamat miehet ovat sellaisia.»
»Välitä! Herra Rossi pitää naisia enkeleinä, ja jos hän joutuisi
autiolle saarelle, tahtoisi hän mieluummin yhden ainoan naisen kuin
viisituhatta miestä toverikseen.»
Voi tuota herttaista tyhmää Brunoa! Hän meni ansaan heti ja kertoi
vaikka mitä. Mutta viekkaus loisti Donna Roman silmissä, kun hän sanoi:
»Niin, mutta ehkei hänellä vielä ole olemassakaan sitä 'ainoata naista'
maailmassa, Bruno.»
»Ehkei ja ehkä on», sanoi Bruno, ja vasara iski talttaan, niin että
kipinät lensivät.
»_Te_ sen varmaan tietäisitte, Bruno, eikö niin?»
»Ehkä tietäisin ja ehkä en», sanoi Bruno, ja sitten hän pudisti
viisasta päätään sanoen: »Lemmen leikissä se voittaa, joka pakenee.»
»Niinkö _hän_ sanoo, Bruno?»
»Niin juuri. Eräänä päivänä meidän vanha eukko koetti haastattaa häntä
hiukan. 'Sydän, joka jakaa ilot ja surut, se on jotain', sanoi äiti.»
»Ja mitä herra Rossi vastasi?»
»'Naisen rakkaus on suloisin maailmassa', sanoi hän, 'mutta jos
huomaisin välittäväni jostakin liian paljon, pakenisin heti'.»
»Sanoiko herra Rossi todellakin niin, Bruno?»
»Sanoi — aivan varmaan sanoi.»
»Te siis otaksutte, että nyt...»
»Minä arvelen, että jos minä olisin nainen, niin en ajattelisi häntä
enää, vaan jättäisin hänet oman onnensa nojaan.»
»Se on hyvä, että puhutte noin suoraan, Bruno.»
»Niin, ei se ollut helppoa, mutta minä olin päättänyt puhua suoraan.»
Brunon kasvoista näkyi, että hän otaksui saavuttaneensa suuren
siveellisen voiton, ja Roma, jonka silmät säikkyivät iloa, oli melkein
suudella noita yksinkertaisia, nyrpeitä kasvoja.
Myöhään sinä iltana hän istui huoneessaan ja kirjoitti kirjettä.
Lamppu paloi hänen vasemmalla puolellaan, niin että hänen päänsä varjo
selvästi näkyi ikkunaverholla oikealla puolen. Joskus hän katsahti
varjoaan ja nauroi ajatellessaan, kuinka selvään eräs kävelijä ulkona
saattoi sen tuntea. Sitten hänen poskensa hehkuivat, kun hän muisti
mielettömyytensä, ja hän ryhtyi taas kirjeeseensä.
Mutta kirjekin oli mieletön. Kun se oli valmis, ei siinä ollut alkua
eikä loppua eikä sellaista voinut mitenkään panna postiin. »Tulkaa
luokseni! Miksi ette tule? Minulla on niin paljon sanomista. Minulla
on teille tunnustus. Te tulette kovasti hämmästymään! Te luulette,
että joku on kuollut, mutta hän elää vielä ja on hyvin lähellä teitä.
Kuinka minä voin sen kertoa teille? Soitanko vai laulanko ehkä teille
jotain? Ymmärrättekö minua siitä, vai täytyykö minun puhua aivan
suoraan? Minun täytyy tavata teidät, ja ellette te tule tänne, täytyy
minun tulla sinne. Tai ehkette tahdo tulla enää tänne. Tulkaa sitten
jonnekin muuanne, jonnekin kaupungin ulkopuolelle, maalle, jossa voimme
olla kahdenkesken edes hetkisen. Eikö tämä ole kamala kirje? Mutta
ettekö kumminkin tahtoisi kirjoittaa minulle yhtä kamalan kirjeen?
Kirjoittakaa!»
Hän odotti, kunnes kirkonkello löi kaksitoista, ja sitten hän meni
maata. Kirjeensä hän laski tavalliseen lemmen postilaatikkoon, tyynynsä
alle. Ja kuullessaan paperin kahinan hän ajatteli: »Yöllä herään ja
kuulen sen, ja sitten...»
Se oli hyvin, hyvin suloista ja hyvin lapsellista. Hänen poskensa
hehkuivat kuten ennen, ja hän peitti päänsä.
Seuraavana päivänä prinsessa Bellini tuli Don Camillon kanssa häntä
tapaamaan. »Tässä on Gi-Gi!» huusi prinsessa. »Hän tuli ilmoittamaan,
että huomenna on kettukoirakilpailu Campagnalla. Jos tahdot tulla
mukaan, pääset minun kanssani, ja jos arvelet, että herra Rossi tahtoo
tulla myöskin...»
»Jos hän osaa ratsastaa ja jos hänellä on aikaa», sanoi Roma.
»Aivan niin», sanoi Don Camillo. »Se on pahinta siinä profeetan
ammatissa, että ei oikein uskalla omia asioitaan hoitaa. Huhu kertoo,
että tuo kuuluisa herra on joutunut hiukan kireisiin suhteisiin oman
joukkonsa kanssa viime aikoina, ja nyt hän kutsuu koolle kokouksen
selittääkseen, mitä hänen uskonsa ja tunnustuksensa ei sisällä. Mutta
ei suinkaan pieni huviretki maalle kumminkaan voine nostattaa kovin
suurta myrskyä edes politiikassa, ja jos hänen kanssaan vain voi tulla
toimeen...»
»Jättäkää se Roman huoleksi ja pitäkää te huolta kaikesta muusta»,
sanoi prinsessa. »Me olemme juuri menossa siihen ikävään teeravintolaan
Gorsolle, tiedäthän. Mikä lienee armeliaisuuskokous siellä, Köyhien
tyttöjen suojaamiseksi luullakseni. Mutta meidän kai täytyy tervehtiä
vanhaa kreivitärtä ensin. Tulkaa, Gi-Gi!»
Kolme minuuttia myöhemmin Romalla oli päällysvaatteet yllä, ja koira
juoksi haukkuen hänen vieressään.
»Suvaitsetteko käskeä vaunut, Ecœllenza?»
»En tänään, kiitos. Pois Black! Pidä kiinni koiraa, Felice!»
Kun Roma tuli portinvartijan ovelle, ojennettiin hänelle kirje, jossa
oli ministerin sinetti, mutta hän ei seisahtunut avaamaan sitä. Hän
astui nopeasti kadulle, otti vuokravaunut, huusi »Piazza Navona» ja
rupesi sitten lukemaan kirjettä.
Kun prinsessa ja Don Camillo tulivat pois kreivittären huoneesta, oli
Roma jo mennyt, ja koira raapi ovea pyrkien ulos.
»Minne hän noin äkkiä mahtoi hävitä? Ja koiraraukka pyrkii seuraamaan
häntä!»
»Tämäkö se on se koira, joka käy parlamentissa?»
»Sama. Sen nimi on Black. Minä pidän sitä niin kauan kuin te avaatte
oven, Felice. Kas niin! Hiljaa! Black! Voi sitä petoa! Nyt se pääsi
karkuun!»
»Black! Black! Black!»
»Ei maksa vaivaa, Felice. Se on jo puolitiessä!»
Mennessään alas portaita kuiskasi prinsessa toverilleen: »Jos Black nyt
tulee kotiin emäntänsä kanssa illalla, on helppo arvata, missä _hän_ on
ollut.»
Sillä välin Roma luki kirjeensä vuokravaunuissaan:
»Rakkain! — Olen ollut poissa Roomasta muutamia päiviä enkä siksi ole
voinut aikaisemmin vastata suloiseen kirjeeseesi. Älä ole hetkeäkään
levoton. Jos kertomus on totta, sitä parempi. R.R. _on_ kuollut,
Jumalan kiitos, ja hänen onneton kohtalonsa ei enää sinua häiritse.
Mutta ellei tohtori Roselli tiedä mitään Davido Rossista, niin
kuinka on selitettävä, että Davido Rossi tietää niin paljon tohtori
Rosellista? Siinä on uusi johtolanka. Kiitos sinulle siitä! Tuhat
kiitosta!
Ei ole vielä kuulunut mitään Lontoosta, mutta olen vakuutettu, että
olemme oikeilla jäljillä.
Tänä iltana on päivälliskutsut, ja olen kiitollinen sinulle, armas,
jos voit lainata minulle Felicen. Sinne tulee sinun prinsessa
Potifarisi, Don Pyhä Jooseppi, kreivi — Signorina, senaattori Tyhmelin
ja — uskotko korviasi — madame de Trop! En voi kieltää sinulta
mitään, ja se on vain onnetonta, että synkässä kodissani ei ole enää
päivänpaistetta, kun Roma on poissa!
Kuinka viisasta, että sokaisit tätisikin silmät! Kuinka ne tulevat
hämmästymään, nuo kiihkeät hameprofeetat! Hyvästi!