Kostea Campagnan ilma peitti koko kaupungin ikäänkuin sumuun ja
tunkeutui vaunujen ikkunoiden läpi, mutta Grand Hotellissa oli valoa ja
lämpöä. Kuljettuaan ensin lasikattoisen etuhuoneen läpi, jossa istui
miehiä (ja muutamia naisia) polttaen sikareja ja juoden kahvia, saapui
seurue sisähuoneeseen, joka oli sisustettu valkoisella ja kullalla
sekä loisti sähkövalojen ja peilien kimmellyksessä. Pienten pyöreiden
pöytien ympäri oli jo kokoontunut yleisöä, ja uusia seurueita saapui
yhtämittaa.
Naisia tuli koristettuina hohtokivillä, jotka säkenöivät paljaiden
käsivarsien ja olkapäiden yli heitettyjen nahkaviittojen alta, kunnes
koko huone näytti hohtavan jalokiviä. Jokaisen seurueen saapuessa
kuiskasivat huoneessa-olijat heidän nimensä, ja tulijat käyttäytyivät
kuten ainakin henkilöt, jotka tietävät olevansa huomion kohteina.
Ihmiset katselivat toisiaan silmälasien ja lorgnettien lävitse ja
tervehtivät alituiseen tuttujaan. Miehet puhelivat, naiset nauroivat,
ja lapsellista lavertelua kuului melkein joka pöydästä. Sitten tuotiin
illallinen, laseja kohotettiin aloittamisen merkiksi, ja kauniit
silmät loistivat ympäri huonetta, kunnes koko ilma uhkui sähköä ja
inhimillisiä intohimoja.
Roma istui vastapäätä prinsessaa. Hän oli vieläkin ajatuksissaan ja
hajamielinen, mutta kun seurue laski leikkiä hänen kanssaan, kirkastui
hän hetkeksi ja koetti näyttää iloiselta ja onnelliselta. Davido Rossi,
joka istui hänen vasemmalla puolellaan, oli yhä hiljaa ja itseensä
sulkeutuneena, mutta hänen ilmeensä oli rangaistustaan kärsivän miehen
ilme.
Sen huomasi Don Camillo, joka istui oikealla puolella prinsessaa, ja
siitä johtui pieniä kohtauksia.
»Täällä on hyvää seuraa, herra Rossi. Aina täällä näkee kauniita
naisia», sanoi Don Camillo.
»Ja kauniita nuoria miehiä nähtävästi myöskin», sanoi Davido Rossi.
Kaunis nuori mies, joka tunnettiin nimellä Lu-Lu, oli siellä, ja
ojentautuen Don Camillon yli hän kuiskasi vuoroin polttaen sikariaan ja
vuoroin maistellen kahviaan:
»Miksei ministeri osta miestä? On varsin helppo ostaa sanomalehdistö
meidän päivinämme.»
»Hän menettelee paljon viisaammin», sanoi Don Camillo, »vetämällä pois
hänet vastustajien puolelta tarjoten syöttinä...»
»Virkojako?»
»Ei, vaan neitosen sulon», kuiskasi Don Camillo, mutta Roma kuuli sen.
Häntä hävetti. Nuo viittaukset, jotka häpäisivät Davido Rossia,
häpäisivät häntä itseään myöskin, ja hän tahtoi paeta pois.
Rossi ei näkynyt huomaavan mitään loukkaavaa. Vaikka hän ei puhunut
paljoa, oli hän tyyni ja iloinen, ja hänen käytöksensä oli luonnollista
ja kohteliasta. Erään kuninkaan adjutantin rouva istui hänen vieressään
ja puhui yhtämittaa kuninkaasta. Kuningas ratsasti mielellään joka
aamu, ja jonkun hoviherran piti olla hänen seurassaan kello kymmenen.
Se oli hänen miehensä toimena, ja hän oli siinä virassa aina kaksi
viikkoa joka toinen kuukausi.
Roma huomasi kuuntelevansa joka sanaa, joka sanottiin Davido Rossille,
mutta samalla hän myöskin kuunteli pöydän toisessa päässä tapahtuvaa
keskustelua.
»Tahtoo olla toinen Cola di Rienzi, eikö niin?» sanoi Lu-Lu.
»Toinen Kristus», sanoi Don Camillo. »Hän vaatii kohta
orjantappurakruunua ja pyytää maailmaa uhraamaan hänet ihmiskunnan
hyväksi. Katso! Hän puhelee pikku paronittarelle, mutta hän on
todellisuudessa viidentoistatuhannen peninkulman päässä yläpuolella
pilviä tälläkin hetkellä.»
»Mistähän hän mahtanee olla kotoisin?» sanoi Lu-Lu, ja sitten Don
Camillon kädet taas soittivat näkymätöntä soittokonetta.
»Madame de Trop sanoo, että hänen isänsä oli kamariherrana
petroleumikuninkaan hovissa — varakuninkaan tietysti, ja siellä hän sai
kasvatuksensa», sanoi prinsessa.
»Älkää uskoko sitä ollenkaan», sanoi Don Camillo, »olen varma, ettei
hän koskaan ennen ole syönyt illallista siistissä hotellissa.»
»Minäpä kysyn häneltä! Kuunnelkaa nyt! Tästä tulee lysti!» sanoi
prinsessa. »Herra Rossi!»
»Mitä, armollinen prinsessa?» sanoi Davido Rossi.
Pikku prinsessan silmät välähtivät pöydän yli.
»Eikö tämä ole kaunis huone?»
»Hyvin kaunis.»
»Ette kai ole koskaan ennen ollut täällä?»
Davido Rossi katsoi häntä suoraan silmiin vastatessaan:
»Olen kyllä, armollinen prinsessa. Kun palasin Italiaan kahdeksan
vuotta sitten, olin kuukauden verran tarjoilijana tässä hotellissa.»
Pikku prinsessan säteilevät kasvot nolostuivat pahanpäiväisesti, ja
molemmat herrat loivat katseensa alas.
Roma tuskin ymmärsi omia tunteitaan. Siinä oli nöyryytystä, häpeää,
nolostumista, mutta ennen kaikkea ylpeyttä — ylpeyttä Davido Rossin
rohkeuden ja voiman tähden.
Campagnan valkoinen sumu tunkeutui heihin asti, kun he astuivat ulos
lasikattoisesta eteisestä, ja vanha vaimo, savimalja kädessä, kyyristyi
marmoripilarin juurelle ja ojensi kylmän kostean kätensä huutaen:
»Penni Jumalan tähden! Vaikka kuolisin ilman synninpäästöä, vakuutan,
etten ole syönyt mitään tänään... Jumalan siunatkoon teitä, tyttäreni,
ja pyhä Neitsyt ja kaikki pyhät!»
Kadut olivat hiljaiset, ja vaunujen pyörät kajahtelivat tyhjillä teillä
korkeiden seinien välissä. Oli myöhä, ja sähkövalot Via Nazionalella
sammuivat yksitellen, jättäen jälkeensä pimeän tunnelin, jossa siellä
täällä häämötti keltaisia, himmeitä kaasuvaloja, aivan kuin topaasit
mustassa koristeessa.
Kotinsa ovella Roma erosi prinsessasta ja sanoi Rossille vaunujen
lähtiessä taas liikkeelle: »Tulkaa aikaisin huomenna. En ole vielä
voinut tehdä kunnollisesti työtä ollenkaan.»
Hän oli levoton ja kuumeinen ja tahtoi mennä levolle heti, mutta
kulkiessaan vierashuoneen läpi hän kuuli tätinsä ärtyisän äänen, joka
sanoi: »Sinäkö siinä olet, Roma?» ja hänen täytyi mennä kreivittären
luo.
Punainen lamppu paloi pyhimysarkun edessä, ja vanha kreivitär makasi
kirjaillussa yöpuvussa, mutta hän oli aivan liereillään, silmät
säikkyivät ja huulet vapisivat.
»Vihdoinkin sinä tulet! Istu! Minun täytyy puhua sinulle. Nattalina!»
huusi kreivitär. »Oh, taivas, se tytön letukka on mennyt maata. Anna
minulle konjakkia. Tuolla sitä on peilipöydällä.»
Hän maistoi konjakkia, hypisteli nenäliinaansa ja sanoi:
»Sinun käytöksesi, Roma, hämmästyttää minua! Ethän sinä ennen ollut
noin hullu! Mitä! Etkö sinä näe, mitä tuo nainen tahtoo? Mikäkö nainen?
Prinsessa tietysti. Pyytää sinua aitioonsa oopperaan, jotta sinut
julkisesti nähtäisiin yhdessä tuon miehen kanssa. Prinsessa vihaa
häntä kuin myrkkyä, mutta hän nielisi vaikka mitä, jos hän siten voisi
saattaa sinut ja Rossin yhteen. Luuletko paronin hyväksyvän tuota? Sinä
ja hänen vihollisensa sellaisessa suhteessa! Vie pois tuo konjakki!
Olen tukehtumaisillani! Nattalina...»
»Erehdyt, täti Betsy», sanoi Roma. »Paroni oli oopperassa ja tuli itse
aitioon ja hyväksyi kaiken.»
»Ah — älä puhu turhia! Koska hänellä on hiukan itsekunnioitusta ja kun
hän ei ilmaise ajatuksiaan, olet sinä kyllin tyhmä uskomaan, ettei hän
ole loukkaantunut. Mutta minä tunnen hänet. Olen tuntenut hänet koko
ikäni. Pienenä poikanakaan ei kukaan voinut saada häntä itkemään. Hän
oli liian ylpeä myöntääkseen, että kukaan saattoi loukata häntä. Juuri
samanlainen hän on nytkin, ja vaikka nöyryyttäisit häntä kuinka, ei hän
ikinä näyttäisi sitä. Mutta _minä_ näen sen ja sanon, että sinä olet
kiittämätön ja typerä.»
Vanhan kreivittären ääni sortui kuiskaukseksi, mutta hän jatkoi
keskeytymättä:
»Ellet ajattelekaan itseäsi, voisit edes ajatella minua. Sinä olet
nuori, ja maailma on sinulle avoinna, mutta minä olen vanha ja kiinni
vuoteessani, ja mihin minä joudun, jos paroni suuttuu? Tulot, jotka
saat isäsi tiloista, ovat vieläkin hänen valvontansa alaisina. Hän voi
ottaa ne pois koska tahansa, ja jos hän tekee sen, mihin minä silloin
joudun?»
Roman rinta kohosi nopeasta hengityksestä, hänen sydämensä tykytti,
ja päätä tuntui huimaavan. Koko tämän illan katkeruus kuohui hänen
mielessään, ja se puhkesi esiin kuin vyöryvä virta.
»Vai siitä koko teidän siveellinen huolenpitonne minusta johtuu!» sanoi
hän. »Koska paroni on välttämätön teille ettekä voi tulla toimeen ilman
häntä, tulisi minun myydä itseni teidän tarpeittenne mukaan!»
»Roma! Mitä sinä sanot? Etkö häpeä!...»
»Ettekö te häpeä? Te olette koettanut työntää minut paronin syliin
ettekä ole välittänyt vähääkään siitä, kuinka minun käy, kunhan vain
ulkonainen kuori säilyy.»
»Sinä kiittämätön tyttö!»
»Te olette tehnyt voitavanne hävittääksenne käsitykseni hyvästä ja
pahasta ja opettaaksenne minulle, että asema ja valta ja rikkaus on
kaikki kaikessa, sama se, mikä hinta niistä maksetaan, ja jos joku
vaara niitä uhkaa, pitää meidän taistella niiden puolesta niinkuin
koira tappelee luupalastaan.»
»Oh taivas! Kyllä ymmärrän tarkoituksesi. Sinä toivot tappavasi minut.
Ja sen teetkin — Nattalina! Missä on...»
»Sen lisäksi te olette myrkyttänyt mieleni isääni kohtaan, ja koska en
voinut muistaa häntä, uskottelitte minulle, että hän oli itsekäs ja
turhamainen eikä välittänyt omasta tyttärestään. Mutta minun isäni ei
ollut ollenkaan sellainen.»
»Ja kuka on sen sinulle kertonut, neitiseni?»
»Samapa se, kuka on kertonut. Isäni oli pyhimys ja marttyyri ja suuri
mies, ja hän rakasti minua koko sielullaan!»
»Voi minun päätäni! Minun päätäni!... Marttyyri tosiaankin! Sosialisti
ja tasavaltalainen kapinoitsija ja anarkisti!»
»Vähät siitä, millaiset mielipiteet hänellä oli. Hän oli isäni — siinä
kyllin — eikä teillä ollut oikeutta uskotella _minulle_ mitään pahaa
hänestä, ajatelkoonpa maailma mitä tahansa.»
Roma oli ihana tuona hetkenä, pää pystyssä, silmät hehkuen ja komea
vartalo aaltoillen kauniin puvun alla.
»Sinä tapat minut, se on varma. Konjakki... Nattalina...» huusi
kreivitär, mutta Roma oli mennyt.
Ennen levollemenoaan Roma kirjoitti paronille:
»Varmaan olette väärässä. Miksi tuhlaatte aikaa lähettämällä
Minghellin Lontooseen? Miksi? Miksi? Miksi? Tuo petturi ei tule
löytämään mitään, ja jos hän löytää, ei siihen ole luottamista.
Estäkää se heti, jos tahdotte säästää valtion varoja ja itseltänne
pettymyksiä. Estäkää! Estäkää! Estäkää!
P.S. — Näytteeksi siitä, kuinka väärässä tuo mies on, mainitsen, että
D.R. tänään kertoi olleensa ennen viinurina Grand Hotellissa!»