Pieni prinsessa tuli Romaa hakemaan seuraavana iltana, ja he ajoivat
oopperaan hänen komeissa englantilaisissa vaunuissaan. Teatteri oli jo
täynnä, ja orkesteri viritti soittokoneitaan. Kun ihmiset tulivat ja
tunsivat tuttunsa, täyttyi ilma kuin sähköllä, joka kiihoitti jokaista.
Don Camillo tuli öljyttynä ja hajuvesillä hölvättynä, ja kun hän oli
vienyt pois naisten päällysvaatteet ja he olivat istuneet etusijoille,
syntyi pientä suhinaa koko salissa. Se miellytti pikku prinsessaa
äärettömästi, ja hän alkoi tarkastaa yleisöä kiikarillaan.
»Tungokseen asti täynnä!» sanoi hän. »Ja joka ikinen katsoo minun
aitiooni! Semmoista se on, kun on toverina kaunein ja kadehdituin
tyttö Roomassa. Mikä huomio! Mutta tämä ei ole vielä mitään verrattuna
siihen, mitä on odotettavissa, kun sinun kuuluisa ystäväsi saapuu.»
Samassa Davido Rossi saapuikin, ja prinsessa tervehti häntä hyvin
innokkaasti.
»Kuinka hauskaa! Mikä kunnia meille! Gi-Gi, tulkaa, niin esitän teidät
— parlamentin jäsen Rossi ja Don Camillo Luigi Murelli.»
Roma katsoi häneen — hän oli juhlapuvussaan niin huomiota herättävä
ulkomuodoltaankin, että tuskin yksi tuhannesta saattoi kilpailla hänen
kanssaan. Davido Rossi katsoi Romaan — hän oli puettuna valkoisiin,
toisella olkapäällä oli orvokkivihko, ja kauniin valkoisen kaulan
ympäri kierteli kaksi helmiriviä. Prinsessa katsoi heihin molempiin, ja
hänen pienet silmänsä välähtivät.
»Ettekö koskaan ennen ole ollut täällä, herra Rossi? Silloin pyydän,
että sallitte minun selittää kaikki. Istukaa tähän Roman ja minun
välille. Ei, älkää istuko takana. _Te_ ette tietysti välitä huomiosta —
olettehan niin tottunut siihen.»
Ilman suurempaa melua Davido Rossi istuutui eteen, ja yleisössä
kuului taas hiljaista suhinaa. Näkyi hämmästyneitä katseita ja kuului
kuiskauksia, vieläpä nauruakin.
Davido Rossi kesti sen räpäyttämättä silmääkään, aivan kuin hän olisi
tullut juuri sitä varten ja odottanut sitä rangaistuksena rikoksestaan.
Roma kumarsi päätään häpeissään, mutta pikku prinsessa jatkoi
puhettaan. »Noilla pitkillä aitioilla kummallakin puolen näyttämöä on
nimenä Barcaccie. Vasemmanpuolinen on upseereja ja oikeanpuolinen
sellaisia hienoston herroja varten, joilla ei ole naisia mukanaan.
Ensimmäisen rivin aitioissa on ylipäänsä roomalaista hienostoa,
ja toisella rivillä ovat diplomaattiset lähetyskunnat, ja noissa
aitioissa tuolla on jos jonkinlaista väkeä — valtiollista, kirjallista
ja liikemiehiäkin, jos he ovat kyllin rikkaita tai kuvittelevat
olevansa.»
»Entä nuo ylimmät rivit?» kysyi Rossi.
»Oh», kuului prinsessan väsynyt ääni, »opiskelijoita luultavasti —
Collegio Romano ja Rooman yliopisto, tiedättehän?»
»Entä galleria?»
»Ylioppilaita varmaankin.» Sitten hän lisäsi kiihkeästi, huomatessaan
jonkun alhaalla: »Gi-Gi, tuolla on Lu-Lu. Muistakaa pyytää hänet
illalliselle... Kaikki Rooman kauniit miehet ovat täällä tänä iltana,
herra Rossi, ja kohta he lähtevät kiertokululle tervehtimään aitioissa
olevia naisia.»
Taas prinsessa kumarsi jollekin alhaalla olevalle ja sanoi vilkkaalla
äänellä: »Roma, tuolla on kreivi Coriolanus ... Me sanomme häntä
Italian ensimmäiseksi taistelijaksi, herra Rossi. Hän on tapellut
kolmessakymmenessäkolmessa kaksintaistelussa ja on juuri yhtä monta
vuotta vanha...»
Prinsessan ääni hälveni yhtäkkiä, kun kapellimestari antoi merkin ja
orkesteri alkoi soittaa alkusoittoa. Sitten valot sammuivat ja esirippu
nousi, mutta yhä vieläkin yleisö liikahteli alhaalla ja puhua supatteli
lakkaamatta. Ainoastaan muutamina hetkinä kuului hyssytystä ja sitten
hiljainen hyminä, mutta vähän ajan perästä puhelu alkoi taas.
Esirippu laskeutui ensimmäisen näytöksen jälkeen ilman että kukaan
yleisöstä tiesi mitään muuta oopperasta kuin että Simson rakasti
vaimoa, jonka nimi oli Delila, ja filistealaiset miehet koettivat
houkutella häntä Simsonin pettäjäksi. Galleriassa istuvat ylioppilaat,
jotka saattoi tuntea heidän pienestä parrastaan, huusivat toisilleen
siksi vain, että oli niin hauska huutaa, ja puhelivat viittomalla
alempana oleville professoreilleen. Väki ylt'ympäri keskusteli
iloisesti yhteiskunnallisista asioista, ja aitioiden ovia avattiin ja
suljettiin yhtämittaa. Tuo kaunis nuori mies, jolla oli nimenä Lu-Lu,
tuli tervehtimään prinsessaa, ja he puhelivat ja nauroivat yhdessä.
Davido Rossi istui koko ajan vaiti, mutta vihdoin Roma puhui hänelle.
»Pelkään että pidätte meidän yleisöämme hyvin pahatapaisena», sanoi hän.
»Vaatimattominkin yleisö Trasteveressä tai Whitechapelissa käyttäytyy
paremmin», vastasi Davido Rossi.
Don Camillo puri huultaan ja sanoi:
»Mainio keksintö tehdä Simsonista oopperan sankari! Aivan ajan
hengen mukaista! Nykyään on kaikki otettava suurelta kannalta —
kansat, valtakunnat, sodat, kaikki! Paavikin sen ymmärsi uneksiessaan
pyhästä Rooman valtakunnasta, ja jos te hankitte vaikka yhdellä
pennillä huvitusta, niin sekin pitää olla suurenmoista. Kaiken
tulee olla kansainvälistä ja käydä ihmiskunnan nimessä, ja sen
uskontunnustuksena tulee olla jonkinmoinen maailmanpoliittinen
testamentti. Oh, olisi vallan vanhanaikaista olla sairastumatta tuohon
suuruudenhulluuteen meidän päivinämme, ja minä toivon vain» — hän
vilkaisi pikku prinsessaan — »että kohtalo armossaan lopettaa tuon
suuruudenjumaloimisen ennenkuin se ennättää vaikuttaa sen, että saamme
suuria naisia.»
Mutta puheen vaikutus hiukan turmeltui siksi että eräs pikku tapahtuma
veti yleisön huomion puoleensa. Pääministeri näet astui katsomoon
ja sai osakseen muutamia aplodeja, joita seurasi yhä uudistuva
katseleminen prinsessan aitioon päin ja joskus äänekäs kuiskailukin.
Toinen näytös, joka esitti Simsonia sotilaana, oli vilkkaampi kuin
ensimmäinen, ja kun esirippu laskeutui, astui kenraali Morra,
sotaministeri, prinsessan aitioon.
»Te saatte siis sotatieteen opetusta professorilta, joka löi koko
armeijan aasin leukaluulla?» sanoi Don Camillo.
»Toivoisin että voisimme pestata tuhat sellaista miestä —
aasinleukaluineen», sanoi kenraali. »Sellainen herra olisi hyvä
olemassa sotaministeriössä, vaikkapa vain rypistämässä kulmakarvojaan.»
»Minä luulin, että teillä oli kyllin kulmakarvojen rypistäjiä Monte
Citoriassa, päättäen siitä, että sanoma lehdet yhä hyökkäävät
kimppuunne. Eivätkö he vakuuta teille, että teidän militarisminne
syöksyi turmioon oman väkevyytensä tähden, aivan niinkuin ystävämme
Simson kohta tulee tekemään?»
»Militarismi ei ole ainoata, mikä kerran on loppuva, mikäli minä
ymmärrän», sanoi kenraali.
»Ei tietysti! Tulevassa tuhatvuotisessa valtakunnassa ei ole oleva
myöskään mitään oopperoita eikä taidetta eikä tanssiaisia eikä —
mitään! Nuo tuhatvuotisen valtakunnan odottajat ovat armottomia — he
eivät jätä meille mitään muuta kuin pari tynnyrinalaa Arkadiaa ja
lehmän.»
»Älkäämme ajatelko sitä», nauroi prinsessa. »Roomalainen sielu
kauhistuu sellaista tulevaisuutta. Minä aion ostaa suuren kynttilän
Madonnalle St. Augustinoon ja anoa, että hän varjelisi meitä.»
»Olkaa rauhassa! Nämäkin päivät menevät ohi!» sanoi kenraali nousten.
Ja sitten hän lisäsi hiljempää prinsessalle katsahtaen Romaan: »Teidän
kaunis nuori ystävänne ei näytä niin reippaalta tänä iltana.»
Prinsessa kohotti olkapäitään. »Lemmen tuskat tuottavat kärsimyksiä,
mutta ei kuolemaa», kuiskasi hän.
»Ettehän tarkoittane...»
Prinsessa kohotti viuhkansa kärjen huulilleen ja nauroi.
Davido Rossi ei puhunut paljoa, ja joka kerta, kun Roma katsoi häneen,
synkistyi tytön luonnollinen iloisuus ja hän tunsi häpeää. Davido Rossi
kärsi rangaistusta hänen tähtensä. Tuo mies olisi voinut musertaa nuo
perhoset yhdellä iskulla, mutta hän alistui vaieten heidän pistoihinsa.
Roma tunsi omituista tunteiden ristiriitaa. Tuo voitonriemu, jota hän
oli kuvitellut tuntevansa näyttäytyessään julkisesti Davido Rossin
seurassa — voitonriemu kaikkien kadehtijoiden takia, jotka toivoivat
hänen kukistumistaan — se ei tuottanutkaan hänelle nyt mitään iloa.
Kolmas näytös esitti Delilan viettelytoimia, ja sille naurettiin hyvin
paljon.
»Voi noita suloisia, pyöreitä, pehmeitä olentoja — he voivat tehdä mitä
ikinä tahtovat tuollaisille jättiläisille», sanoi Don Camillo. »Sanokaa
sitten, että laki ei katso naisen etua — nainen itse tekee lait! Ja
jokaisen sivistyneen valtakunnan ministerien historiassa pitäisi
naisten nimiä olla joka sivulla, sisäasiain ministeri — Donna Delila,
Raha-asiain ministeri — Donna...»
»Gi-Gi!» vastusteli prinsessa, mutta oli samassa nääntyä naurusta.
Paroni, joka oli ollut päivällisellä kuninkaan luona, saapui
näytöksen lopulla, leveä nauha rinnan poikki ja siinä tähtiä,
ristejä ja muita kunniamerkkejä. Hän kumarsi Davido Rossille jäykän
kohteliaasti, tervehti Don Camilloa tuttavallisesti, suuteli prinsessan
kättä ja tarjosi käsivartensa Romalle viedäkseen hänet käytävään
vilvoittelemaan, sillä tytön oli hyvin lämmin.
»Huomaan sinun edistyvän, lapseni! Se oli mainio keksintö, että toit
hänet tänne! Jokainen sanoo, että sinua hän ei ole voinut tarkoittaa
puheellaan, joten hän on puhaltanut torveensa vallan turhaan.»
»Saitteko kirjeeni?» kysyi Roma epävarmalla äänellä.
»Sain, mutta älä ole levoton. En tosin ole profeetta enkä profeetan
poika, mutta uskallan väittää, että olemme oikeilla jäljillä. Kuinka
onnellista, että esitit tuon Minghellin! Se oli kerrassaan nerokas
keksintö! Sinä kysyt, mikä hänen rikoksensa Lontoossa oli — väärennys,
ystäväni!»
»Se on varsin arveluttava rikos, eikö niin?»
»Varsin arveluttava lähetystön sihteerin teoksi, mutta poliisille...»
Hän nauroi tarkoittavasti, ja Roma tunsi inhoa.
»Onko hän saanut selville mitään?» kysyi hän.
»Ei vielä, mutta hän on nähtävästi suurten asiain jäljillä. Se on
melkein varma, että sinun kuningas Davidisi on henkilö, jota laki on
toivonut käsiinsä.»
Roman käsi värähti ministerin käsivarrella, mutta he kääntyivät juuri
silloin käytävän päässä, ja Roma oli astuvinaan laahustimelleen.
»Muutamat renkaat vielä puuttuvat, ja siksi lähetämme Minghellin
Lontooseen ottamaan selkoa niistä.»
»Lontooseen? Jossain yhteydessä isäni kanssa?»
»Ehkä. Saamme nähdä. Mutta tuolla on jo orkesteri, ja tuolla on sinun
aitiosi. Sinä olet ihailtava, armas! Nyt sinä jo olet poistanut kaikki
sen pahan jäljet, jonka hän sinulle teki, ja puolet tehtävästäsi on
toimitettu. Mitä me puhumme diplomaateista! Meidän tulisi kaikkien
käydä pienen tyttösen koulua! Hyvästi!»
Koko seuraavan näytännön aikana Roma tunsi kuin pistoa käsivarressaan
sillä kohtaa, johon paroni oli koskettanut, ja hän tunsi punastuvansa,
kun prinsessa sanoi: »Kaikki katsovat tänne päin! Niin käy kun on
huomatuin tyttö Roomassa!»
Ja sitten hän tunsi Davido Rossin käden tuolinsa selkämyksellä ja kuuli
lempeän äänen sanovan:
»Valo paistaa aivan silmiinne, Donna Roma. Vaihtakaa paikkaa minun
kanssani hetkeksi.»
Ja sitten kaikki tapahtui kuin unessa. Hän kuuli jonkun sanovan:
»Hän tuhlaa siihen hyvin paljon tunnetta, miesparka!» Ja joku toinen
vastasi: »Niin, ja särkynein sydämin?» Sitten kuului musiikin äkillinen
loppu, ja ooppera oli lopussa. Donna Roma meni ulos tungoksessa nojaten
Davido Rossin käsivarteen, ja hänestä tuntui kuin hän kaatuisi, jollei
Davido Rossi pitäisi hänestä kiinni.
Komeat englantilaiset vaunut ajoivat ovelle, ja neljä henkilöä astui
niihin.
»Grand Hotel!» huusi Don Camillo. Sitten hän heittäytyi istuimelleen ja
nauroi sekä hyräili:
»Ja kuollessaan hän löi kuoliaaksi useampia kuin eläessään... Ja hän
hallitsi Israelia kaksikymmentä vuotta.»