Roma käsitti hänet täydellisesti. Tuo mies oli loukannut häntä ja
tahtoi parantaa asian. Hän ei uskaltanut katsoa Davido Rossiin, vaan
kääntyi ympäri, otti kostean vaatteen ja peitti sillä veistokuvan. Ja
kun hän kääntyi takaisin, oli Davido Rossi mennyt.
Hän meni makuuhuoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle kätkien kasvonsa
tyynyyn. Lasten suloiset äänet seurasivat häntä. _Ora pro nobis! Ora
pro nobis!_
Kun hän nousi taas, oli taistelu ohi. Raskas vihan taakka, jota hän
oli kantanut sydämessään vuosikausia, oli pudonnut pois. Hän oli sen
haudannut. Se oli nyt kadonnut. Kirkonkellot ilmaisivat yön ensimmäisen
tunnin alkaneen, mutta hänestä se tuntui päivän ensimmäiseltä tunnilta.
Päivällisen jälkeen hän vastasi paronin kirjeeseen, jonka hän oli
saanut edellisenä päivänä.
»Rakas Paroni! — Pelkään olleeni aivan väärillä jäljillä, ja olen
pahoillani, että panitte Minghellin toimimaan niin pian. Onko
tavallista, että pääministerit nimittävät virkamiehiä heti kun heidän
holhokkinsa, serkkunsa tai muut naisystävänsä mainitsevat niinenkään
vain? Eikö olisi ollut viisaampaa ottaa selkoa asioista ensin?
Mistä syystä Minghelli erotettiin Lontoosta? Lähetystön sihteeri on
liian suuri herra saadakseen noin äkkiä eron. Ja kun nyt ajattelen
sitä, muistan että hänen kasvonsa olivat epämiellyttävät, synkät,
sulkeutuneet, ikävät, nenä kuin kotkalla ja silmät kuin ketulla.
Mitä D.R:iin tulee, erehdyin varmaan, kun luulin hänen tuntevan
minut. Hän ei näytä tuntevan minua ollenkaan, ja luultavasti hän
aivan sattumalta vain tuli puhuneeksi isästäni. Joka tapauksessa olen
tyytyväinen, että Minghelli ei ole oikeilla jäljillä. _Jättäkää hänet
yksin minun huostaani_.
Teidän Romanne.
P.S. — Prinsessa Potifar ja Don Pyhä Jooseppi vievät minut oopperaan
huomenna. D.R. tulee sinne myös ja näyttäytyy julkisesti minun
seurassani!
Olen ruvennut muodostamaan kuningas Davidin rintakuvaa. Hän ei olekaan
niin merkillisen kaunis läheltä katsoen.»