Seuraavana aamuna Roma huomasi pukeutuvansa erittäin huolellisesti.
Hänen kaunis vartalonsa esiintyi pyöreänä ja täyteläisenä tuossa
pitkässä, väljässä alpakkahameessa, jota hän käytti ateljeessaan,
ja kevyt silkkinen päähine pidätti tummia kiharoita hänen kauniilla
päällään. Mutta hänen sydämessään kajahti erilaisia ääniä. Hän ei
tiennyt mitä kuunnella — noitako outoja ääniä, jotka niin hellästi
soivat syvimmällä kaikesta, vai katkeriako, jotka kohosivat hänen
kurkkuunsa.
Kahvia juotuaan hän läksi taas kreivittären huoneeseen, kuten
tavallista. Vanha kreivitär oli jo pukeutunut, ja kissa kehräsi
tyynyllä hänen vieressään.
»Ah, sinäkö siellä? Sinä olet niin ahkera alakerrassa, etten
milloinkaan enää tapaa sinua.»
»Täti Betsy, onko totta, että poliisi houkutteli isäni takaisin
Italiaan?»
»Mistä minä tiedän? Mutta jos niin oli, niin eihän se ollut muuta kuin
mitä hän saattoi odottaa. Hän oli hautonut kapinahankkeita siellä
turvallisessa etäisyydessä, ja oli jo aika vetää hänet oikeuden eteen.
Ja paitsi sitä...»
»Mitä?»
»Paitsi sitä hänellä oli nuo tilukset — eikä laki tietysti voinut
määrätä niitä kenellekään toiselle, ennenkuin isäsi tuomio oli
langetettu.»
»Siis isäni houkuteltiin Italiaan lähimmän sukulaisensa hyödyksi?»
»Roma! Kuinka sinä uskallat puhua noin? Ja vielä lisäksi parhaasta
ystävästäsi!»
»Enhän virkkanut sanaakaan paronista, vai mitä?»
»Olisit kiittämättömin tyttö maailmassa, jos häntä moittisit.
Mitä isääsi tulee, en jaksa hänestä puhua. Ellei hän olisi mennyt
maanpakoon, omistaisit sinä nyt perheesi tilukset ja olisit
perinnöllinen ruhtinatar.»
»Ellei hän olisi ollut maanpaossa, pelkään ettei minua olisi ollenkaan,
täti, ja joku toinen olisi luultavasti ollut tuona ruhtinattarena,
arvelen minä.»
Vanha kreivitär pudotti hyvälle tuoksuvan nenäliinansa ja sanoi:
»Mitähän sinä puhunet alakerrassa kaiket päivät, neitoseni? Kaunista
todellakin, jos sallit tuommoisen miehen ahtaa pääsi täyteen juttujaan.
Todellakin sopiva henkilö, jolta sinä voit lainata mielipiteitä, ja
todellakin mainiota, että sinun kaltaisesi tyttö suo kunnioituksensa
miehelle, joka möi sinut orjaksi. Oletko unohtanut Lontoon
leipuripuodin — vai mikä makkarapuoti se oli? — jossa sinä sait raataa
astioiden pesijänä, kun isäsi oli sinut jättänyt?»
»Älkää puhuko niin kovaa, täti.»
»No älä sitten kiusaa minua puolustamalla sellaista käytöstä! Ah,
kuinka päätäni pakottaa! Nattalina, missä on hajusuolani? Nattalina!»
»En puolusta isääni, mutta kumminkin...»
»Et tietysti! Se vielä puuttuisi! Ellei paroni olisi lähtenyt sinua
hakemaan ja löytänyt sinua sen jälkeen kun olit paennut ja pakosta
jälleen palannut orjuuteesi ja ellei hän olisi lähettänyt sinua
Pariisiin kouluun ja nyt antanut käytettäväksesi puolet isäsi tilusten
tuloista sekä kieltänyt sinua puhumasta hänen jalomielisyydestään, niin
missähän sinä olisit! Madonna mia! Ehkä Lontoon kaduilla, jonne isäsi
sinut jätti.»
Ja vanha rouva värisi aivan kuin hän olisi kurkistanut tulivuoren
aukkoon.
»Kuinka paroni sai orja-isäntäni luopumaan minusta? Hän ei ollut tyhmä,
ja jos hän tiesi, kuka isäni oli ollut...»
»Oh, älä kysy minulta. Nattalina!... Paroni ei myöskään ollut hullu,
ja se onnistui hänelle jotenkuten. Hän katkaisi kokonaan tuon
englantilaisen yhteyden, ja nyt ei isäsi elämän loka ja lika enää
haittaa sinua. Ah, vihdoinkin sinä tulet, Nattalina! Anna helminauhani!
Miksi sinä panet kaikki tavarat... Mihin on joutunut... Etkö sinä
koskaan opi...?»
Prinsessa Bellini odotti Romaa, kun tämä palasi saliin. Pikku prinsessa
oli niin ystävällinen kuin ei mitään olisi tapahtunut.
»Olin juuri menossa aamu kävelylleni Corsolle, kultaseni. Tuletko
mukaan? Etkö? Ah niin, työtä! Onhan _minullakin_ työtä. Joka päivä
jotain — konsertti, kokous, armeliaisuusseura, julkinen toimi — ja
entäs tuo kaikkivoipa ja kaikkialla läsnäoleva ompelija! Aion poiketa
Pialelle ostamaan sen uuden romaanin. Äärettömän hauska ja täynnä
häväistysjuttuja! Mutta oletpa sinä ollut viisas, kultaseni!»
Pikku prinsessa taputti Roman käsivartta lorgnetillaan ja nauroi.
»Jokainen tietää, että hän istuu sinun mallinasi, ja jokainen ymmärtää.
Siitä muistan jotain — minulla on aitio uudessa oopperassa — Simson,
tiedäthän — huomenna. Ei sinne tule muita kuin Gi-Gi ja minä, mutta jos
sinä tahtoisit tulla oman erityisen Simsonisi kanssa, niin...»
Roma mutisi jotain kreivittärestä, silmät maahan luotuina.
»Oh, kyllä minä siitä pidän huolta», sanoi prinsessa. »Tuo rakas vanha
kreivitär unohtaa oman nuoruutensa ja miten hän pakeni sen pienen
luutnantin kanssa, joka ryösti hänen jalokivensä ja jätti hänet ilman
puolisoa ja ilman rakastajaa eikä penniäkään lohdutukseksi.»
»Parlamentin jäsen Rossi», sanoi Felice ovella, ja Davido Rossi astui
huoneeseen musta villakoira edellään.
»Anteeksi, etten lähettänyt koiraanne takaisin», sanoi hän. »Se seurasi
minua kotiin eilen, mutta minä arvelin, että koska tulen tänään...»
»Black on aivan luopunut minusta sittenkun herra Rossi ilmestyi
meille», sanoi Roma, ja sitten hän esitti Davido Rossin prinsessalle.
Pieni prinsessa oli kovin huomaavainen.
»Minä sanoin juuri, herra Rossi, että jos te kunnioittaisitte
läsnäolollanne aitiotamme huomisiltana oopperassa...»
Davido Rossi vilkaisi Romaan.
»Niin, Donna Roma tulee myös, ja jos te tahdotte...»
»Mielelläni, arvoisa prinsessa.»
»Sepä hauskaa! Oopperan jälkeen menemme syömään illallista Grand
Hotelliin. Hyvästi!» Ja ovella lisäsi prinsessa: »Minä jätän sinut
täyttämään hauskaa velvollisuuttasi, kultaseni. Sinä et näytä vallan
terveeltä. Se on kai sitä siroccoa. Minun miesvainajani kärsi siitä
niin paljon aina. Hyvästi!»
Roma oli vähemmän hämillään, mutta aivan yhtä hermostunut istuutuessaan
uudestaan työnsä ääreen, ja joka kerta kun Davido Rossi katsoi
häneen tummilla, syvämietteisillä silmillään noiden pitkien, mustien
silmäripsien alta, hän kuuli taas tuon hellän äänen puhuvan hänelle.
Mutta siitä huolimatta nainen hänen sydämessään taisteli kovaa
taistelua eikä tahtonut tulla vangituksi kuin sentimentaalinen hupakko
ulkonaisen viehätysvoiman kahleisiin.
»Olen ajatellut koko illan sitä kertomusta, jonka kerroitte minulle
eilen», sanoi hän. »Ei noin — silmät tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos!
— Tarkoitan siitä ystävästänne. Hän oli epäilemättä hyvä mies,
mutta hän saattoi kärsimyksiä jokaiselle. Ei ainoastaan isälleen ja
äidilleen, vaan myöskin vaimolleen. Onko kellään oikeutta uhrata
lihaansa ja vertansa tehdäkseen työtä maailman hyväksi?»
»Kristus teki niin», sanoi Davido Rossi. »Eikä koskaan ole ollut kansan
eikä uskonnon marttyyria, jonka ei olisi täytynyt uhrata yksityistä
yleisen hyväksi. Kun mies on ryhtynyt tehtävään ihmiskunnan hyväksi,
täytyy hänen omaistensa tyytyä siihen.»
»Niin, mutta lapsi, jonka mieltä ei voi kysyä, saa kärsiä myöskin
samassa. Teidän ystävänne tytär esimerkiksi. Hänen täytyi menettää
kaikki — lopuksi isänsäkin. Kuinka isä saattoi rakastaa häntä — arvaan,
että sanotte hänen rakastaneen tyttöään?»
»Rakastaneen? Hän eli vain tyttärensä tähden. Tyttö oli hänelle kaikki
maailmassa, paitsi sitä asiaa, jolle hän oli pyhittänyt elämänsä.»
Hieno hymy levisi Roman kauniille huulille.
»Kun tytön äiti kuoli, oli isä kuin saituri, jolta kaikki jalokivet
on ryöstetty, paitsi yhtä ainoata, ja isän, äidin ja vaimon rakkaus
näytti yhdistyvän tuohon lapseen.»
Suloisilla huulilla näkyi epäilevä hymy.
»Kuinka suloinen hän oli, tuo lapsi! Voin nähdä hänet vielä synkässä
Lontoon talossa, hänen violetit silmänsä ja sysimustan tukkansa ja
iloiset leikkinsä — hän oli säde aurinkoisesta Italiasta.»
Roma katsoi Davido Rossiin. Tämän kasvot olivat tyynet ja totiset. Eikö
hän todellakaan tuntenut häntä? Tytön posket hehkuivat.
»Ja kumminkin isä jätti tyttönsä tullakseen Italiaan ajamaan toivotonta
asiaansa?» sanoi Roma.
»Niin.»
»Kuinka hän saattoi arvata, mitä tapahtuisi?»
»Ei hän saattanutkaan, ja siksi hän olikin niin kovasti huolissaan.
Hän pelkäsi alituiseen, että kohtalo erottaisi hänet hänen pienestä
tytöstään ennenkuin tämä käsittäisi, kuinka syvästi isä häntä rakasti.
Rakastettavaa itsekkyyttä! Mutta se ei ollut kumminkaan pelkkää
itsekkyyttä. Maailma on lemmetön ja julma, ja elämän myrskyissä
saattaisi käydä, että tytölle uskoteltaisiin, ettei hänen isänsä häntä
rakastanutkaan, koska hän oli luopunut hänestä ja jättänyt hänet. Tämä
olisi kauheata tytöllekin!»
Roma nosti katseensa taas. Davido Rossin kasvot olivat yhä vieläkin
tyynet ja vakavat.
»Hän siis antoi pois tyttönsä?»
»Niin. Kun tuo petollinen kirje Italiasta tuli, ei hän voinut sitä
vastustaa. Se oli aivan kuin elävänä haudatun huuto, joka käski häntä
murtamaan haudan ovet. Mutta mitä hänen oli tehtävä lapselle? Hän ei
voinut ottaa tyttöä mukaansa. Silloin tuli naapuri — hänen maanmiehensä
— jolla oli leipuripuoti italialaisessa korttelissa. 'Minä olen vain
köyhä mies', sanoi hän, 'mutta minulla on samanikäinen tyttö kuin
teilläkin, ja kaksi puuta palaa paremmin kuin yksi. Antakaa lapsi
minulle ja seuratkaa sydämenne käskyä!' Se oli kuin valo taivaasta. Hän
tiesi nyt tehtävänsä.»
Roma kuunteli pää kallellaan. Lapsuuden muistot täyttivät hänen
mielensä.
»Eräänä päivänä hän otti lapsen, pesi sen suloiset kasvot ja kampasi
sen tuuhean tukan kertoen, että nyt hän pääsee toista tyttöä
tervehtimään ja saa leikkiä yhdessä hänen kanssaan. Ja lapsi nauroi
ja riemuitsi eikä ymmärtänyt odottaa mitään muutosta. Oli ilta, kun
hän läksi tuohon vieraaseen taloon, ja kadulta huutelivat onnelliset
äidit lapsiaan pois nukkumaan. Tohtori lähetti minut erääseen puotiin
ostamaan sokerileivoksia pienokaiselle, ja hän söi niitä hypellessään
isän vieressä.»
Roma pidätti hengitystään. Joka sana näytti herättävän muistoa ja
paljastavan tien, joka kauan aikaa oli ollut peitossa.
»Leipuripuoti oli pieni, mutta siisti, ja leipurin oma pikku tyttö
leikki teekupeilla uunimatolla. Ja ennenkuin me huomasimmekaan,
laverteli kaksi pientä suuta yhdessä, ja koko huone kajahteli kuin
lintujen viserryksestä. Tohtori katseli lapsia, ja hänen silmistään
loisti omituinen valo. 'Te olette hyvin hyvä, herrani', sanoi hän,
'mutta tyttönen on myöskin hyvä, ja te saatte hänestä iloa!'
»Ja mies vastasi: 'Hän on oiva tyttönen, tohtori, ja te olette oiva
mies — teistä tehdään vielä triumviiri niinkuin Mazzini'sta, kun
kerran tasavalta on julistettu, ja sitten te lähetätte noutamaan lasta
ja minua myöskin, eikö niin?' — Mutta minä huomasin, että tohtori
ei kuunnellut. 'Mennään pois nyt', sanoin minä, ja me hiivimme ulos
jotenkuten.»
Roman silmät kostuivat, ja työase vapisi hänen kädessään.
»Minä johdin häntä pimeiden katujen halki kotiin, mutta kun olimme
saapuneet sinne, tuntuivat huoneet hyvän yksinäisiltä ja kolkoilta.
Tohtori löysi särkyneen nuken lattialta, ja minä muistan, että tuo
pieni lapsen jättämä muisto oli melkein murtaa hänet. Hän tahtoi
säilyttää sen itselleen, mutta hän tahtoi myöskin antaa sen lapselle.
Siinä oli taas tuo vanha taistelu — lapsi tai isänmaa — lapsi ja nukke.»
Kyyneleet vuotivat runsaina Roman silmistä. Hän antoi niiden vuotaa.
»Vihdoin hän ei saanut rauhaa ennenkuin hän vei sen takaisin lapselle,
ja me palasimme siis leipuripuotiin. Lapsi oli jo mennyt levolle.
Leipuri kysyi, eikö tohtori tahtoisi mennä yläkertaan katsomaan lasta.
Ei, sitä hän ei tahtonut, mutta minä näin, kuinka hänen kurkkunsa
värähteli. Hän seisoi ovella, ja hiljentäen ääntään aivan kuin peläten
nukkuvan lapsen kuulevan, hän sanoi: 'Antakaa hänelle tämä, kun hän
herää aamulla — se lohduttaa häntä, pientä raukkaa!' Ja aivan kuin
rikoksentekijä hän kiiruhti pois.»
Oli hetken hiljaisuus, ja sitten kuului ulkoa seinien heikentämä ääni.
Trinità dei Montin nunnat ja lapset lauloivat rukoustaan — _Ora pro
nobis_!
»En jatka tänään enää», sanoi Roma. »Valo ei ole hyvä — ja silmäni...»
»Ylihuomenna siis», sanoi Rossi ja nousi ylös.
»Mutta tahdotteko todellakin tulla oopperaan huomenna?»