»Oli. Hänen vaimonsa oli englantilainen, melkein yhtä yksinäinen kuin
hänkin.»
»Silmät tuonne ikkunaan päin, olkaa hyvä — kiitos! ... Tiesikö vaimo,
kuka hänen miehensä oli?»
»Ei kukaan tiennyt. Hän oli vain köyhä italialainen tohtori meille
kaikille Sohossa.»
»He... he kai... olivat onnellisia?»
»Niin onnellisia kuin rakkaus ja ystävyys voi onnelliseksi tehdä. Ja
kun köyhyys tuli...»
»Hän köyhtyi — hyvin köyhäksi?»
»Niin. Tuli tunnetuksi, että tohtori Roselli oli vallankumouksellinen,
ja silloin hänen englantilaiset potilaansa rupesivat pelkäämään.
Tohtorin täytyi luopua Soho Squaren varrella olevasta rakennuksesta,
ja me muutimme sivukadulle. Ainoastaan kaksi huonetta, toinen kadulle
päin, toinen pihalle päin, ja meitä oli neljä asukasta niissä.
Mutta ulkonainen köyhyys ei koskaan voinut murtaa tuon vaimon
päivänpaisteisen sielun kirkkautta. Hän oli enkeli, Jumala häntä
siunatkoon!»
Roman rinta kohosi, ja hänen äänensä kävi epäselväksi.
Davido Rossi kumarsi päätään ja puhui lyhyin, katkonaisin lausein.
»Hänen kuolemansa tapahtui mitä katkerimman puutteen aikana. Oli joulu
— hyvin kylmä. Ei ollut paljoa kotona, millä lämmittää. Hän kylmettyi,
ja hänen rintansa tuli kipeäksi — keuhkotulehdus! Se kesti vain kolme
tai neljä päivää. Tohtori hoiti häntä koko ajan. Kuinka hän taisteli
elämänsä puolesta! Hän ajatteli pikku tytärtään, joka juuri silloin oli
kuusivuotias ja leikki nukellaan lattialla.»
Hän tuskin saattoi hallita ääntään.
»Kun kaikki oli lopussa, me menimme etuhuoneeseen ja toimme tilamme
peitteelle, joka oli levitetty lattialle. Meitä oli kolme vain nyt
— lapsi itki isänsä luona, kun äiti makasi kylmänä seinän toisella
puolella.»
Hänen silmänsä katsoivat ikkunaan päin. Roman silmiin kiertyi kyyneliä.
»Me olimme melkein ilman penniäkään, mutta meidän hyvä enkelimme tuli
kumminkin haudatuksi. Oh —. köyhät ovat usein rikkaimmat maailmassa.
Minä rakastan heitä!»
Hän kohotti kätensä otsalleen. Roma ei voinut katsoa häneen enää.
»Hänet haudattiin Kensal Greeniin. Lontoon sumu peitti kaikki, ja
haudankaivajat kalvoivat tulisoihtujen valossa, jotka kärysivät
paksussa ilmassa. Mutta tohtori seisoi koko ajan paljain päin. Lapsi
oli siellä myöskin, ja ajettaessa hän joskus nauroi kaikenlaisille
katunäyille. Ainoastaan kuusi vuotta — ja ensi kerran elämässään
ajelemassa.»
Samassa kuului kanuunain laukaus, joka ammutaan pyhän Angelon linnasta
puolenpäivän aikaan, ja Roma pani pois työaseensa.
»Jos suvaitsette, niin en jatka enää tänään», sanoi hän hermostuneella
äänellä. »Se ei oikein rupea luonnistumaan nyt. Joskus käy niin. Mutta
jos voisitte tulla huomenna tähän aikaan...»
»Mielelläni», sanoi Davido Rossi, ja hetken kuluttua hän oli mennyt.
Roma katseli työtään ja muutti taas sen ilmettä.
»Ei Tuomas», ajatteli hän. »Johannes — rakastettu opetuslapsi! Se
sopisi hänelle täydelleen. Hänen mielensä oli kuin palatsi, joka
itsessään ei ole niin kaunis, mutta joka sisältää kauniin muistomerkin
menneiltä ajoilta.»
Hänen isänsä. Tuo vanha kunnianarvoisa pää! Tuota kuvaa Roma ei ollut
tottunut ajattelemaan, mutta voi kuinka se oli selvä ja todenmukainen!
Kun Roma astui yläkertaan muuttaakseen pukua ennen aamiaista, toi
Felice hänelle kirjeen, jonka kuorella oli entisen pääministerin
sinetti, ja samalla hän kertoi, että koira oli kadoksissa.
»Se seurasi luultavasti herra Rossia», sanoi Roma ja luki sitten
kirjeen:
»Rakas Roma! — Tuhat kiitosta, että esitit Charles Minghellin.
Lähetin kutsumaan häntä, näin hänet ja määräsin hänet heti virkaan.
Kiitos myöskin siitä, mitä kerroit isästäsi. Se merkitsee paljon!
Mainitsin sen Minghellille, ja tumma tuli hänen silmissään välähti
heti. Se oli kuin valo pimeässä paikassa, valaisten jotain, jonka hän
tiesi edeltäpäin. _A propos_, tuo Piazza Navonan Pontifex Maximus
on julaissut bullan, jota hän nimittää 'uskoksi ja tunnustukseksi'.
Täynnä hullutusta yhtä vanhaa kuin Vatikaani ja yhtä lähellä loppuaan.
Minä tein ristinmerkin parikymmentä kertaa lukiessani sitä. — Hyvästi,
armaani! Olen oikeilla jäljillä. Suostun pyyntöösi enkä lähesty sinua
nyt. En edes pyydä sinua tänne, vaikka kaiku vanhassa talossani
yhtämittaa huutaa: 'Roma!'
Ystäväsi
_Bonelli_.»