Huolimatta vakuutuksistaan Donna Roma oli hermostunut ja hämillään ja
puhui ensin mitä sattui. Asettaen Davido Rossin istumaan nojatuoliin
ylempänä olevalle siltamalle hän laverteli jos jotakin — savestaan,
työaseistaan, sienestään ja vedestä, joka oli jäänyt muuttamatta.
Herra Rossin ei tullut välittää siitä, vaikka hän, Roma, tuijotti
häneen — se ei ollut kohteliasta, mutta se oli välttämätöntä — ja herra
Rossin täytyi luvata olla katsomatta työhön niin kauan kuin se vielä
oli puolivalmis — lapsille ja narreille — — tunnettehan tuon mehevän
sananparren.
Ja puhuessaan Roma sanoi itselleen, että Tuomas oli se apostoli, jota
Davido Rossi tuli esittämään. Nuo anarkistit ovat kaikki epäilijöitä,
ja kaikkien epäilijäin päämies oli edustava heitä.
Davido Rossi ei puhunut paljoa ensin eikä ottanut osaa Roman
hermostuneeseen nauruun. Joskus hän katsoi Romaan vakavalla
katseellaan, joka olisi ollut häiritsevä, ellei se olisi ollut niin
vilpitön ja lapsellinen. Sitten hänen tummat silmänsä kääntyivät pois
anteeksi pyytävin ilmein, ja hän istui kauan aikaa vaiti hyväillen
pörhöpäistä koiraa, joka oli äkkiä mieltynyt häneen ja hieroi kuonoaan
hänen kylkeensä. Vihdoin hän katsahti ulos ikkunasta auringon
valaiseman kaupungin yli, missä lintuset lentelivät kohti kirkasta,
sinistä taivaankantta, ja alkoi puhua vakavista asioista.
»Kuinka kaunista tuolla on», sanoi hän. »Eipä ihme, että englantilaiset
ja amerikkalaiset, jotka tulevat Italiaan hakemaan terveyttä ja
taidenautintoa, pitävät tätä paratiisina, jossa jokaisen tulisi olla
onnellinen. Ja kumminkin...»
»Mitä?»
»Tässä hymyilevässä, Jumalan siunaamassa maassa on sellaista
kärsimystä, jota tuskin löytää mistään muualta maan päältä.»
»Onko? Todellako?»
»Taivas tietää, etten luota väkivaltaan, mutta en ihmettele, että
syntyy kapinoita, kun näen tuon poliisien rasittaman valtion kurjuuden.»
»Niin — tietysti verot...»
»Verot työmiehen palkasta, hänen leivästään, hänen suolastaan, siitä
ilmastakin, jota hän hengittää. Valtion panttilaitokset imevät
häneltä viimeisen veripisaran, valtion arpajaiset vievät häneltä
viimeisen itsenäisyyden hiukkasen! Ei ole kumma, jos hän vaipuu
kaikkiin paheisiin ja muuttuu raakalaiseksi. Minä en milloinkaan kulje
puistokäytävien tungoksessa, jossa on humalaisia miehiä ja naiset
tappelevat ja lapset huutavat äitiensä liepeissä, tuntematta halua
paljastaa pääni noiden ihmiskunnan marttyyrien edessä. Joskus tuntuu
kuin en jaksaisi kestää sitä, vaan täytyisi mennä pois kuten muutkin
ovat tehneet.»
»Pää hiukan ylemmäksi, olkaa hyvä. Kiitos! Parantaako se asioita, että
menee pois?»
»Parantaa, sillä maanpakolaisten enkeli kulkee heidän kanssaan. Ja
sillä aikaa kuin heidän toverinsa, jotka keksivät maailmaa mullistavia
suunnitelmia, luopuvat kauniista teorioistaan toinen toisensa jälkeen
tai kääntävät vaippansa taskujensa tähden, sillä aikaa he kylvävät
siemeniä vieraissa maissa — herättävät kansakuntien myötätuntoisuutta
paljastamalla oman maansa haavat.»
»Hiukan enemmän tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos! Se ei auta heitä
paljoa, vai mitä?»
»Heitäkö? Ei! Jumala suojelkoon maanpakolaisraukkoja — heidän tiensä
on huokauksien silta! Niin sanoi aina vanha ystäväni. Köyhinä, ilman
ystäviä, kokoon sullottuina jonkun vieraan kaupungin likaisessa osassa,
yksi musiikin opettajana, toinen kielen opettajana, kolmas teatterin
avustajana, neljäs posetiivinsoittajana tai kerjäläisenäkin kaduilla,
he ovat kumminkin aseita Jumalan kädessä ja tulevat kerran järkyttämään
maailman valtaistuimia!»
»_Te_ olette itse nähnyt tuota, eikö niin?»
»Olen.»
»Lontoossako.»
»Niin. Siellä on vanha kaupunginosa komean osan laidassa. Sen nimi on
Soho. Se on tiheään asuttu, täynnä pahetta, koko kaupungin lokaviemäri,
mutta siitä huolimatta se on vapauden kehto. Euroopan maanpakolaiset
pakenevat sinne — ja samoin sen rikokselliset, sillä kurjuudella ja
köyhyydellä on monta seuralaista.»
»Asuitteko siellä?»
»Asuin. Lähellä on suuri julkinen kirjasto — British Museum. Se
on maanpakolaisten jokapäiväinen kokouspaikka. Sieltä he talvella
löytävät lämmintä ja istumapaikan, joita mukavuuksia useinkaan eivät
saa kotonaan. Voin nähdä ne vielä tuon suuren sinisen holvin alla.
Karkea päällystakki tuolla, kiiltävä hattu tuolla ja tuolla omituinen
vartalo. Siellä he uneksivat unelmia, jotka eivät koskaan toteudu,
siellä he toivovat ja iloitsevat tuulentuvistaan. Jonakin päivänä on
yksi istuimista tyhjä. 'Missä on vanha Giuseppe?' Ei kukaan tiedä.
Vihdoin joku saa kuulla, että viime sunnuntaina tuntematon mies
kaatui kuoliaana Battersean puistossa. Poliisi otti hänet, ja sitten
tuo sunnuntaipukuun puettu, tupakoiva, käyskentelevä joukko jatkoi
matkaansa.»
Roma pyyhki sormiaan sieneen ja katsahti ulos ikkunasta.
»Teidän vanha ystävänne... tohtori Roselli... elikö hänkin niin?»
»Eli.»
»Sohossako hän asui?»
»Soho Squarellä, silloin kun häneen ensin tutustuin. Talo oli
pohjoiseen päin, ja sen edessä oli porttikäytävä ja puita.»
Roma pyyhki yhä vielä sormiaan ajatuksissaan.
»Vastaanottohuone oli vasemmalla eteisestä. Muistan sen hyvin. Se oli
hauska huone, jossa aina paloi tulta talvella. Portaat veivät ylös,
ja etelään päin, toisessa kerroksessa, oli kaksi huonetta. Toinen
oli tohtorin pikku tyttären makuuhuone ja toinen lasiseinäinen huone
oli laitettu lintuhäkiksi. Siellä oli noin pari-, kolmekymmentä
kanarialintua, jotka heti auringon noustessa alkoivat laulaa. Lapsi
kuuli sen varmaan herätessään aamulla.»
Sieni oli pudonnut lattialle, mutta Roma ei huomannut sitä. Hän otti
työvälineen ja alkoi taas muovailla savea.
»Hiukan enemmän tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos. Oliko teidän
mielestänne ystävällänne oikeus luopua suvustaan ja erota Italiassa
olevista omaisistaan? Ajatelkaapa hänen isäänsä — hänen sydämensä ehkä
murtui.»
»Se murtui — niin sanoi vanha ystäväni. Isä kirosi poikansa ja kielsi
häntä nimittämästä isäänsä isäksi.»
»Kas niin!»
»Mutta hän ei koskaan tahtonut kuulla pahaa sanaa isästään. 'Hän oli
isäni — se riittää', sanoi hän.»
Työase putosi kuten sienikin Roman sormista.
»Kuinka typerää!... Entä hänen äitinsä?»
»Se oli vielä surullisempaa. Maanpakolaisuuden ensi vuosina äiti
rukoili poikaansa palaamaan kotiin. 'Sinä olet äideistä paras', vastasi
poika, 'mutta en voi tehdä niin'. Äiti oli salaa kirjeenvaihdossa hänen
kanssaan ja lähetti hänelle rahaa sekä vaatteita. Rahat hän jakoi
toisten maanpakolaisten kanssa ja vaatteet hän panttasi ostaakseen
heille leipää'.»
»Eikä hän koskaan enää tavannut äitiään?»
»Ei koskaan. Mutta hän jumaloi äitinsä nimeäkin. Se oli Roma, ja tuo
äiti oli hänellä voiman lähteenä. 'Äidit!' niin hänen oli tapana sanoa,
'jospa tietäisitte voimanne! Jumala armahtakoon yksinäistä, jolla ei
ole äitiä!'»